Sodan pitkä varjo väistyy vihdoin
Anna
Takasen menestysnäytelmä Isänmaa/Fosterlandet on saanut omakohtaista
jatkoa. Hänen koskettavan kaunis muistelmateoksensa Sinä olet suruni on kertomus sotalapsesta ja hänen lapsestaan
Annasta itsestään.
Ystäväni, toimittaja Hilkka
Kotkamaa vierailee jälleen www.kirjasta-kirjaan.blogspot.fi -blogissani. Hän haastatteli
juttuun ruotsalaista teatterinjohtajaa, ohjaajaa ja näyttelijää Anna Takasta.
Hänet tunnetaan Suomessa näytelmästään
Isänmaa/Fosterlandet, jota on menestyksekkäästi esitetty Göteborgissa,
Tukholmassa ja Helsingissä Svenska Teaternissa.
Annan isän, sotalapseksi Ruotsiin lähetetyn Timo Takasen elämään pohjaavan esityksen
on nähnyt yli 40 000 katsojaa. Tunteita herättäneen sukupolvikertomuksen
äitiä esitti Birgitta Ulfsson ja
tytärtä, Annaa, Alma Pöysti.
– Näytelmän myötä
aloin lähestyä omia suomalaisia juuriani, joita en ollut aikaisemmin kovin
paljoa ajatellut. Hienointa oli, että ensi-illoissa olivat läsnä myös sodan
erottamat veljekset: isäni ja hänen veljensä Leevi.
– Vasta nähtyään
näytelmän isäni ymmärsi ilahtuneena, että hän oli ollut mukana suuressa
historiallisessa tapahtumassa. Hänelle sotalapsuus oli ollut häpeä, asia, josta
oli paras vaieta. Pian näytelmän jälkeen Timo kuoli nopeasti edenneeseen
syöpään.
Anna Takanen halusi selvittää Ruotsin ja Suomen sukujensa
tarinan. Hän ryhtyi haastattelemaan ihmisiä, penkomaan arkistoja ja albumeja. Materiaalista
syntyi näytelmän ohessa muistelmateos Sinä
olet suruni (Gummerus), joka Svenska
Dagbladetin kehujen mukaan on: ”Haikea
ja hienovarainen esikoisteos suomalaisesta sodan perinnöstä”.
– Taiteessa ei voi koskaan
tietää, mihin asiat johtavat. Tämäkin alkoi surukertomuksena, mutta muuttui
taiteeksi, ensin teatteriin ja nyt kirjaksi. Tarina alkoi kuljettaa itse
itseään. Isänmaa-näytelmä oli enemmän
fiktiota. Kirja kertoo yksityiskohtaisemmin todellisista tapahtumista, minun ja
isäni surusta. Näytelmän jälkeen moni sanoi minulle, että se tarvitsisi jatkoa.
Kirja on se jatko. Siinä on koko tarina.
 |
| Tuleva valokuvaajamestari Simo Renvall lähdössä sotalapsena Ruotsiin. |
Takanen kuvaa teoksessaan nelivuotiaan, keuhkokuumeeseen
sairastuneen Timon taipaleen alun Ruotsiin niin riipaisevan elävästi, etten
kyennyt sitä silmät kuivina lukemaan.
Timon isä Väinö
ja hänen äitinsä Saaran isoveli ovat
kaatuneet jatkosodan tantereilla. Yksin jäänyt nuori leski ei kykene
huolehtimaan molemmista pojistaan, varsinkin, kun Timo on sairas. Niinpä hänet
istutetaan karhuntaljan alle rekeen ja lähetetään matkalle sotalapseksi
Ruotsiin. Äiti evästää pientä lähtijää:
” – Et saa riisua myssyä koska olet sairas ja jos
riisut sen, tulet entistä sairaammaksi ja voit kuolla enkä minä kestä, jos
minun pitää menettää vielä yksi.”
Pieni ihminen puristaa kouristuksenomaisesti ruskeaa
laukkuaan, nimilappuaan ja myssyään seistessään vihdoin yksin Helsingin
rautatieasemalla. Kun sijaisperheen isä Ruotsissa yrittää vaihtaa äitimyssyn
uuteen lakkiin:
”Isän kädet
sinkoavat ylös ja pitävät tiukasti kiinni myssyn reunasta.
Gustav vetää
kovempaa ja yrittää saada myssyn päästä.
Kauhun täyttämä
ei-huuto kaikuu suomeksi: EI, EIIIIIII.”
Tästä alkoi suuri suru, joka periytyi kolmelle
sukupolvelle. Saara menetti lopulta myös poikansa Timon, Timo oikean äitinsä,
ja Annan ylle lankesi näiden surujen varjo. Timo ei sotalapsuudestaan halunnut
puhua.
 |
| Anna ja Timo Takanen. Kuva: Jaakko Lukumaa |
– Kivoista
muistoistaan hän kertoi, kun kävimme kesäisin Suomessa. Ihmettelin jo tuolloin,
miksi käydessämme isoäitini itki niin kovasti. Timo pääsi tapaamaan äitiään ja
rakasta Leevi-veljeään ensimmäistä kertaa vasta 16-vuotiaana. Ongelma oli,
ettei heillä ollut yhteistä kieltä, tunteita vain. Leevi muutti parikymppisenä
vähäksi aikaa veljensä luo Ruotsiin, oppi kielen, ja veljeksistä tuli jälleen
läheisiä.
