Pirkko Koskenkylä: Tänään kotona – huomenna maailmalla

Pirkko Koskenkylän seikkailut kotona ja maailmalla

Miten vihtiläisestä orpotytöstä tuli televisiotoimittaja ja maailmanmatkaaja Swan-veneiden luojan Pekka Koskenkylän kumppanina, päälle päätteeksi kirjailija ja taidemaalari? Tarinan jännittävät vaiheet Koskenkylä on taltioinut inspiroivaan omaelämäkertaansa.

Kirjasta kirjaan -blogissani vierailee tällä kertaa ystäväni Hilkka Kotkamaa, jonka kanssa ihastuimme ikihyviksi Pirkko Koskenkylän uuteen teokseen Tänään kotona – huomenna maailmalla (Airut Kustannus) ja teimme siitä seuraavan jutun.

Teos starttaa Pirkon lapsuudesta pienessä vihtiläisessä maalaiskylässä. Tuolloin elettiin työntäyteistä sodanjälkeistä aikaa, jolloin kaikki käsiparit olivat tarpeen murjotun maan jälleenrakennuksessa. Lapsiakin tarvittiin – niinpä kouluissa oli syksyllä ”perunannostoloma”. Ja jos ei muuhun vielä kyennyt, niin ainakin viemään lämpimäisleivän naapuritaloon.

Hämmästyttävän tarkkaan Pirkko Koskenkylä muistaa menneisyyden pieniäkin yksityiskohtia. Niitä lukiessa saman ajan kokeneille herää eläviä muistoja, ja muutoin aiheesta kiinnostuneille tarjoutuu aitoa, konkreettista ajankuvaa.

Parsitut sukanpolvet eivät haittaa, kun
Pirkko katsoo luottavaisena tulevaisuu-
teen Pellervo-lehden kannessa 1951.

Pikkutytön maalaisidyllin särki onnettomuus, jossa kolmevuotias Pirkko menetti rakkaan äitinsä tapaturmaisesti. 

Seuraavaksi kuvaa astuu kylmäkiskoinen äitipuoli, joka kehottaa Pirkkoa lähtemään maailmalle mahdollisimman varhain. Kymmenvuotias ei aikaillut, vaan otti neuvosta vaarin.

Opiskelut Helsingin yliopistossa jäivät, kun Koskenkylä temmattiin lastenkengissään taapertelevaan televisioon. 

Hän oli mukana monessa projektissa MTV:n kulta-aikaan 1972 – 1992. Suositun Tänään kotona -ohjelman toimittajan ja juontajan pesti vuosina 1972 – 1977 osoittautui varsinaiseksi kisällinäytteeksi.

Sen sinnikkäimpiin seuraajiin kuului Helsingin Sanomien kärkevä toimittaja Jukka Kajava, joka haukkui lähetyksen pataluhaksi heti seuraavana päivänä lähes joka kerta. ”Me ohjelmantekijät olimme hänestä vanhoja, konservatiivisia tanttoja, joilta puuttui kosketus aikaan”, Koskenkylä kirjoittaa. Se ei tietenkään pitänyt paikkaansa, sillä tekijät elivät normaalia nuorten perheiden arkea.

Eikä Kajava aavistanut, että näillä kotoisilla makasiiniohjelmilla oli suuri tulevaisuus edessään eri puolilla maailmaa. Ylen huippusuosittu Strömsö kuuluu niihin harvoihin Suomessa tehtyihin ohjelmiin, joita näytetään jopa Ruotsin televisiossa parhaaseen katseluaikaan.

Television pioneerit tekivät työtään enemmän innolla kuin taidolla. Eikä kommelluksilta vältytty. Tänään kotona -sarjan kahdessadas lähetys syntymäpäiväkakkuineen oli koitua kohtalokkaaksi, juuri kun lähetys oli alkanut.

”Televisiolamppujen kuumuudessa kaksisataa ohutta kynttilää sulivat nopeasti, ja yhtäkkiä koko kakku leimahti tuleen muuttuen kiukkuiseksi tulipatsaaksi.” Ohjelma vihellettiin poikki, ja katsojat jäivät paitsi tätä jännitysnäytelmää.

Pirkko Koskenkylä on löytänyt Mansikkapaikkansa
Bargemonin keskiaikaisen pikkukylän liepeiltä.
Kuva: Anni Kotkamaa

Reportaasimatkalla Pariisissa Koskenkylä tapasi tulevan Pariisin kirjeenvaihtajan Helena Petäistön, jonka kanssa suunnitteli tämän stand-upien huolitellun kuningattaren ensimmäistä kuvajuttua bistrossa. Petäistöltä ilmestyi juuri ennen joulua tilastojen kärkijoukkoon nopeasti kivunnut ”jännitysnäytelmä” Ranska, Macron ja minä (Otava).

Yksityiselämässään Koskenkylä koki noihin aikoihin kaksi avioliittoa, joista toinen päättyi eroon ja toinen puolison kuolemaan. Oliko tämä nyt tässä, elämä koettuna ja elettynä? hän ihmetteli.

Ei suinkaan. Teeveetyöhönsä kyllästynyt sinkku päätti vilkaista lehden henkilökohtaista palstaa aikana, jolloin moista partnerin metsästystä pidettiin varsin epäilyttävänä. Ei vielä eletty nettitreffien ja tintereiden aikaa, jolloin kukaan ei ole moksiskaan, vaikka joku olisi löytänyt kumppanin Keltaisesta pörssistä.

Koskenkylä vastasi ilmoitukseen, jonka oli lähettänyt Swan-veneiden rakentajana tunnettu pietarsaarelainen Pekka Koskenkylä. Tämä vei sittemmin nuorikkonsa Ranskaan ja sieltä moneksi vuodeksi purjehtimaan maailman merille. Muutama myrskykin koettiin.

