Cristina Sandu: Vesileikit

Vain unelmilla on siivet

Cristina Sandun Vesileikeissä kuusi tyttöä lehahtaa joelta pärskyen lentoon eri puolille maailmaa. Heidän kohtaloistaan syntyy haikean kaunis runoelma elämisen ankarista ehdoista.

”Sandu onnistuu esikoisromaanissaan tekemään näkyväksi sen, miten kieli, kulttuuri ja synnyinmaa ovat aina ihmisen ja ihmisyyden rakennuspalikoita”, perusteli Finlandia-esiraati Cristina Sandun Valas nimeltä Goliat -teoksen valintaa ehdokkaaksi vuonna 2017.

Samat teemat ovat keskeisessä roolissa myös Sandun uudessa, kokoaan suuremmassa pienoisromaanissa Vesileikit (Otava). Teos on kuin luonnoskirja, johon Sandu hahmottelee kuuden itäeurooppalaisen tytön kohtaloita.

Maa, josta tytöt ponnistavat maailmalle, on nimeltään ”Erään joen toisella puolella”. Koska puoli on väärä, kaikki haluavat sieltä pois. Joen sylissä uinuva kaupunki on hiljainen; miehet ovat lähteneet etsimään elantoaan muualta, naiset uurastavat tehtaissa ja pelloilla.

Tytöt hukuttavat ankeaa arkeaan tupakkatehtaassa vesileikkeihin joella. ”Tytöt olivat ehdottomasti liian vanhoja sellaiseen – oli työn kuluttamia kämmeniä ja lohkeilleita jalkapohjia – mutta he alkoivat leikkiä.”

Alkuun tyttöjen vesileikeillä ei ole sen kummempaa päämäärää, kunnes: ”Kesän edetessä heidän liikkeissään alkoi olla jotakin määrätietoista ja aggressiivista, kuin kyse ei olisikaan enää ollut pelkästä viihdyttävästä leikistä.”

Cristina Sandu on syntynyt Helsingis-
sä ja asuu tällä hetkellä Edinburghissa.
Kuva: Marjo Tynkkynen

Kirja avautuu kuin sipuli uintikesän kohtausten vuorotellessa tyttöjen myöhempien vaiheiden kanssa. Rakenne toimii, luo jännitettä ja taustaa syntyvälle kokonaiskuvalle unelmista, yrittämisestä ja pettymyksistä. Sandu kuvaa nämä ponnistelut maagisella, nautittavalla kielellään taidokkaasti.

Anita on päätynyt Helsinkiin opiskelemaan suomea. Aurinkoisena kesäpäivänä hän tapaa Senaatintorilla temppuja tekevän Hämähäkkimiehen, joka on kotoisin samasta maasta kuin hän itse. Pian Anitan opiskelijakämpässä pariskunnan ”vaatteet putoavat lattialle kuin epävarmuudet”.

Anita on vuoden Suomessa oleskelun jälkeen oivaltanut, että vieraantuminen ja yksinäisyys kuuluvat maahanmuuttajan arkeen, mutta paikan löytäminen uuden kulttuurin sisällä on silti mahdollista. Onko sen hinta kieltää oma kielensä ja menneisyytensä?

”Veden alla oli hiljaista ja pimeää. He tunsivat miten varjot ja valot väreilivät ylhäällä.”

Paulina toteuttaa bisnesunelmaansa Kalifornian rannikolla San Luis Obispon kaupungissa. Hänen perustamansa pienen vanhustenkodin hoitaminen osoittautuu kuitenkin hankalaksi ja raskaaksi. Turhautuneena hän pakenee päiväksi kalareissulle ja tuntee hetken nautintoa, kun: ”Meri työntää sataman pois näkyvistä ja kumpuilee kohti pilviä.”

Päiväretki ei kuitenkaan luo yhteenkuuluvuuden tunnetta veneen matkustajien välille. Häpeä, josta Paulina luuli päässeensä eroon, nostaa päätään, kun hän hetken luulee kamerunilaisia kohtaan luotujen silmäysten kohdistuneen itseensä.

Sandu luo elävällä, luontevalla kielellään tyttöjen lyhyistä kohtaamisista kanssaihmistensä kanssa – osoittelematta – maailmankuvaa, jossa tasa-arvoa ei tunneta. Häpeä ja syyllisyys omasta vaatimattomasta taustasta hiipivät tyttöjen kantapäillä.