Anna Takaselle ja työryhmälle oli yllätys, että niin moni
tuli näytelmän jälkeen kertomaan elävää todistusaineistoa tästä maailman
suurimmasta lapsisiirrosta, jossa 80 000 lasta vietiin sotaa käyvästä
Suomesta Ruotsiin. Siellä sotalasten vastaanottoa kutsuttiin Rakkauden kansanliikkeeksi. Vaikka tarkoitus
oli hyvä, lapsille tämä rakkaus oli repivää ja käsittämätöntä.
– Saimme kuulla
lukuisia tarinoita, joista useimmat olivat surullisia. Edes hyvä sijoitusperhe
ei lohduttanut lapsen hämmennystä ja ikävää. Samalla huomasin, miten isosta
asiasta on kyse, ja miten voimakkaasti sotalasten lapset ovat sen kokeneet.
Sanotaankin, että sota häviää perheestä neljän sukupolven aikana. Minä olen
kolmatta sukupolvea.
 |
| Anna Takanen on iloisen yllättynyt kirjansa me- nestysestä Ruotsissa. Nyt häntä jännittää, miten hänen isänsä tarina vastaanotetaan Suomessa. Kuva: Fredrik Skogkvist |
Anna kertoo kirjassaan etsineensä vastauksia vaiettuihin
asioihin. ”Miksi Saara luopui pojastaan,
tai oikeammin, miksei hän ottanut poikaansa takaisin!” Kun Anna kysyy isältään,
miltä hänestä tuntui, kun hän ei löytänyt sanoja Saaran hautajaisissa, Timo
kääntää selkänsä ja sanoo vaisusti:
”Kuulehan Anna, sinun täytyy nyt lakata
penkomasta asioita, jotka eivät kuulu sinulle.”
– Totuus tuli ilmi
vasta, kun Timo yli 50-vuotiaana löysi oikean äitinsä kirjeet. Niistä selvisi,
että äiti olisi kovin mielellään halunnut poikansa takaisin kotiin. Tätä ei
kuitenkaan hänelle kerrottu, vaan hän luuli äitinsä hylänneen hänet, joten
Ruotsiin jääminen jäi ainoaksi vaihtoehdoksi.
– Rauhan tultua oikeudessa
käytiin monia riipaisevia kiistoja ruotsalaisten ja suomalaisten vanhempien
välillä, kenelle lapsi oikeastaan kuuluu. Useimmiten nämä Ruotsissa käydyt
oikeudenkäynnit voitti ruotsalainen perhe. Ruotsiin jäi 15 000 lasta.
– Kuulin naisesta,
joka jäi sodassa leskeksi ja menetti kolme lastaan Ruotsiin, kun ei pystynyt
taistelemaan heitä takaisin. Hajonnutta elämäänsä hän yritti sitten koota
mielisairaalassa.
Moni vuosipäivä sotien tiimoilta on noteerattu, mutta
Anna Takanen ihmettelee, ettei julkisuudessa vieläkään puhu sotalapsista
mitään. Viime joulukuussa oli kulunut 80 vuotta siitä, kun ensimmäinen
lapsikuljetus lähti Suomesta Ruotsiin. Aiheesta ei näkynyt otsikon otsikkoa
kummankaan maan mediassa.
Yhtä sinnikkäästi kuin Timo pienenä tarrasi myssyynsä, hän
piti päänsä eikä vaihtanut Takanen-nimeään ottovanhempiensa sukunimeen. Niinpä
vaikka Anna oli syntynyt ja elänyt Ruotsissa eikä osannut sanaakaan suomea,
nimi paljasti koulukavereille, että hän on ”suomalaispentu” ja ”finne”. Syrjintä
ja kiusaaminen ajoivat nuoren Annan kotitilan tallille, josta tuli hänen
turvapaikkansa.
”Minusta tulee minä
pehmeiden, joustavien sierainten ja vakaiden kavioiden varassa. Ratsastan
yksinäni pitkiä matkoja yhden tai kahden koiran kanssa. Laukkaan teini-ikään
oljenkeltaisten sänkipeltojen yli.”
 |
| Helena Junttilan tussiteos Hiuksia. |
Anna Takanen on luonut monitasoisen ja vaikuttavan
teoksen, josta moni nykyajan maahanmuuttajakin on löytänyt yhtymäkohtia omaan
elämäänsä. Leena Vallisaaren
suomennos soljuu luontevasti ja aidosti.
Kun sodan langettama suru on vihdoin kerrottu, näytelty
ja kirjoitettu, sen on aika väistyä. Kuullessaan, että Anna on valittu vuoden
2019 ruotsinsuomalaiseksi naiseksi, isä riemastuu, tulee ylpeäksi ja pilailee:
”- Jopas nyt
jotakin, ajatella, että suomalaisuus toi sinulle palkinnon Anna Katarina.
Ajatella. Kaikkea sitä!”
Anna
Takanen: Sinä olet suruni – kertomus
sotalapsesta ja sotalapsen lapsesta
(Sörjen som blev.
En berättelse. Suom. Leena
Vallisaari.) Gummerus. 2020. 266
s.
Helena
Junttila on Grafoteekin taiteilija Galleria G:ssä,
jossa hänen teoksiaan on
esillä 28.7. saakka.