”Yhtäkkiä veneen perä nousi melkein pystyyn, ja samalla keula sukelsi syvälle. Suunnattomat vesimassat pyyhkäisivät keulan ylitse. Parahdin kauhusta, sillä olin varma, että Pekka oli huuhtoutunut yli laidan. Kun keula vihdoin nousi syvältä vedestä, Pekka makasi kannella pitäen tiukasti kiinni paksusta ankkurikettingistä.” Haverista selvittiin säikähdyksellä ja jollan menetyksellä.

Pirkko ja Pekka kiersivät veneellään maailman merillä seitsemän
vuotta. Kuva: Pekka Koskenkylä.

 Lopulta pariskunta rantautui kuivalle maalle Ranskan Rivieralle. Ensin Cannesiin, kunnes oma talo vihreän Provencen sydämessä alkoi houkutella. Lähes omin käsin rakennetun talon syntyvaiheita Koskenkylä kuvaa mainiossa kirjassaan Koti Provencessa.

Talon valmistuttua tekemisen puute alkoi vaivata, ja Pirkon sormia syyhytä. Maaseudun rauhassa syntyi romaanitrilogia Pohjantuuli sekä monenlaisia muistelmia, kaikkiaan yhdeksän teosta. Vaihtelua kirjalliseen työskentelyyn tuo maalaaminen, jonka tuloksia on ihailtu näyttelyissä niin Suomessa kuin Ranskassa.

Sujuvasti, hauskasti ja rehellisesti kirjoitettu Tänään kotona – huomenna maailmalla todistaa, että utelias, avoin ja rohkea asenne elämään palkitsee. Vie vihtiläisen orpotytön vaikka ranskalaisen kartanon emännäksi, kirjailijaksi ja taidemaalariksi. Ei hullumpi elämäntarina, jonka jatkoakin on varmaan tulossa…

Pirkko Koskenkylä: Tänään kotona – huomenna maailmalla.

Airut Kustannus. 2017. 344 s. 

Liisa Väisänen: Kuvan tuhat sanaa – Kuinka ymmärtää kuvan kieltä

Näetkö todella sen, mitä katsot?

Liisa Väisänen on kirjoittanut erinomaisen, yleistajuisen käsikirjan, joka opastaa katsomaan taideteosta pintaa syvemmältä. Taide puhuu, kertoo tarinansa – kunhan opimme ymmärtämään sen kieltä.

Liian usein vain vaeltelemme taidemuseossa tai galleriassa ja silmäilemme ohi lipuvaa kuvakavalkadia pintapuolisesti. Joko pidämme näkemästämme, tai emme pidä, juuri sen tarkemmin emme näkemäämme pohdi, sillä suhtaudumme siihen lähinnä tunnepohjalta.

Taide-elämyksestä jää näin suurin osa kokematta, ja se on sääli. Asia on kuitenkin korjattavissa, mutta se vaatii vähän vaivaa. Meidän on ensin opiskeltava kuvan kieli, jotta voimme kommunikoida teoksen – ja taiteilijan – kanssa, sukeltaa näkemäämme pinnan alle ja syventää kokemustamme.

FT, taiteen tutkija Liisa Väisänen tulee tässä avuksi uudella teoksellaan Kuvan tuhat sanaa (Kirjapaja), jossa hän valaisevien esimerkkien ja Marco Peretton ottamien teoskuvien avulla opastaa lukemaan taiteen kieltä.

Liisa Väisänen on paitsi taiteen tuntija
innostava luennoitsija ja matkaopas.

Hän kehottaa antamaan teoksille aikaa, tarkastelemaan niitä rauhassa, sillä kuvia lukiessa on käytävä läpi monta vaihetta. Ihan ensimmäiseksi on selvitettävä teoksen perusinformaatio, jonka jälkeen on kuvailtava mitä teokseen on maalattu, pohdittava sen mahdollista aihetta. Sen jälkeen sukelletaan pinnan alle.

Tulkitsevassa kuvan lukemisessa yritetään tavoittaa, mitä taiteilija teoksellaan haluaa sanoa. Tämän jälkeen teos on sijoitettava kontekstiinsa; siihen historialliseen tilanteeseen ja kulttuuriin, jossa se on luotu. On tarkasteltava sen ilmaisua, tekotapaa, materiaaleja, värejä, näkökulmaa, rajausta ja sommittelua. Tulkittava teoksen symboleja ja lopulta pohdittava sen viittaussuhteita ja viitekehystä.  

Tämä on kiehtovaa puuhaa, sillä mitä enemmän kuvien lukemista harrastaa, sitä monimuotoisemmin ja syvällisemmin teokset avautuvat. Ne kertovat tarinaansa taiteen kehityksestä, kommentoivat muita teoksia ja paikkaansa niiden joukossa, heijastelevat historiaa ja aikansa aatteita.

Valo ja väri antavat monelle maalaukselle niiden sielun. Giuseppe Sacherin teoksessa ”Kuuruno Liguriassa” keltainen väri luo mereen valoisan kuunsillan ja saa samalla aallot liikkumaan. Äänikin on kuvassa mukana, voimme melkein kuulla laineiden liplatuksen.

Kaikki taide on aikanaan ollut nykytaidetta, joka kulkee monesti eturintamassa, rikkoo rajoja ja kumoaa vallitsevan, vakiintuneen käsityksen siitä, mitä taide on. Siksi se monia raivostuttaa. 

Liisa Väisänen painottaa kuitenkin, ettei taide kehity, vaan muuttuu ajan mukana. On kiinnostavaa tarkastella kutakin teosta oman aikansa silmin.

Taiteella ei myöskään ole lukkoon lyötyä määritelmää, sillä: ”Jokaisella ajalla ja kulttuurilla on oma taiteensa; ne määrittelevät taiteen aina uudelleen.” Tämä muuntuvaisuus on osa taiteen lumoa. Mitä pitempi perspektiivi meillä sen historiaan on, sitä paremmin ymmärrämme, mitä me nyt katselemme.