”Kun he kerääntyivät kuiskuttelemaan riemastuneina ja sivuilleen vilkuillen, uimapuvut roikkuivat puun oksilta kuin varikset – kuin uhkaavat enteet, sanottiin, mutta vasta jälkikäteen.”

Betty kertoo tarinaansa minämuodossa pelatessaan viimeisillä rahoillaan uhkapeliä Saint-Martinin kasinolla. Karibian saarelle hänet on lennättänyt lupaus, että sieltä kyllä löytyy töitä kaikille. Määränpäässä hänellekin tarjotaan hommia: ”miehet maksavat hyvin pienestä hauskanpidosta hotellilla”. Betty kuulemma oppisi homman nopeasti.

”Niin tyttöjen silmäluomilla kuin hiuksilla oli paksu kerros hilettä, mikä sai heidät kipinöimään. Kajaalikyyneleet valuivat poskia pitkin ja punaiset huulet taipuivat vinoon.”

Ninalla kävi tuuri. Hän sai paikan sipsien ja limujen poimijana varastossa Roomassa. Sielläkin kieli sekoittaa kuvioita, päinvastoin kuin Paulinan kohdalla. Nina on oppinut italiaa, muttei uskalla paljastaa, että on ymmärtänyt, mitä selän takana puhutaan. On turvallisempaa olla ”joku ryssä vaan”, eikä nolata uusia ystäviään.

”Piru vie! hän jylisi. He karkasivat, ettekö tajua! Eivätkä he tule takaisin.”

Lidia kuitenkin tulee takaisin köyhään kotikyläänsä vuosikymmeniä myöhemmin. Hän tapaa siellä vanhan ystävänsä Lintukasvattajan, jonka kirjekyyhkyt palaavat uskomattomien matkojen takaa hänen vaatimattomaan asumukseensa. ”Istumme pitkään hiljaa. Tunnen miten ympärillämme kuisti, vinoine kattoineen ja lahoine lankkuineen, yrittää pitää kiinni talosta.”

Näin taitavasti Sandu puhaltaa henkeä paitsi ihmisiin ja tilanteisiin myös elottomiin esineisiin. Vesileikkejä lukiessa tuntuu kuin katselisi hyvää elokuvaa, niin elävästi tarina soljuu.

Vanhalla Lintukasvattajallakin on unelma: hän haaveilee pelloilleen istutettavista sadoista aurinkopaneeleista. Minne voitot niiden tuottamasta energiasta valuvat? Joen oikealle puolelle?

Lidia ei jaksa enää välittää, eikä puolustaa ystävänsä oikeuksia. Hän keskittyy ruoan makuun. ”Minulla on ollut ikävä vasta maasta nostetun sipulin läsnäoloa kielelläni. Rehellistä ja peittelemätöntä.”

Hiljaisella joella kaikki on ennallaan, vain tytöt puuttuvat. Aurinko lämmittää veden ylle kurkottavaa kallionkielekettä, jolta he muinoin hyppivät veteen. Keltainen ruostunut traktori jumittaa rantapenkereen mutaan jähmettyneenä ”kaavin ilmassa kuin kesken jäänyt lause”.

Cristina Sandulla on taito tavoittaa arjen pieniä yksityiskohtia, nähdä niiden merkitys ja punoa niistä haikean kauniita kertomuksia, jotka pureutuvat ihmisyyden ytimeen. Vesileikeissä elämän valttikortteja on jaettu harvoille. Lopulta vain unelmilla ja kirjekyyhkyillä on siivet, jotka kantavat.

Cristina Sandu: Vesileikit. Otava, 2019. 188 s.

Patrick Modiano: Uinuvia muistoja

Hämärien muistojen taidokas palapeli

Vuonna 2014 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaneen Patrick Modianon pienoisromaanissa uinuvat muistot nousevat mielen pintaan ja tiivistyvät kimmeltäväksi kirjalliseksi helmeksi.

”Esitän itselleni vielä viimeisen kerran nämä kysymykset, ennen kuin ne katoavat vailla vastausta aikojen yöhön.”

Ranskalaista Patrick Modianoa on kautta hänen laajan tuotantonsa kiinnostanut muistin vaikutus identiteettiin, katoamiset ja moraalisten rajojen häilyvyys. Hän onkin todennut kirjoittavansa jatkuvasti samaa teosta saadakseen selkoa muistikuvistaan ja menneisyydestään.

