Ville Hänninen: Muuten se on mennyttä

Oranssin hehkua – betonin lumoa

Ville Hänniselle taide on välttämätön osa elämää. Hänen moneen suuntaan avautuvassa, henkilökohtaisessa esseeteoksessaan Muuten se on mennyttä aistien ja tunteiden synnyttämä ajattelu läpäisee taiteiden välisiä raja-aitoja virkistävän omaperäisesti.

Että joku kirjoittaisi, mistä on todella kyse. Ei puheenaiheista teoksen ympärillä vaan mitä tässä on. Mikä taiteistaa taiteen?

Palkittu tietokirjailija, kulttuuritoimittaja ja kriitikko Ville Hänninen on taiteistanut taidetta hankkimalla ensin tietoa, lukemalla, katsomalla, ajattelemalla ja ennen kaikkea eläytymällä. Nyt kirjailija antaa äänen häntä puhutelleille taiteilijoille ja teoksille esseekokoelmassaan Muuten se on mennyttä (Arktinen Banaani).

Henkilökohtaiset muistot syventävät esseiden sanomaa. Varsinkin lapsuusmuistot ovat hauraita ja, kuten Hänninen toteaa, usein keksittyjä. Vaikka niihin ei voi luottaa, varhaisimmista, rakkaimmista muistikuvistaan kirjailija ei kuitenkaan halua luopua. 

Olkoon hentoa kunhan on vahvaa, olkoon epämääräistä, kunhan kumisee kirkkaasti, hän kirjoittaa ylväästi.

Hännisen vankasta kulttuurintuntemuksesta versovien esseiden taustalla niiden avoin henkilökohtaisuus ja humaani vasemmistolainen vakaumus luovat teokseen intiimin tason. Tuntuu, etten lue vain kirjaa, vaan ihmistä, joka sen on kirjoittanut. Hännisen kolme kovaa T:tä: Työ, Taistelu ja Taide korvaavat jumalattoman miehen uskonnollisen uskon, sillä ”ilman uskoa ja toivoa ei ole mitään”, hän tunnustaa.

Esseisti suree nykyistä maailmanmenoa, kaipaa 1960-luvun lopun tulevaisuususkoa ja sen innostavaa poliittista laululiikettä. Yhteinen rintama hajosi tuolloin nopeasti, sillä ihanteet ja todellisuus eivät kohdanneet. Roihusta jäi jäljelle vain oranssina hehkuva hiillos.  Kaj Chydeniuksen ja Arvo Salon Lapualaisooppera, Aulikki Oksasen Kenen joukoissa seisot ja Agit Propin laulut lämmittävät Hännistä silti edelleen. Ne tuovat hänelle lähes päivittäin lohtua ja iloa.

Toisen pelastusrenkaan Hänniselle tarjoaa hänen työhuoneessaan vallitseva sotku. Hyllyt tuntevat itsensä tarpeettomiksi katsellessaan kaikkialla kohoavien kirjapinojen ja -kasojen luovaa kaaosta. Tällaisessa atmosfäärissä ja miljöössä ”hankkeiden ja irtonaisten toiveiden” on hyvä kypsyä. Kirja- ja lehtiläjien uumenista lukuisat lukemattomat teokset kuiskivat lupauksia avaamattomien kansiensa välistä.

Ajan henkeä lietsova juliste löytyi
Rosebud Sivullisen takahuoneesta.

Edustushyllynsä Hänninen on täyttänyt hänelle mieluisimmilla jutun ja ajatuksen aiheilla. Sieltä löytyy yhden viime vuosisadan huomattavimman älykön Raoul Palmgrenin ”tuotannon ydin lähes kokonaisuudessaan”. Esseessään Täyteen mittaan Hänninen kuvaa vasemmistolaisen vaikuttajan taivalta poliittisesta myrskynsilmästä seuraavaan.

Näin Kirsti Simonsuuri luonnehtii itsenäisen Palmgrenin kuoppaista elämänpolkua Pohjoisessa yökirjassaan: Muistelen, että hän on ollut ahtaalle suomalaiselle vasemmistolle liikaa. Lopulta Oulun yliopiston kirjallisuustieteen professoriksi päätynyt Palmgren osoitti tämän vakuuttavasti todeksi. Kun ”punaisen” Tampereen yliopiston opettajat lähettivät hänelle vetoomuksen oppilasdemokratian puolesta, Palmgren tykitti:

Se että olen marxilainen, ei merkitse, että olisin anarkoromantikko, sukupolvimasokisti ja joukkoperseennuolija. En allekirjoita.