Maalaus on taiteilijan ja katselijan yhteinen pelikenttä, jolla taiteilija kuljettaa katsojan silmää. Toisaalta silmä on taiteilijan tärkein työväline. Se on keskeinen elementti Egidio Oliverin maalauksessa ”Omakuva”, jossa taiteilija on kuvannut itsensä työssään maalaustelineen äärellä, seinille on ripustettu valmiita teoksia.

Taiteilija on vaihtanut katselijan ja taiteilijan roolit ja katsoo meitä intensiivisesti maalauksestaan kuin pohtien: ”Tätä minä teen ja olen tehnyt, mutta mitä taide todella on?”

Väisänen muistuttaakin meitä siitä, ”että taiteessa tärkeää ei ole vain taiteilijan vaan myös katsojan silmä: ilman katsojaa ei viestiä voida lähettää ja saada perille.” Jotta voisimme ottaa viestin vastaan, meidän on osattava lukea se. Tähän Liisa Väisäsen teos on kerrassaan mainio opas.

Liisa Väisänen: Kuvan tuhat sanaa – Kuinka ymmärtää kuvan kieltä.

Kuvat: Marco Peretto. Kirjapaja.  2017. 158 s.

Liisa Väisäseltä ovat aiemmin Kirjapajalta ilmestyneet myös taidetta sivuavat teokset 

Mitä symbolit kertovat sekä Kaikki Italiani. 

Tammikuussa ilmestyvässä teoksessa Enemmän Espanjaa kuljetaan Santiago de Compostelan pyhiinvaellusreiteiltä Barcelonan taideaarteiden ja Bilbaon nykyarkkitehtuurin helmien luo. 

Helena Petäistö: Ranska, Macron ja minä

Pelastaako Macron Euroopan?

Todellisuus on tarua ihmeellisempää Helena Petäistön koukuttavassa uudessa kirjassa. Saippuaoopperaa muistuttavien presidentinvaalien jälkeen Ranskan johtoon nousi nuori Emmanuel Macron. Kuvaan kuuluu myös vuosisadan rakkaustarina.

Journalisti, entinen Pariisin kirjeenvaihtaja Helena Petäistö tuntee Ranskan ja ranskalaiset läpikotaisin. Elävään, kepeään ja asiantuntevaan tyyliinsä hän on johdattanut lukijoita patonkimaan saloihin suosituissa teoksissaan. Ranskalaiset korot on yksi myydyimmistä maata käsittelevistä kirjoista. Nyt hän on jälleen tarttunut vallan herkulliseen aiheeseen. 

”Vielä kolme vuotta sitten tuiki tuntematon entinen investointipankkiiri, jolla ei ole edes omaa puoluetta ja joka ei ole koskaan aiemmin ollut ehdokkaana yksissäkään vaaleissa, singahtaa meteoriitin tavoin kaikkien ohi eurooppalaisen mahtivaltion presidentiksi maan historian pisimmän, repivimmän ja yllätyksellisimmän vaalitaistelun tuloksena”, hän kirjoittaa teoksessaan Ranska, Macron ja minä (Otava).

Vaikka Petäistö on tuntenut Ranskan muita presidenttejä paljon paremmin kuin Emmanuel Macronin, esimerkiksi Jacques Chiracista kirjoittaminen ei tullut hänen mieleensäkään. Mutta Macron ”on kyllä yhden kirjan väärti”. Petäistö vertasikin tätä alle nelikympisenä presidentiksi singahtanutta Napoleoniin kirjansa julkistamistilaisuudessa.

Filosofi Esa Saarinen oli
 mukana juhlistamassa Helena
Petäistön kirjan ilmestymistä.

Ranska, Macron ja minä kuuluu ulkomailla Macronista julkaistujen kirjojen eturintamaan. Ainoastaan Englannissa on tätä aiemmin lokakuussa ilmestynyt uutta presidenttiä käsittelevä teos. Lisää on tulossa eri puolilta maailmaa. Eikä ihme. Macron on monessa suhteessa aivan poikkeuksellinen persoona, joka uskaltaa olla erilainen ja ajaa uudistuksiaan kovalla kädellä.

Ranska on noussut hänen hallituskaudellaan mantereemme keskipisteeksi, jolta odotetaan paljon. ”Euroopan pelastaja”, Euroopan uusi marssijärjestys”, ”Euroopan seuraava johtaja” otsikoivat arvovaltaiset kansainväliset lehdet.

Emmanuel Macron oli jo lapsena monilahjakkuus, jonka isoäiti kaakaonjuonnin ohella pani tekemään töitä: kuuntelemaan klassista musiikkia, lukemaan historiaa ja kaunokirjallisuutta. Lääkäri-isä puolestaan perehdytti poikaansa latinan ja klassisen kreikan saloihin. Välitunnit ihmelapsi vietti opettajien kanssa seurustellen. Monet näistä tunnustivat, etteivät olleet oppilaansa kanssa ihan samalla tasolla.

Myöhemmin hän opiskeli filosofiaa ja haaveili kirjailijan urasta, mutta eteni hallinnollisten virkojen kautta pankkiiriksi kunnes päätyi presidentiksi. Tähän tarvittiin paitsi lahjoja ja kovaa työtä, myös onnea ja Brigitteä, hänen 24 vuotta vanhempaa, tarmokasta ja tyylikästä vaimoaan.

Emmanuelin ja Brigitten tarina on kuin suoraan Kauniista ja rohkeista. Brigitte ei ollut, kuten on väitetty, Emmanuelin vaan hänen sisarensa opettaja. Pariskunta tapasi Brigitten vetämässä koulun näytelmäkerhossa, jossa 16-vuotias Emmanuel rakastui suosittuun opettajaan korviaan myöten. Tunteet osoittautuivat molemminpuolisiksi. Näytelmäkerho kokoontui perjantaisin: ”Sitten vain huomasin, että jo lauantaisin aloin odottaa seuraavaa perjantaita”, on Brigitte muistellut.

