Jokin kohta elämässä
Sanna
Karlströmin kiehtovassa esikoisromaanissa Multaa
sataa, Margareta elämä haukkoo henkeään muistojen painon alla. Mutta
lentääkö yksi yli käenpesän?
Palkitun runoilijan omaperäinen, aistillinen, raadollinen
kieli saa loistaa pääosassa Sanna
Karlströmin psykologisesti oivaltavassa ”kamariromaanissa” Multaa sataa, Margareta (Otava). Sen
virkkeiden poljentoon ajautuu kuin huomaamatta, mielellään.
Isossa talossa aika on pysähtynyt. Pian viisikymppisen
Margaretan mies, Alan, on kuollut puolitoista vuotta sitten, mutta muisto hänestä
elää vahvana, painostavana.
”Yhdellä iskulla
asiat menettivät pehmeytensä, huokoisuutensa, kaikki oli kuin kylmää kaakelia
jonka lävitse ei voinut nähdä. Jossain, peitettynä oli oltava elämä jota he
elivät, kaikki. Alan olisi siellä.”
Kolme sukupolvea naisia on jäänyt muistojensa vangiksi.
Margareta näkee tulevaisuutensa itseensä uppoavan äitinsä Linnean romahtavissa
piirteissä. Linnean puhki kulutetuissa muistoissa tehtaanjohtajan naurava
nahkahousuinen poika nousee sodan usvasta. Se kohta elämässä nousee yli muiden
kuin syreeninlatva.
Margaretan nuori tytär Eloisa vasta tapailee tulevia
muistojaan. Hän maalaa isänsä partavaahdolla kasvoilleen kallon. ”Täsmälleen hänen alapuolellaan seisoo äiti
ruusukuvioisessa aamutakissa, sen helma leikkaa ilmaan täyden pimeän ympyrän,
josta hänen paljaat jalkansa putoavat.”
Joskus Eloisan kasvoilla välähtää Alanin tuttu piirre,
hänestä jäänyt kipinä. Silloin Margaretan on käännettävä katseensa pois. Ajatusten
virta paljastaa kolmikon pysähtyneen elämän. ”He pitävät sisällään asioita kuin rasioissa, toistensa salaisuuksia
joita he sanattomasta sopimuksesta säilyttävät, niin äidit ja tyttäret tekevät.”
 |
| Sanna Karlström on voittanut Hesarin esikoispalkinnon, Tanssiva karhu -ru nouspalkinnon sekä Kalevi Jäntin palkinnon. Kuva: Arto Wiikari |
Karlström tähtää elämän kipupisteisiin, antaa henkilöidensä
ohella äänten, hajujen ja tuntoaistin välittää elämännälkää. Tyhjät henkarit
kolisevat toisiaan vasten kuin luut, liinalle leviävä viinitahra kostuttaa
sormet, appelsiinin syönnistä kasvaa hekumallinen bakkanaali.
Margareta yrittää epätoivoisesti pyyhkiä Alanin muistoa
mielestään. Hetkellisesti helpotusta tuo Erik, vieras mies, joka tulee taloon.
Herättää intohimon, kunnes multaa sataa: ”Suudelma
on pimeä kuin kaivaisi lapiolla syksyistä maata.”
Margaretalla on toinenkin pakokeino tilanteesta. Se
löytyy liinavaatekaapista, sen kellertävä sydän, jonka huulilleen nostaen hän
lähettää pullopostia haudan taakse. Ja samaan aikaan, kun kaikki tämä tapahtuu
isossa talossa, Alan ajaa autollaan kohti ratkaisevaa hetkeä. Mennyt ja
nykyinen ovat romaanissa erottamattomasti kietoutuneet toisiinsa.
Mutta voi olla, että sykkyrästä löytyy sittenkin tie
ulos: ”Siitä mistä polku alkaa, siihen
koti loppuu, ja kun juoksee polkua pitkin maailma avautuu kuin vetoketju
aukenisi hammas hampaalta, puristus helpottaa, pöly pyyhkiytyy ja pian kodin
hiljaisuudella täytetty paino ei juurikaan tunnu.”
Multaa sataa,
Margareta tekee sen mihin hyvä kirjallisuus pystyy; saattelee lukijan tutkimusretkelle
omaan elämään, muistoihin, nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Josta on pidettävä
huolta.
 |
| Yksityiskohta Jorma Purasen teoksesta Goya’s Head. |
Sanna
Karlström: Multaa sataa, Margareta.
Otava. 2017. 157 s.
Oivallinen kumppani romaanille on Jorma Purasen näyttely Menetysten
muistio Galerie Anhavalla. Siinä pohditaan menneen ja nykyisyyden
välistä suhdetta, katoamisia ja menetyksiä kuvataiteen keinoin.
Näyttely on
avoinna 4.2. saakka.