Esseitä lukiessani huomaan keskustelevani niiden kanssa. Mutisen hyväksyvästi, kun olen samaa mieltä ja höystän käsiteltävää aihetta omilla ajatuksillani ja muistoillani. Barrikadeille nousen kuitenkin minäkin, kun Hänninen esseessään Harmaan korkea veisu tunnustaa rakkautensa raakaan, käsittelemättömään betoniin. Betonibrutalismin nimissä tuhottiin paljon kaunista, kokonaisia puukaupunginosia ja vanhoja, arvokkaita kivitaloja. Tämän Hänninen tosin itsekin myöntää.

Silti hän herkistyy vanhan betonin alakuloisten läiskien ja valumien äärellä. Aikoinaan Helsingin Sanomien äänestyksessä Suomen rumimmaksi kirkoksi äänestetty Aarno Ruusuvuoren suunnittelema Tapiolan betonibunkkeri saa Hännisen herkistymään. Koskettamattakin hän tuntee sen seinien harmaiden harkkotiilien suloisen karheuden sormenpäissään. Harkkoja katsellessaan hän vaipuu meditatiiviseen tilaan.

Tarkastellessani Merihaan betoniseinää aloin 
löytää siitä Hännisen kuvaamaa lumoa.

Arkkitehtuurista Hänninen tekee yllättävän – ja ilahduttavan – loikan kirjallisuuteen. Hän löytää samaistumiskohteen itävaltalaisen Peter Handken romaanista Puhtaan kokemisen hetki. Sen päähenkilön henkinen kriisi vapauttaa tämän mielen pinttyneistä urista katsomaan maailmaa uusin silmin, avoimena sen tarjoamille elämyksille.

Haltioitua voi niin pelkistetyssä betonikirkossa kuin Mark Rothkon maalauksen äärellä tai, kuten minun laitani on, Marguerite Durasin ohuita kirjoja lukiessa. Kyse on eläytymisestä, uppoutumisesta, joka vie teoksen ja sen kokijan väliseen vuoropuheluun. Hänninen kirjoittaa nauttivansa taiteesta, joka antaa minun ajatella. Lumo syntyy teoksen aukinaisuudesta, tilasta, jossa se sallii minun elää ja tuntea. Niin totta.

Hännisen suosikin Dennis Potterin televisiotaide on täynnä ”unten ja psykoanalyysin peruskuvastoa”. Järjestimme muinoin Laulava salapoliisi -iltoja hänen uransa hienoimman, kuusiosaisen sarjan kunniaksi. Edesmennyt elämänkumppanini valokuvaaja Simo Rista ja ystävämme psykiatri Ylermi Hytönen rakastivat sarjaa. Simppa ja Ylkky eläytyivät sarjaan täysillä. Luulenpa, että he olivat puhtaan kokemisen äärellä.

Ville Hänninen on erikoistunut kuviin, sanoihin ja niiden seoksiin.
Kuva: Hannele Salminen

Muuten se on mennyttä avaa ovia moneen suuntaan, polveilee kulttuurin ja taiteen, tunteen ja poliittisen vakaumuksen viemänä. Hänninen kehottaa katsomaan tarkemmin ja kokemaan intensiivisemmin. Vaikka en tunne kaikkia hänen esittelemiään taiteentekijöitä ja heidän teoksiaan, kriitikon kiinnostavat analyysit houkuttavat tutkimusretkille.

Yhteisestä ystävästämme, edesmenneestä ”Alastomasta kriitikosta” Otso Kantokorvesta Hänninen kirjoittaa: Tuntui siltä, että hän otti maailman tosissaan. Samaa voisin sanoa Ville Hännisestä luettuani hänen esseeteoksensa. Sen paikoin surumielistä tunnelmaa keventää ja valaisee intohimo taiteen moniin ilmenemismuotoihin. Tähän minäkin uskon: taide pelastaa maailman.

Teoksensa lopuksi Ville Hänninen lupaa: Kirjoittaminen on minulle prosessi, joka ei varsinaisesti ala eikä lopu. Hyvä näin, Pentti Saarikosken sanoin: en soisi sen päättyvän.

Ville Hänninen: Muuten se on mennyttä – Kirjoituksia taiteesta.

 Arktinen Banaani. 2022. 216 s.