Hän oli naimisissa ja kolmen lapsen äiti, joten arvata saattaa, ettei rakastavaisten taival vanhakantaisessa maaseutukaupungissa Amiensissa ollut ruusuilla tanssimista. Emmanuelin äiti pyysi Brigitteä odottamaan, kunnes tämä olisi täyttänyt edes 18 vuotta. Brigitte ei voinut sitä luvata.

Brigitte ja Emmanuel Macron juuri ennen
 presidentinvaaleja toukokuussa 2017.

 Liitto on kestänyt, ja Brigittestä on vähitellen tullut miehensä kokopäiväinen sparraaja sekä luotettavin ja paras palautteen antaja. Prinsessa Dianan tavoin hän on tyyli-ikoni, jota ranskalaiset rakastavat. Karl Lagerfeldin mukaan hänellä on Ranskan kauneimmat sääret.

Emmanuel Macronilta odotetaan nyt paljon, paitsi Ranskassa ja Euroopassa myös muualla maailmassa. Ja hän on valmis ottamaan haasteen vastaan, tekee töitä kolmeen saakka yöllä, nukkuu nelisen tuntia ja ryhtyy jälleen hommiin. Perehtyy itse henkilökohtaisesti kaikkiin raportteihin ja selvityksiin.

Helena Petäistö on toiveikas, ettei Macron jää vain tähdenlennoksi: ”Joka tapauksessa Macron – Brigitteä unohtamatta – on parasta, mitä Ranskalle ja Euroopalle on tapahtunut pitkiin aikoihin.” Sillä nuori johtaja on tuonut optimismia ja uuden toivon tuulahduksen koko vanhalle mantereelle.

 Helena Petäistö: Ranska, Macron ja minä. Otava.  2017. 236 s. 

Makupaloja Teoksen keväästä

Ensi vuonnaTeokselta ilmestyvissä kirjoissa Rafael Donner löytää itsensä Australiassa, Janne Saarikivi puolustaa kulttuuridiversitettiä ja Minna Lindgren usuttaa seitsemänkymppiset baanalle.

Rafael Donner: Ihminen on herkkä eläin – omaelämäkerrallinen essee

Miten alta kolmikymppinen voi kirjoittaa esseistisen omaelämäkerran? Kyllä voi, jos on hyvä syy. Ja se Jörninpoika Rafaelilla oli.

– Kuvatessani isäni Jörn Donnerin Perkele 2 -elokuvaa huomasin, että minulla oli paljon ideoita, jotka eivät toimi elokuvassa. En koskaan ollut ajatellut itseäni kirjailijana, mutta näistä ajatuksista minun oli pakko kirjoittaa, Rafael Donner totesi Teoksen kirjojen pressitilaisuudessa Laura Jänisniemen suomentamasta tammikuussa ilmestyvästä teoksestaan.

Sen luvut on nimetty tunnetilojen mukaan: Häpeä, Hulluus, Ylpeys, Heikkous. – Miesten keskuudessa tunteista ei puhuta, mutta minä en pysty katsomaan maailmaa muutoin kuin tunteiden kautta.

Donner on tuntenut itsensä monesti yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Lapsena Los Angelesissa, maaseudulla Tenholassa, jossa kouluun oli 20 kilometrin matka ja Helsingissä, jossa koki olevansa landepaukku. 

Kunnes päätyi 16-vuotiaana Australiaan etsimään itseään. Sieltä löytyi avain: ”Elämä on tehtävä itse”.

Janne Saarikivi: Suomen kieli ja mieli

Suomen kielen professori Janne Saarikivi etsii teoksessaan tiedepohjaisia ja samalla henkilökohtaisia vastauksia kieleen ajattelun ja identiteetin välineenä.

Jussi Tiihonen haastatteli Janne Saarikiveä.

– Ihmisen ajattelu on multimediaa: päässä pauhaavaa musiikkia, väritahroja, tunteita, entsyymien hyökyjä. Tarvitsemme kieltä jäsentämään tätä kaaosta, sen avulla sijoitamme itsemme maailmaan.

– Todellisuus on mitä on, kielet jäsentävät siihen erilaisia ikkunoita ja luovat näin erilaisia todellisuuksia. Ihmisen todellisuus muovautuu sen mediumin mukaan, jota hän käyttää.

Saarikivi on huolissaan suomen kielen tulevaisuudesta. Paljon puhutaan biodiversiteetin katoamisesta, yhtälailla hänen mielestään pitäisi pitää huolta kulttuuridiversiteetin säilymisestä.

– Maailmassa puhutaan 7 000 – 8 000 kieltä, niistä 90 % on uhanalaisia. Suomen kieli ei tähän joukkoon kuulu, mutta senkin käyttöala kapenee. Meidän ei pitäisi tehdä englannin kielellä samaa, mitä muut yliopistot tekevät, vaan käyttää erilaista suomen kieltä, lisätä näin omalta osaltamme ihmiskunnan luovuuden potentiaalia, hän kehottaa.

Minna Lindgren: Vihainen leski

Kirjailija, toimittaja Minna Lindgren on pudottanut suositun Ehtoolehto-trilogian sankarittarien iästä parikymmentä vuotta uudessa maaliskuussa ilmestyvässä romaanissaan. Siinä vietetään sinkkuelämää suomalaisittain.

Leski, hammaslääkäri, omaishoitaja Ulla-Riitta Raiskio, Ullis, on vihdoin vapaa 74-vuotiaana. Hänellä on kaikki, mitä teini voi toivoa: oma kämppä, tilille tupsahtaa rahaa, vaikkei mitään tee, eikä raskauden pelko varjosta. Ongelma on, ettei Ullis tiedä, mitä vapaudellaan tekisi.