Tämän hän tekee lyyrisen kauniilla kielellään niin taitavasti, että Ruotsin akatemia myönsi hänelle Nobelin kirjallisuuspalkinnon ”muistin taiteesta, jolla hän piirtää esiin kaikkein vaikeimmin tavoitettavat ihmiskohtalot”.

Uinuvien muistojen (WSOY) päähenkilö Jean D. muistelee nuoruudessaan, viitisenkymmentä vuotta sitten, kohtaamiaan naisia ja kadonnutta Pariisia harhailleessaan sen kaduilla: ”minun Pariisini on täynnä haamuja”. 

Jean D. on eräänlainen Modianon alter ego, jonka vaiheista löytyy yhtymäkohtia hänen omaan elämäänsä.

Jean D. hahmottelee menneisyytensä palapeliä vihkoihin tallentamistaan merkinnöistä ja muistikuvista, joita hänelle on kertynyt kymmenien vuosien ajalta. Kaikki alkoi hänen olleessaan vielä lapsi: ”Olin lapsuudesta lähtien kuullut niin paljon kummia puheita ovenraoista, hotellihuoneiden ohuiden seinien läpi, kahviloissa, odotushuoneissa, yöjunissa…”

Muistin palaset ovat häilyviä ja niitä peittää vuosien varrella kertynyt unohduksen sumu. Jean D. toivoo kuitenkin, että ne magneetin lailla vetäisivät muistin syövereistä pinnalle unohtuneita kohtaamisia ja ihmiskohtaloiden aavistuksia. Näitä mietiskellessään hän tuntee haikeutta kadotettuja hetkiä ja menetettyjä mahdollisuuksia kohtaan.

 ”Lohdutukseksi olen kirjoittanut huolellisesti muistivihkoihini nuo tyhjiin rauenneet kohtaamiset, kirjannut tarkan sijainnin ja niiden nimettömien ihmisten ulkonäön. Pariisi on sillä lailla täynnä herkkiä kohtia ja niitä moninaisia muotoja, jotka elämämme olisi voinut saada.”

Kuva: Christian Sarramon

”Joel Haahtela on Suomen Patrik Modiano”, totesi kirjailija Markku Pääskynen jutellessamme Kalevi Jäntin säätiön palkintotilaisuudessa. Se on totta, nämä kaksi ovat sukulaissieluja, muistin tulkkeja, kyvyssään tavoittaa runollisissa kirjoissaan välähdyksiä ihmisen sisäisestä maailmasta.

Kirjoitin Haahtelan viimeisimmästä romaanista Adèlen kysymys (Otava), kirjailijan tekstiä mukaillen: ”Hänen kirjansa ovat niitä ohuita paikkoja, joissa ajatukset kirkastuvat ja joita lukiessa tuntuu hetken tavoittaneensa jotain elämän syvästä ytimestä.”

Tämä kuvaa mainiosti myös Modianon tuotantoa. Eipä silti, kyllä Pääskynen itsekin seuraan sopii. Sen voi todeta hänen viimeisimmästä teoksestaan Hyvä ihminen (Tammi), jossa hän kartoittaa toden ja epätoden välistä häilyvää rajaa: ” Muistelen usein noita hetkiä ja yritän kirjoittamalla muuttaa niiden poissaolon läsnäoloksi.”

Pariisissa asuva Modiano on itsekin katoa-
misen mestari, joka antaa harvoin haastatte-
luja. Kuva: Robert Jean-Francois

Uinuvia muistoja saa trillerin sävyjä, kun Jean D. tapaa 1960-luvulla naisen, jonka nimeä hän ei vieläkään uskalla lausua ääneen asian arkaluontoisuuden vuoksi.

Naiselle on sattunut ”vahinko” eräässä Avenue Rodinin asunnossa, jossa joukolla hämäräperäisiä tyyppejä oli tapana kokoontua.

Jean D. vietti tuolloin ajelehtivaa elämää 22-vuotiaana haamuopiskelijana ”tietyssä yksinäisyyden ja hämmennyksen tilassa”. Hän aistii naisen kohtalossa, johon on itsekin sekaantunut, ”ohi lentävän kuulan hipaisun” ja oivaltaa, että hänen elämässään on  muutoksen aika. 

