Onko heteroseksuaaleilla sittenkin kaikki paremmin?
Milja
Sarkolan romaanin Psykiatrini minäkertoja
kipuilee oman mielensä kanssa ja avautuu ongelmistaan psykiatrin vastaanotolla
samalla kun mielikuvituksessaan fantisoi heteroseksistä. Taustalla aikamme kuva
osuu lempeän satiirisesti maaliin.
Kertoja kokee
epäonnistumisen tunteita ja jopa häpeää homoseksuaalisuudestaan sekä
avioerostaan. Vaikka hän on tiedostava nykyaikainen ihminen, jossakin syvällä
sisimmässään hän kantaa vanhanaikaista ja perinteistä keskiluokkaisen
heteroavioliiton ihannetta. Milja Sarkola
Milja Sarkolan uudella romaanilla Psykiatrini (Teos) on kiinnostavia yhtymäkohtia Laura Lindstedtin teokseen Ystäväni Natalia. Molemmissa romaaneissa pohditaan aidon kohtaamisen vaikeutta sekä seksuaalista identiteettiä.
Natalian terapeutin lausuma: Huomaan, että sinulla on vilkas mielikuvitus, paljon kulttuurista
pääomaa ja rohkeutta puhua lyövät yksiin Psykiatrini nimihenkilön sanojen kanssa: Olet kuitenkin selvästi halukas keskustelemaan näistä asioista, ja
pystyt hyvin sanallistamaan sisäisyyttäsi.
Molemmissa romaaneissa on ennen kaikkea kyse sisäisyyden
sanallistamisesta. Ei vain puheessa vaan Natalian terapeutin mukaan: tästä minän sisäisyydessä kiertävästä
puheesta on olemassa tie ulos: kirjoitus, käden väliintulo, joka ruumiillistaa
äänen ja tekee sen näkyväksi.
Psykiatrini minäkertoja,
viisikymppinen näytelmäkirjailija, lesbonainen, on hakeutunut psykiatrin
vastaanotolle saadakseen lausunnon terapiaa varten. Päällisin puolin hänen
elämänsä näyttäisi olevan kunnossa. Hänen parisuhteensa Eevaan on intohimoinen,
ex-vaimonsa kanssa hänellä on kaksospojat ja sopuisat välit. Vakaa
taloudellinen asema ja kulturelli ystäväpiiri täydentävät mallikasta kuvaa.
Silti jokin mättää.
Kertoja potee ammatillista kriisiä ja tuntee pettymystä, sillä
hänen unelmansa taiteensa merkityksellisyydestä ovat törmänneet todellisuuteen.
Aloitellessaan näytelmäkirjailijan työtään hän oli ajatellut kirjoittavansa
jollekin kasvottomalle, ylevämmälle
taholle, joka olisi tämän pikkumaisen, rehentelevän, mahtailevan ja kateellisen
arjen yläpuolella. Kunnes hän oivalsi, että yleisö koostui hänen kanssakulkijoistaan,
arjen ihmisistä, joiden kritiikkiä hän pelkäsi.
Kertoja haluaa myös päästä ahdistuksensa ja masennuksensa
alkujuurille. Saada vastauksia kysymyksiin miksi minulle ennen tärkeät asiat
ovat menettäneet merkityksensä? miksi en osaa rakastaa? miksi vihaan itseäni?
Johtuvatko ongelmat hänen lesboudestaan?
Vaikeita kysymyksiä, joihin ei löydy helppoja vastauksia.
Asiaa ei auta hänen psykiatrin vastaanotolta karkaileva mielensä, joka pakenee
monenmoisiin muistoihin ja fantasioihin. Päällimmäisenä hän alkaa hahmotella
psykiatrinsa yksityiselämää, porvarillisia illanistujaisia tuttavapariskunnan luona
ja vireää sukupuolielämää vaimon kanssa.
Heteroseksuaalinen ydinperheideaali kummittelee kertojan
mielessä. Onko hän peräti kateellinen? Kertoja haluaisi tuntea itsensä aidosti
naiseksi eikä halua homoterapeuttia, vaan naisiin menevän miehen, joka olisi kiinnostunut naisista, rinnoista,
minusta. Hänen ystävänsä Monikan aviomiehen, Oliverin, kapea lantio ja tiukoissa
farkuissa kaartuvat pakarat nousevat elävästi hänen mielensä näyttämölle.
Toisaalta rakastellessaan Eevan kanssa: halusin vain työntyä hänen sisäänsä
valtavalla sojottavalla kalullani, yhä syvemmälle, yhä kovemmin, uudestaan ja
uudestaan, laueta hänen sisäänsä kuin mies.
Kertojan suhde Eevaan on ristiriitainen; toisaalta hän
haluaa läheisyyttä, toisaalta tarvitsee erillisyyttä ja tuntee samalla
kivuliaan nautinnollista kaipausta. Kun
Eeva oli läsnä, häntä oli liikaa, tunteilleni ei jäänyt tilaa. Ikään kuin
olisin tarvinnut etäisyyttä voidakseni tuntea.
Milja Sarkola on palkittu näytelmäkirjailija ja teatteriohjaaja.
Kuva: Liisa Takala
Sarkola kirjoittaa mutkattomasti ja aidon oloisesti.
Enimmäkseen dialogeihin perustuva teksti imaisee minut sisäänsä, yhdeksi kirjan
henkilöhahmoista. Osallistun mielessäni käynnissä oleviin keskusteluihin ja kerron
mielipiteeni ajankohtaisista teemoista, joita Sarkola ihmistensä keskusteluissa
nostaa esille.
Välillä teosta lukiessani tunnen muuttuneeni
psykiatriksi, joka korvat punottaen kuuntelee kertojan intiimejä tunnustuksia
ja seksifantasioita. Kirjat vievät aina toisen ihmisen mielenmaisemaan, vaikka
hahmo on kuvitteellinen. Mutta ei hänkään ole tyhjästä syntynyt, vaan
kirjailijan ajatusten ja kokemusten ohjaamasta kynästä.
Kirjailija on väistämättä aina itse mukana kirjassaan,
halusi tai ei. Tämän kertoja paljastaa analysoidessaan luonteensa erilaisuutta
Eevaan: Sängyssä esimerkiksi, hänelle
seksielämä on itsessään tärkeätä, ei mahdollisuus kertoa siitä jollekulle joskus
myöhemmin, tai käyttää kokemuksena taiteessa.
Psykiatrini muistuttaa
kamarinäytelmää, jossa samat ihmiset ja teemat palaavat tuon tuosta näyttämölle
täydentämään ja haastamaan aiemmin syntynyttä tarinaa. Kertojan dialogit,
istunnot psykiatrin kanssa, muistot, fantasiat ja kuvitelmat lomittuvat
saumatta toisiinsa.
Ne laskeutuvat läpikuultavina kalvoina toistensa päälle.
Näin syntyy rikas kollaasi, joka psykiatriemme sanoja lainaten sanallistaa
sisäisyyttä oivallisesti. Mutta ne kuvaavat myös todellisuutta, sillä kertojan
sanoja lainaten: Todellisuudella ei ole
vastakohtaa, kaikki mitä ihminen kokee, on todellisuutta.
Milja
Sarkola: Psykiatrini. Teos. 2024.
158 s.