Elizabeth Strout: Olive, taas

 Mitä merkitsee olla ihminen?

 Elizabeth Strout tapaa vanhan tuttavansa episodiromaanissaan Olive, taas. Palkitun kirjailijan tarkka silmä näkee jälleen lävitsemme ja hänen terävä kynänsä kertoo elävästi keitä me olemme, mitä ajattelemme ja mitä teemme.

Tutustuin yhdysvaltalaiseen kirjailijaan Elizabeth Stroutiin hänen pienoisromaanissaan Nimeni on Lucy Barton ja ihastuin. En ollut ainoa. Teos oli arvostelumenestys, ja Suomessa kirjabloggarit äänestivät sen vuoden 2018 parhaaksi käännösromaaniksi.

Teoksen luettuani minusta tuntui kuin ymmärtäisin itseäni ja muita rahtusen paremmin. Samoin kävi, kun sukelsin mainelaisen pikkukaupungin Crosbyn ihmisten kohtaloihin Stroutin Pulitzerilla palkittussa romaanissa Olive Kitteridge. Kaupungin elämänmenosta on tehty myös Emmy-palkittu tv-minisarja.

Vuodet vierivät, kunnes Stroutin mukaan Olive vaati häneltä uusia tarinoita. Tuumasta toimeen. Episodiromaani Olive, taas (Tammi) tuo nyt estradille seitsemänkymppisen Oliven, jonka taivalta kertomukset seuraavat viitisentoista vuotta.

Olive laukoo suorat sanat yhtä estottomasti kuin ennenkin, mutta vuodet ovat hidastaneet särmikkään daamin vauhtia. Hän joutuu nyt entisten ongelmiensa lisäksi kohtaamaan uudenlaisia haasteita, joita ikääntyminen tuo tullessaan. Näitä kommelluksia Strout kuvaa kaunistelematta, myötätunnolla ja vaimealla huumorilla.

Kristiina Rikman on suomentanut paljolti dialogeihin perustuvan tekstin suoraviivaisen mutkattomasti. Juuri niin kuin Olivelle sopii. Ihmisten keskustelut sujuvat niin luontevasti, että tuntuu kuin istuisin heidän kanssaan juttelemassa.

Romaanin 13 episodia linkittyvät löyhästi toisiinsa, ja kertomusten henkilöt piipahtelevat tuon tuosta toistensa tarinoissa. Episodien yhteisenä nimittäjänä tarinoissa vaeltaa entinen matematiikan opettaja, jämäkkä Olive. Tarinoista kehkeytyy stroutilainen universumi, jonka asujaimiston mielenmaisemat me tunnistamme.

Elizabeth Strout on Mainesta lähtöisin oleva
pikkukaupungin tyttö, joka asuu New Yorkissa.
Kuva: Leonardo Cendamo

Romaanin toinen päähenkilö, entinen salskea Harvardin proffa, nykyinen isomahainen vanha mies Jack Kennison kääntää, monen muun tavoin, katseensa menneeseen. 

”Me pilasimme kaiken – me pilasimme mahdollisuutemme”, hän tunnustaa ajatuksissaan edesmenneelle vaimolleen katuessaan tekemiään erehdyksiä ja joutavia syrjähyppyjään.

Omalla tahollaan Oliven ajatukset ajelehtivat samoilla aalloilla. Hän miettii kivimuuria, joka aina oli kiemurrellut hänen ja edesmenneen aviomiehen välillä, vaikka he rakastivatkin toisiaan. 

Iän myötä muuri kuitenkin kasvoi korkeaksi ja ylitsepääsemättömäksi. Olive kylmeni, eikä kyennyt antamaan miehelleen tämän kaipaamaa hellyyttä.

Vastoin kaikkia odotuksia näiden kahden yksinäisen pohdiskelijan välille syntyy vipinää. Heidän ensimmäinen yhteinen yönsä ei muistuta viidenkymmenen vuoden takaisia piehtarointeja vällyjen alla. Mutta jospa tästä kuitenkin syntyisi jotain?

Kun Strout heilauttaa taikakynäänsä, arki muuttuu kiinnostavaksi ja merkitykselliseksi. Niin erilaisia kuin Elizabeth Stroutin ja Leena Krohnin kirjat ovatkin, löydän heidän tavastaan katsoa maailmaa samankaltaisuuksia. He molemmat limittävät syvälliset pohdinnat arkisiin tapahtumiin, muistoihin ja kokemuksiin.

Uudessa esseeteoksessaan Mitä en koskaan oppinut Krohn toteaa: ”… kirjoittaessa tapahtuu jotain ihmeenomaista: entinen muuttuu uudeksi, vieras henkilökohtaiseksi, kulunut ja käytetty uniikiksi ja ainutkertaiseksi”. Näin käy myös minulle lukiessani Krohnin ja Stroutin kirjoja

Strout punoo kertomuksillaan arjen pienistä sattumuksista vivahteikasta kuvaa elämästä ja ihmisenä olemisen ankarista ehdoista. Hän näkee myös idyllisen pikkukaupungin kulissien taakse hetkeen, kun ne romahtavat.

Eräänä tällaisena päivänä Olive oivaltaa, miksi hänen poikansa ei pidä hänestä. ”Ne hetket olivat vahingossa avautuneita ikkunoita ihmissuhteiden pimeään puoleen, aivan kuin pimeän ladon ovi olisi äkkiä lennähtänyt auki ja hän olisi nähnyt jotain mikä ei ollut tarkoitettu hänen nähtäväkseen.”

Simo Rista-Renvallin valokuva Ikkuna.

Kun Olive lopulta on haudannut kaksi aviomiestä, hän maksaa rakkauden kovaa hintaa kaipauksella ja yksinäisyydellä. Surujen ja pettymysten vastapainoksi elämä kuitenkin tarjoaa hänelle, kuten monelle muullekin kertomuksen henkilölle, yllättäviä kohtaamisia, ystävyyttä ja kiintymystä yli ikä- ja luokkarajojen.  

He, jotka näihin luottamuksellisiin hetkiin uskaltavat antautua, kokevat intiimien keskustelujen parantavan voiman. Se helpottaa mielen syövereissä kytevää eksistentiaalista yksinäisyyttä, joka ei ole iästä kiinni.

Hetket ovat tärkeitä myös Krohnille, sillä niistä meidän elämämme on rakennettu: ”Kuvat kuultavat toistensa läpi ja tämä hetki on kadonneiden päivien kooste”. Strout ilmaisee saman toisin. Kun Olive miettii menneisyyttään, ”Elämä huljui hänen takanaan kuin pienisilmäinen kalaverkko, täynnä tarpeetonta meriheinää ja rikkinäisiä simpukankuoria ja kiiltäviä pikkukaloja … miljardeja tunteiden sirpaleita …”

Olivella on vihdoin aikaa pysähtyä ja alkaa poimia kiiltäviä pikkukaloja, ihmetellä, miten kaunis maailma on, kun helmikuun kuulas, hopeinen valo antaa tilaa syksyn räiskyville väreille. Palvelutalossa hän on myös oppinut näkemään arjen arvon ja osaa tarttua hetkeen: ”Olive otti tukea kepistään ja nousi seisomaan. Oli aika hakea Isabelle illalliselle”.

Elizabeth Strout: Olive, taas.

(Olive, Again). Suom. Kristiina Rikman. Tammi. 2021. 355 s.