– 70-vuotiaat ovat vailla identiteettiä, heistä kukaan ei enää kysy, mihin kaverit kuolevat, eikä yksikään järkyty, jos tuttava on vajonnut dementiaan hoitokodin hiljaisuuteen. Kuitenkin ydinjoukko seitsemänkymppisiä on vapaita ja villejä, viriilejä ihmisiä, joilla on uusi elämävaihe edessään.

Kiltillä ja tunnollisella Ulliksella on toinenkin ääni. Ja se on vihainen. Vaikka lapset toivovat, että nyt olisi äidin aika hiljalleen tassutella sukututkimusta tehden ja valokuvia lajitellen kohti loppusijoituspaikkaa, Ullis suuntaakin baanalle. Kavereidensa Piken ja Hellun kanssa Ikivihreä-diskoteekin lihamarkkinoilta löytyy muuan Valtonen, jonka kanssa viagralle tulee käyttöä.

Mainioon tyyliinsä Lindgren yhdistää yhteiskuntakriittistä analyysia hykerryttävään kerrontaan. Niin napakka kieli kuin ovela juoni vievät mennessään. Hän kannustaa kaikkia seitsemänkymppisiä nauttimaan elämästä Ulliksen lailla: ”Vielä on edessä loppusuora ja sen mä vedän täysillä!”

Meren aarteet – Löytöretki Suomen vedenalaiseen meriluontoon

WWF:n Vuoden luontokirja -palkinnon voitti Meren aarteet

Kymmenien asiantuntijoiden voimin syntyi upeasti kuvitettu, ensimmäinen kattava teos Suomen vedenalaisesta kansallismaisemasta. Teos on hieno lahja 100-vuotiaalle Suomelle – ja Itämerelle.

On hämmästyttävää, että jopa kuun pinta tunnetaan paremmin kuin maapallon meret. Toisaalta sen ymmärtää, kun ajattelee miten syviä meret ovat. Käytännössä kaikki yli puoli kilometriä pinnan alla sijaitsevat alueet on tutkittu vain ylimalkaisesti; niistä tunnetaan lähinnä vain merenpohjan muodot.

Meille Itämeri on tuttu ja rakas. Sen tila alkoi huonontua 1900-luvun alkupuolella teollistumisen ja maatalouden tehostumisen seurauksena. Mereen valui ravinteita, ympäristömyrkkyjä, kiintoainesta ja paljon muuta. Siitä oli tulossa likakaivo.

Meri on kuitenkin pitänyt pintansa. Yhdeksän rantavaltiota on sitoutunut suojelemaan sitä ja edistämään sen hyvinvointia. Tätä varten tarvitaan tutkittua tietoa meren tilasta. Suomessa käärittiin hihat ja ryhdyttiin tositoimiin vuonna 2004, jolloin perustettiin Velmu, Vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma.

Tehtävä ei ole ollut helppo. Itämeren vaihteleva rantaviiva mutkittelee Virolahdelta Tornioon tuhannen kilometrin verran. Maisemat muuttuvat Suomenlahden kalliorannoista Saaristomeren syvänteiden kautta Pohjanlahden hiekkapohjiin.

Velmun kiinnostavimmat havainnot on nyt taltioitu hienoon, värikkääseen teokseen Meren aarteet (Gaudeamus), jonka ovat toimittaneet Markku Viitasalo, Kirsi Kostamo, Eeva-Liisa Hallanaro, Wilma Viljamaa, Suvi Kiviluota, Jan Ekebon ja Penina Blanket.

Vaskikalan koiras vartioi pesäänsä,
jossa mätimunat kehittyvät.
Naaras on jo lähtenyt omille teilleen.

Helsingin kaupungin pormestari Jan Vapaavuori valitsi Itämeren historiaa, elinympäristöjä ja lajikirjoa esittelevän teoksen voittajaksi viiden finalistin joukosta. ”Teos on luonnontieteellisen tutkimuksen popularisointia tärkeästä ja kiinnostavasta aiheesta, luettavassa ja houkuttelevassa muodossa”, hän perusteli valintaansa.

Vaikka hapettomat merenpohjat ovatkin niin autioita kuin kuviteltiin, meri yllätti silti monimuotoisuudellaan, lajirunsaudellaan ja värikkyydellään. ”Suomenlahden

lajisto onkin jopa maailman mitassa ainutlaatuinen: monet mereiset eli suurta suolapitoisuutta vaativat eliölajit tervehtivät siellä makeassa vedessä viihtyviä eliöitä.”

Itämeressä erilaisia eliölajeja on sadoittain. Täsmällistä määrää ei tiedetä, joten meri tarjoaa jatkuvasti uusia aarteita. Vuonna 2013 löytyi kotilolaji, jota ei pystytty tunnistamaan. Osoittautui, että se oli luultavasti tieteelle uusi laji, jonka täsmällistä sijoittumista kotiloiden sukupuuhun selvitetään edelleen.

Yksityiskohta Tapio Heikkilän
valokuvasta Hailuoto.

Meri on edelleen tärkeä osa suomalaista identiteettiä ja sielunmaisemaa. Se on inspiroinut niin kirjailijoita, säveltäjiä kuin kuvataiteilijoita. Näin Saima Harmaja:

 ”Ihanat vaaleat pilvet / liukuvat taivaalla. / Hiljaa ja lumoavasti / laulaa ulappa. / Aaltojen hyväilyistä / meri on väsynyt. / Tulisit aivan hiljaa / tulisit juuri nyt –”.

Meille on annettu ainutlaatuinen aarre, Suomen rannikko, jolle ei vaihtelevuudessa ja kauneudessa löydy vertaa juuri mistään muualta. Upean teoksen tekijät kehottavatkin meitä vaalimaan sen perintöä.

”Aaltojen alle piiloutuu pieniä ihmeitä ja draamoja. Nämä meremme kätketyt aarteet ovat nyt alkaneet paljastua. Seuraavaksi on pidettävä huolta siitä, että ne säilyvät myös tulevaisuudessa, niin kauan kuin merikin säilyy.”