Yhteensattuma tai ei, Modiano julkaisi palkitun esikoiskokoelmansa La Place de l’Etoile 22-vuotiaana vuonna 1968.

Modiano kirjoittaa tuttavallisen mutkattomasti kuin juttelisi luotetun ystävän kanssa. Teoksen suomentaja Lotta Toivanen tavoittaa jälleen kirjalle ominaisen luontevan sävyn ja oikeat sanat. Vanhahtavat ilmaisut luovat menneen maailman tunnun: ”Minun pitäisi tohtia palata sinne ja tarkistaa, muistinko oikein”. Nykyhetki kommentoi omalla kielellään: ”…pöytänaapurimme kailottivat kovaan ääneen…”

Kadonneiden henkilöiden sekä paikkojen, katujen ja kahviloiden nimet luovat teokseen omanalaisensa haikean tunnelman. ”Iltaisin kävimme kahdessa ravintolassa: toinen oli rue Constancen ja rue Joseph-de-Maistren kulmassa, toinen rue Caulaincourtin päässä, portaiden juuressa.” Näitä Jean D:n muistoja lukiessa tuntuu kuin olisin nostalgiamatkalla nuoruuteni Pariisissa.

Pienessä – sinänsä yksinkertaisen oloisessa kirjassa – tiivistyy nyansseja, sävyjä, ajatuksia ja universaaleja ihmisenä olemisen lepattavia tuntoja. Ne muodostavat uinuvien muistojen kartaston joka, kun siihen yrittää tarttua, lipuu sormien välistä kuin sade, joka jää kimaltelemaan kadonneen Pariisin öisille kujille.

Patrik Modiano: Uinuvia muistoja

(Souvenirs dormants). Ranskasta suomentanut Lotta Toivanen.

WSOY. 2019. 117 s.

Kalevi Jäntin palkinnot kolmelle lupaavalle kirjailijalle

Juhani Karila romaanillaan Pienen hauen pyydystys, Reetta Pekkanen runokokoelmallaan Kärhi ja Pontus Purokuru esikoisromaanillaan Römaani voittivat vuoden 2019 Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnot.

Pontus Purokuru ja Reetta Pekkanen palkintotilaisuudessa.
Kuvasta puuttuu kolmas palkinnonsaaja Juhani Karila-
hyvästä syystä: hän oli synnytyslaitoksella.
Kuva: Jouko Vatanen

Professori Jalmari Jäntti ja rouva Hildur Jäntti perustivat vuonna 1942 säätiön nuorena kuolleen poikansa muistoksi. Kalevi Jäntin säätiön tarkoituksena on suomalaisen kaunokirjallisuuden edistäminen palkitsemalla nuoria kirjailijoita. Palkinnon on nyt saanut 124 kirjailijaa. Tänä vuonna myönnettiin kolme 18 000 € suuruista palkintoa.

Säätiön palkintolautakuntaan kuuluivat tänä vuonna puheenjohtaja, kanslianeuvos Satu Jäntti-Alanko, VTT Anna Alanko, kriitikko Mervi Kantokorpi, professori Jyrki Nummi, kustantaja, fil.tri Touko Siltala ja runoilija, taiteilijaprofessori Saila Susiluoto. Heidän luettavakseen lähetettiin kaikkiaan 33 teosta, joiden tekijät ovat alle nelikymppisiä ja julkaisseet korkeintaan kolme teosta.

Niin erilaisia kuin palkitut teokset ovatkin – reaalifantasiaa, runoutta, fragmenteista koostuvaa kerrontaa – niitä yhdistää huoli maailman ja ihmisen tilasta, ympäristötuhosta ja millenniaalin ahdistuksesta internetin syövereissä. Silti teoksissa välähtää myös toivoa ja huumoria, joita ilman hienoja teoksia ei synny.

Reaalifantasiaa lappilaisella twistillä

Juhani Karilan (s. 1985 Kemijärvellä) romaani Pienen hauen pyydystys (Siltala) on kielellisesti virtuoosimainen romaani, yhtä aikaa rakkausdraama ja myyttinen fantasia, kansankomedia ja ympäristötuhoa edistävän elämäntapamme säälimätön kritiikki.

Raadin mielestä romaanin ”sydän on kielessä, jolla Koillis-Lapin murretta puhuvat hahmot hurmaavat lukijansa. Tarinan ekofilosofinen elämänkuva syvenee maisemaan, jonka yksityiskohtien kerronta on suomalaista proosaa kauneimmillaan.”

