Neljäntienristeyksen jälkikuva
”Rakastan sinua,
vaikka en ole vielä edes nähnyt”, kirjoittaa isä syntymättömälle lapselleen. Näin alkaa Tommi Kinnusen Lopotti (WSOY), joka jatkaa itsenäisenä romaanina hänen menestyneen
esikoisensa Neljäntienristeyksen
tarinaa. Sukusaaga alkoi rajan tuntumassa, pohjoisessa pitäjässä vuonna 1895 kätilö
Marian, itsellisen matriarkan lapsenpäästön kuvauksella.
Lapsista ja lapsettomuudesta, perheestä, suvusta ja
sukupuolista Lopotissakin on kyse. Kun
sodasta, evakosta ja jälleenrakennuksesta on vihdoin selvitty, eletään parempia
aikoja, mutta ihmisten murheet toistuvat sukupolvesta toiseen. Lopotin alkulukujen muistinsirpaleiden
parissa on oltava tarkkana, jottei pää mene ihan pyörälle. Mutta näinhän muisti
toimii: nostaa odottamatta mielen näyttämölle kuvia, sanoja, ihmisiä ja tapahtumia,
tahdoimmepa tai emme.
Neljäntienristeyksen henkilöt ja
tapahtumat pyörivät kaleidoskoopissa, täydentyvät ja taustoittavat Lopotin kertomusta.
Lapsen kokemusmaailmaan Kinnunen sukeltaa syvälle, niin
iloihin, suruihin kuin pelkoihin. Asioihin, joita lapsi ei vielä ymmärrä, mutta
jotka jäävät alitajunnan varjomaailmaan ja kuplivat siellä koko loppuelämän,
muodostavat aikuiselämän taustakohinan.
Romaanin toisessa luvussa kerronta tiivistyy,
päähenkilöksi nousee sokea Helena, Lahjan ja Onnin tytär. Hämmästyttävän
taidokkaasti Kinnunen tavoittaa Helenan tavan kokea maailma ilman silmien apua.
Tuntoaisti, tuoksut, ihmisten äänenpainot ja tauot sanojen välissä kertovat
Helenalle maailmasta ja ihmisistä enemmän kuin maiseman muodot tai kasvojen
ilmeet konsanaan.
Herkät sormet ja absoluuttisen musiikkikorvan omaavasta Helenasta
kasvaa pianisti ja pianonvirittäjä. ”Kone
herää elämään käsieni alla. Sen teräksiset ja kupariset kielet vastaavat
vasaroiden kosketukseen, sammuttajat vaimentavat lyönnit, kielisillat värisevät
ja äänipohja soi.” Helena on myös ”hiton
sinnikäs nainen” kuten hänen tuleva aviomiehensä Kari ihaillen toteaa.
Itsenäisen tien kulkija, joka ei tingi oikeudestaan olla täysivaltainen
yhteiskunnan jäsen vammastaan huolimatta.
Hän vaatii myös osansa rakkaudesta: ”Soitan täydellisessä tyhjyydessä, musiikissa on käsivarren ihokarvojen
hipaisu ja ikkunalasin välissä säilytettävän maitokannun viileys, aamuinen
suudelma juuri silloin kun on herännyt ja venyttelee.” Helenan maailman
täyttävät musiikki ja Kari, muuta hän ei halua. Mutta me emme laadi elämämme
käsikirjoitusta. Omastaan Helena ei lopulta saa edes sivuroolia.
Näin käy myös hänen veljenpojalleen Tuomaalle, Lopotin toiselle päähenkilölle. Hän on
enonsa Onnin tavoin toisenlainen. Kuten mummu, kätilö Maria halveksien vävyään
luonnehti ”hän on laisensa”. Sodan jälkeenkään Onni ei saanut rauhaa,
oikeutta olla ”laisensa” ”Oletko sinä
Onni edes oikea mies?” Lahjan isot sanat kimpoilevat seinien kautta kuin
pallot riidasta kauhistunutta pikkuveljeään lohduttavan Helenan korviin. Hyvä
isä Onni silti oli.
Ei elämässä ole kyse siitä, että on onnellinen
Tuomas katselee maailmanmenoa sivusta. Selkosten ja
tuntureiden kasvatti ajautuu Kauppakorkeaan, pankkiin töihin, iltaisin
homobaarien pimeisiin nurkkauksiin. Pettymysten katkeroittamana ”hän tahtoi olla öinen ajopuu, lähteä mukaan
jos siltä tuntui ja vastata jälkeenpäin puhelimeen jos jaksoi”. Hän oli sisäistänyt
äitinsä ohjeen:” Jokaisella ihmisellä on
maailmassa sen verran tilaa kuin itse ymmärtää vaatia.”
Mutta Amor ei kysy, milloin ja kehen se nuolensa sinkoaa.
Siinä missä Onnia yritettiin ”parantaa” sähköshokeilla ja insuliinipistoksilla
Tuomaksen kumppani Osku otetaan avosylin suvun pariin. Mutta juuri kun kaikki
näyttää vihdoin auvoiselta, korttipakka leviää jälleen kerran. Elämä on
armoton, ja taistelu oikeudesta tasa-arvoiseen elämään jatkuu. Elämänmakua Lopotista ei totisesti puutu.
Läheisiksi ajautuneiden sivullisten, Helenan ja Tuomaan
kohtaloissa kiteytyy Lopotin keskeinen
sanoma: ihmiselämä on täynnä paradokseja, joille emme mahda mitään.
Neljäntienristeyksessä elettiin vaikeita
aikoja, sodittiin, pärjättiin vähällä ja jälleenrakennettiin vimmaisesti. Unelma
paremmasta huomisesta kyti, tunnelma oli toiveikas. Lopotin sävellaji sen sijaan on resignoitunut, sen moton voisi
Helenan sanoin tiivistää: ”Ei elämässä
ole kyse siitä, että on onnellinen.”
Tommi Kinnusen ilmeikäs ääni hyväilee elämän pahimpiakin
särmiä sileämmäksi, ymmärtää henkilöitään ja antaa heille anteeksi. Lukija
lumoutuu taidokkaasti kirjoitetuista, ladatuista kohtauksista, jotka toimivat
kuin pienoiskamarinäytelmät. Kun ne hänen kolmannessa, tulevassa kirjassaan soivat
moniäänisesti yhteen kuin sinfoniaorkesteri, odotettavissa on Finlandia-romaani.
Tommi Kinnunen: Lopotti
364 s. WSOY, 2016