Meren aarteet – Löytöretki Suomen vedenalaiseen meriluontoon.

Gaudeamus. 2017. 518 s.

Tapio Heikkilän Kansallismaisemat-näyttely Galleria Pirkko-Liisa Topeliuksessa 

31.12.2017 saakka.

Kalevi Jäntin palkinnot kolmelle kunnianhimoiselle nuorelle kirjailijalle

 Olavi Koistinen novellikokoelmallaan Mies joka laski miljoonaan, Maria Matinmikko runokokoelmallaan Värit ja Matias Riikonen romaanillaan Suuri fuuga voittivat vuoden 2017 Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnot.

Matias Riikonen ja Olavi Koistinen.
Kuva: Jouko Vatanen

 Professori Jalmari Jäntti ja rouva Hildur Jäntti perustivat vuonna 1942 säätiön nuorena kuolleen poikansa muistoksi. Kalevi Jäntin säätiön tarkoituksena on suomalaisen kaunokirjallisuuden edistäminen palkitsemalla nuoria kirjailijoita. Palkinnon on nyt saanut 117 kirjailijaa.

Säätiön palkintolautakuntaan kuuluivat puheenjohtaja, kanslianeuvos Satu Jäntti-Alanko, VTT Anna Alanko, kriitikko Mervi Kantokorpi, professori Jyrki Nummi, kustantaja Touko Siltala ja runoilija Saila Susiluoto.

18 000 euron suuruisen palkinnon voittivat tänä vuonna kolme kirjailijaa, jotka kaikki ovat olleet ehdolla myös Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajiksi esikoisteoksillaan. Ehdolle lähetettiin kaikkiaan 34 teosta, joiden tekijät ovat alle nelikymppisiä ja julkaisseet korkeintaan kolme teosta.

”Harvinaisen vahva esikoisteos”

Helsingin Sanomien toimittaja, kirjailija ja diplomi-insinööri Olavi Koistinen (s. 1977) oli esikoisteoksellaan Mies joka laski miljardiin (Kosmos) tänä vuonna myös Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto -ehdokas.

Hänen novellikokoelmansa pakkomielteiset nuoret miehet ovat uppoutuneet omiin kummallisuuksiinsa. Yksi päättää laskea miljardiin, toinen haluaa lehmäksi.

”Kuuluuko kirjoittaja itse joukkoon, entä onko nörttiys uusi normaali?” tiedusteli toimittaja Antti Majander Helsingin Kirjamessujen tilaisuudessa Koistiselta.

– Rakastan tietokonepelaamista ja olen joutunut opettelemaan sosiaalisuutta. Lehmäksi en ole halunnut, mutta joksikin toiseksi ihmiseksi kyllä. Nörttiys on uutta idividualismia, nörtit ovat nykyajan rocktähtiä, vastasi Koistinen.

Vaikka kokoelma nojaa modernismin perinteeseen, raadin mielestä ”novellien elämänymmärrys on puolestaan vakuuttavasti tätä aikaa: on puhe ihmisistä neuroosien tällä puolen, yksityisistä maailmoista, joissa virtuaalisen klaanin ystävyys voi olla tärkeämpää kuin ylimainostetut lähisuhteet”.

”Minulla ei ole lapsia, kun en ole ollut sukupuoliyhteydessäkään, sanon.

Luokkalaiset vilkuilevat toisiaan silmiä liikuttamalla. Heillä on jonkinlainen päänsisäinen yhteys toisiinsa. (-) En ymmärrä, miten ihmiset tulevat kavereiksi, miten käy niin, että jotkut yhtäkkiä alkavat soitella ja mennä baariin, juomaan yhdessä olutta baarissa.”

Kaikki sateenkaaren värit

Maria Matinmikko (s. 1983) on Helsingissä asuva runoilija ja prosaisti. Hänen esikoisteoksensa Valkoinen voitti vuoden 2012 Tanssiva karhu -palkinnon ja oli ehdokkaana Helsingin Sanomien esikoiskirjakilpailussa. Värit (Siltala) päättää trilogian, jonka kaksi edeltävää osaa ovat Valkoinen ja Musta. Värit voitti myös tämän vuoden Nihil Interit -runouspalkinnon.

Runoilija oli parhaillaan matkalla Kaliforniassa, eikä päässyt palkintotilaisuuteen. Hän lähetti raadille kiitokset ja totesi: ”Runoudessa kieli tulee näkyväksi. Se on samalla päämäärä ja väline.” Aistillisen kokoelman kannessa välkkyvät kaikki sateenkaaren värit.

Raadin mielestä: ”Värien teemoiksi avautuu seksuaalisuuden ja sukupuolen rikas spektri, laajan marginaalin kehystämänä. Ihminen toteutuu jatkuvasti kulttuurisissa paikoissa, niiden merkitsemänä ja kirjoittamana. Samalla tavoin merkityksellistyvät Matinmikon aforistiset lauseet, hämmästyttävän kirkkaina ja ymmärrettävinä.”

”Sinun ruumiisii helteessä, minun ruumiini helteessä, lakien tuonpuoleisessa ruokomajassa vuoren huipulla.”

Mahdoton soittaa, entä kirjoittaa

Matias Riikonen (s. 1989) on helsinkiläinen kirjailija. Hän on aikaisemmin julkaissut romaanin Nelisiipinen lokki, joka oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokas vuonna 2012. Toinen romaani Suuri fuuga (Aula & co) julkaistiin yhdessä proosavihko Kiertoradan kanssa.

Suuri fuuga -romaanin kunnianhimoinen tavoite on Beethovenin Grosse Fugen kielellistäminen. 

– Sitä pidettiin aikoinaan mahdottomana soittaa, mutta edelleen sitä soitetaan . Kyse on vain harjoittelusta. Aivan samoin romaani soi – kun osaa sitä lukea, totesi Riikonen

”Suuri fuuga asettaa hengästyttäviä kysymyksiä, avaa huimia näköaloja ja päättyy liekehtivään apokalyptiseen näkyyn. Romaani on haastava ja raivostuttava, työläs ja ihmeellinen”, raati ylisti.

”Että meillä olisi täällä murheemme mutta myös toisemme, että olisimme yhdessä näillä lauteilla ja joku meistä heittäisi löylyä, me voimme kuvitella sen, ja kuvitelma tästä illasta on tämä ilta.”

Kalevi Jäntin palkinnon voittaneiden lista osoittaa, että tekijät ovat tulleet jäädäkseen kirjalliselle kartalle. Onnea voittajille!

Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin. Kosmos. 2017. 216 s.

Maria Matinmikko: Värit. Siltala. 2017. 92 s.

Matias Riikonen: Suuri fuuga. Aula & co. 2017. 384s. 

Katja Kiuru: Palasina ja kokonaisena – Ihminen näyttämöllä

Katja Kiurun oppivuodet

Turkan kovan koulun pirstoman identiteettinsä palasia näyttelijä Katja Kiuru joutui etsimään pitkään ja kaukaa, omasta sisimmästäänkin. Se kannatti, sillä lopulta alkoi rakentua ehjä, kokonainen ihminen.

Katja Kiurun ura näyttämöllä alkoi jo nuorena Leila Sillantakan perustamassa Helsingin Tanssiopistossa. Tanssi tarjosi flow-tilan, ilon, jossa kaikki muu unohtui, oli vain liike, leikki. Näytteleminen tuntui kuitenkin tarjoavan enemmän haastetta.

Se antoi mahdollisuuden sujahtaa toisen ihmisen nahkoihin. ”Nautin sukeltamisesta toisiin maailmoihin, ääniin, hajuihin, tuntemuksiin. Kuvitelmiinkin. Sai unohtaa kaiken paitsi leikin.” 

Tämä mahdollisuus hänelle tarjoutui jo 16-vuotiaana, kun Lauri Törhönen poimi hänet tanssiryhmästä Palava enkeli -elokuvaansa.

Teoksessaan Palasina ja kokonaisena – Ihminen näyttämöllä (Kirjapaja) Kiuru kertoo vilpittömästi ja vetävästi rakkaudestaan teatteriin ja yhdistää henkilökohtaisen kehityksensä tarkkaan ajankuvaan. Hän pureutuu näyttelijän työn perusteisiin ja avaa asiaan vihkiytymättömälle maallikollekin teatterin tekemisen filosofiaa.

Kun Kiuru pyrki Teatterikorkeakouluun vuonna 1984, ei opiskelupaikan saamiseen tarvittu enää puolueen jäsenkirjaa, niinpä hakijoita oli ennätysmäärä, yli 1 700. Toiset pitivät tuolloin Jouko Turkkaa teatterin nerona, toiset narrina. Joka tapauksessa hän mullisti alan koulutuksen. Siitä tuli yhden miehen näytös, jonka kyseenalaistamista ei sallittu.

Kiuru kiljui ja punnersi muiden hakijoiden mukana ja pääsi sisään. Mutta alku antoi osviittaa tulevalle. ”Sää oot aivan liian nuari”, Turkka aloittaa luurin päässä, ”mutta naisten taso oli niin paska, että pakko mun oli sut ottaa.” Jo tässä vaiheessa heräsivät Kiurun epäilyt ammatinvalinnasta. Olisiko psykiatria sittenkin ollut parempi vaihtoehto?

Katja Kiuru on esiintynyt kotimaisissa
televisiosarjoissa, elokuvissa ja näytel-
missä. Kuva: Uzi Varon

Näyttelijöitä synnytettiin Turkan koulussa kivulla ja tuskalla. Opettajan hillitsemätön impulsiivisuus purkautui niin fyysisenä kuin henkisenäkin väkivaltana. Siitä tuli uusi normaali. Jotkut eivät tätä kestäneet, vaan jättivät leikin kesken.

Kiuru oli toivonut saavansa koulusta eväitä näyttelijäntyöhön, odottanut keskusteluja taiteen ja elämän syvemmästä olemuksesta, maailmankuvan laajentumista. Sen sijaan se kapeni ja pinnallistui, sillä kilpailu, itsetehostus ja teeskentely olivat koulussa valttia.

Teatterikorkeakoulun jälkeen olo tuntui huteralta. ”Itsetuntoni näyttelijänä, ja koska se oli rakentunut ainoaksi identiteetikseni, myös ihmisenä oli viety. Tunsin, ettei minulla ollut eväitä toimia näyttelijänä. Ehkei ihmisenäkään?”

Tästä alkaa identiteetin jälleenrakennus, opiskelut ulkomailla, perehtyminen meditaatioon, joogaan ja Alexander-tekniikkaan. Työskentely kuubalaisen naamioteatterin parissa auttaa pääsemään irti henkilökohtaisista automaatioista.

Stanislavskin Systeemiin tutustuminen Lontoossa varmistaa Kiurun epäilyt, että tunnetilan ilmaisemisessa mentiin Turkan tyylillä liian pitkälle. Stanislavskin mukaan – päinvastoin kuin Turkka opetti – yleisön kokema tunne on tärkeämpää kuin näyttelijän kokema.

Opintoreissuilla ammattitaito kohenee ja näyttelijän työn sisäistäminen pääsee vauhtiin. Tämä ei kuitenkaan auta kotimaan kamaralla, jossa teatterialan käytäntöihin kuuluu jakaa rooleja kavereiden kesken. 90-luvulla suositun Ruusun aika -televisiosarjan lemmikki huomaa uudella vuosituhannella pudonneensa tahtomattaan pitkäaikaistyöttömän näyttelijän rooliin.

Mutta siihenkään hän ei suostu jumittumaan, vaan jatkaa opiskelua. Sattuman kautta hän tutustuu kehopsykoterapiaan, joka perustuu Wilhelm Reichin holistiseen psykoterapiamalliin. Se tulee sopivaan saumaan, sillä ihminen kiinnostaa Kiurua ja itse hän tuntee olevansa terapian tarpeessa.

Petteri Husun veistosmaalaus Mask.

Osoittautuu, että psykoterapiassa on paljon yhteistä näyttelijän työn kanssa. Molemmissa ihmistä käsitellään kokonaisvaltaisesti, psykofyysisenä kokonaisuutena ja ennen kaikkea vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Opiskelun välilopputyön Kiuru kirjoittaakin otsikolla ”Näyttelijä etsii luovaa tilaa, Turkan ja Reichin jäljillä”.

Kiurun intohimo teatteriin on edelleen tallella, kolhuista huolimatta. Sillä näyttämön lumon ytimenä on elämys: ”Haluamme tulla salin pimeydestä ulos toisenlaisina ihmisinä kuin sinne menimme, muuttuneina, elämyksen muuttamina ja vieläpä kohottuneina, kuin puhdistettuina.”

Juuri tätä taide on, se nostaa irti arjesta uusiin kohtaamisiin todellisuuden kanssa, auttaa näkemään uusin silmin, kuulemaan uusin korvin. Sen tekee myös Kiurun teos.

Katja Kiuru: Palasina ja kokonaisena – Ihminen näyttämöllä. Kirjapaja. 2017. 232 s.

Petteri Husun Bomärke-näyttely Galleria 4-Kuudessa 22.12. saakka.

Pauli Tapio: Varpuset ja aika

Elämää suurempaa runoutta

Pauli Tapio voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vaikuttavalla esikoisrunoteoksellaan Varpuset ja aika. Siinä hän etsii mielekästä tapaa olla olemassa.

”Aloin kuvitella ymmärtäväni hirveitä asioita, / vaikka ei niitä koskaan minulle tapahtunut.” Helsinkiläisen kääntäjän ja tutkijan Pauli Tapion voittoisan runoteoksen alkulehden säkeet lähettävät matkalle, jossa arki peilautuu historian julmuuksiin ja nykyhetken välinpitämättömyyteen.

Toinen teoksen kantava teema on aika. Runojen puhuja ihmettelee ja tunnustelee sitä ihan konkreettisesti: ”Loppuunmyyty on kesä. / Julkaistu on sen viimeinen aamu.” Toisaalta oivallukset ja rinnastukset kantavat pitkälle ja taas takaisin:

 ”Kyllä kuussa kelpaa käydä. Se on vain harppaus pahaisen ojan ylitse, / mutta iskepä liehuva lippusi yhteenkään elettyyn hetkeen.”

Tapio on tästä huolimatta onnistunut vangitsemaan hetkiä kirjaansa. Räystäillä istuvien varpusten sirputusta, melankolisia keskusteluja, korttelia kiertäviä rakennusten varjoja. Runot ovat visuaalisia ja rytmikkäitä, ne kuljettavat lukijaa alkuräjähdyksen hämärästä paluumatkalle tuntemattomaan aikaan, ”jolloin unohdumme vihdoin, tsirp, tsirp, / sanoivat varpuset jälkeemme.”

Tapio kertoi Helsingin Kirjamessujen tilaisuudessa katsovansa, minkä ajatuksen jokin asia hänessä herättää, entä ajatus itse tämän jälkeen. Näin hän kulkee tietyn matkan, kirjaa sen ja lopputuloksen. Prosessin varrella kieli synnyttää uusia ajatuksia ja oivalluksia.

Parhaimmillaan runous on juuri tätä, ihmetystä ja iloa, miten paperille asetetut sanat luovat maailmoja, laajentavat tajuntaa, räjäyttävät ja hiljentävät. Etsivät ihmisenä olemisen ydintä, oikeaa tapaa olla olemassa.

Pauli Tapio pitää juhlapuhetta Sanomatalon Mediatorilla.

 Tapion mukaan teoksen Inferno-jaksoa oli epämiellyttävä kirjoittaa. Hän halusi kuitenkin luoda kollaasin väkivaltaan liittyvistä asioista. Yrittää ymmärtää ja rinnastaa historian julmia teloitustapoja siihen, mitä nyt tapahtuu.

Jakson aukeamilla uutisotsikot Välimereen uponneiden turvapaikanhakijoiden määristä lomittuvat arkisiin päiväkirjamerkintöihin ja historian teloituksista kertoviin karmaiseviin dokumentteihin.

Osio hätkähdyttää, pysäyttää kysymään, mitä me voimme tehdä? Inhimillisiä katastrofeja on muistettava, niitä on selitettävä ja yritettävä ehkäistä. Silti Tapio vastaa kysymällä: ”Onko siis niin, että varsinainen eläminen on tehtävä muistamatta – hetkeen ja siihen kytkeytyvään lähitulevaisuuteen ja -menneisyyteen suuntautuen?”

Paradoksaalisesti on siis unohdettava, jotta elämä voisi jatkua ja toivo säilyä, eikä pahuus lamauttaisi. Tapio tuulettaa ajatuksia, antaa niille uusia vapausasteita.

Osa Anne Rissasen grafiikan-
vedoksesta Hänen ovat linnut.

Entä mitä aika on? Tapion ajanlaskussa Pompeiji hautautuu hashtageihin, tulevaisuutta ei ole, on vain nykyisyys, jossa varpuset nokkivat vetyatomin sinappista käärettä Lappeenrannan torilla. Ja alati laajeneva menneisyys. Ja tämä päivä, jonka unohdamme.

Entä varpuset? ”Ja koska sinä olet vain pieni ja huomaamaton varpunen, ei / ketään haittaa, jos nouset nyt siivillesi ja lennät valoa nopeammin / kaikkiin ilmansuuntiin, aina ajan äärirajoille asti.”

Pauli Tapio: Varpuset ja aika. Poesia. 2017. 96 s.