”Poliisi ja hänen merkillinen kyytiläisensä jatkavat matkaansa kohti uusia seikkailuja. Niin mekin. Kohoamme yhä korkeammalle. Pian korpitkin jo lentävät altamme. Tuntuu kuin vauhtimme kiihtyisi. Imeydymme pilvien läpi…

    Ihana siunattu painottomuus.

   Eikä meillä ole muuta tekemistä kuin lepuuttaa silmiämme loivasti kaartuvassa maapallossa. Katso tähtiä. Aivan järjetön määrä tähtiä…”

Luopumisen ja kiinnittymisen hienovaraisia kuvia

Reetta Pekkasen (s. 1985 Outokummussa) toinen runokokoelma Kärhi (Poesia) on teos kiinnittymisestä ja irtaantumisesta. Erillisyys ja yhteys saavat erilaisia ilmentymiä, joiden kokoluokka vaihtelee mikroskooppisesta tähtitieteelliseen. Kärhi on runoutta ihmisen kurottautumisesta syvälle itseen ja ulos.

Raati luki kokoelmaa menetyksen kirjoituksena, ihmissuhteen tai elonkirjon katoamisen kuvauksena. ”Tähän mykkään maailmanhetkeen Pekkasen pohdittu, kaunis teos tuo armottoman valon, totuuden äänen, joskus hienovaraisen toivon.”

– En voita ketään. Voittaminen ei auta mitään. Pitää sen sijaan auttaa. Minä autan kirjoittamalla, runoilija totesi palkintotilaisuudessa.

”Mutta eivät kivet ole, jotta voisivat tulla löydetyksi

edes silloin, kun ovi on kiinni ja koko yön sataa.

Ikuisuuden jäljiltä niin kovana: niin pihalla

Ametisti on halutuin kvartsilaji

Ametisti joka ei hiomista kaipaa

Vaikka tekisi kaikkensa, että pitäisi pintansa

ei mahda huokosilleen mitään

                                                                  Voittaminen ei auta ketään”

Mieleenpainuvia kiteytyksiä

Pontus Purokuru (s. 1987 Jyväskylässä) on kirjailija, pop-filosofi ja podcast-artisti. Romaanin muotoa purkava Römaani (Kosmos) on kerronnan rajoja kokeileva teos ystävyydestä, riittämättömyydestä ja rakkaudesta. Römaanissa samoillaan internetin saastuttamassa maailmassa, jossa ihminen on ihmiselle sisällöntuotannon raaka-ainetta.

Raati löysi kollaasiromaanin ahneesta kidasta monenlaisia fragmentteja: proosaa, runoa, esseetä, aforistisia kärjistyksiä, kuvia, merkkejä, emojeja, twittejä. ”Sivu sivulta lukijan eteen rakentuva sanataideteos kertoo vaikuttavasti millenniaalin ahdistuksesta ajassa ja maailmassa, jonka internet on mykistävän täydellisesti vallannut.

Tarkimmillaan Römaani terävöityy mieleenpainuviksi kiteytyksiksi, ja sen depressiivisessä pimeydessä välähtelee kiero, aseistariisuva huumori.”

”romaani oli eurooppalainen uuden ajan tekniikka jota lukemalla

ihminen oppi ajattelemaan itseään porvarillisena yksilönä jolla on

sisäinen ääni ja kokemaan itsensä kansallisvaltion alamaiseksi. nyt

romaanin tilalla on sosiaalinen media jossa ihminen oppii olevansa

kilpailija markkinoilla”

Kirjailija kertoi epäilleensä ymmärtääköhän kukaan hänen kokeellista romaaniaan? Kaksi ryhmää näytti ymmärtäneen: alta parikymppiset, joita perinteinen kerronta ei kiinnosta ja korkeakulttuuriset piirit, joihin Kalevi Jäntin palkintolautakuntakin kuuluu.

Kalevi Jäntin palkinnon ovat aikoinaan saaneet muiden muassa Aila Meriluoto, Lauri Viita, Eeva Joenpelto, Pentti Saarikoski, Leena Krohn, Rosa Liksom, Kari Hotakainen, Olli Jalonen, Tuomas Kyrö, Katja Kettu. Palkinto on monesti ennakoinut hyvää tulevaisuutta kirjallisuuden parissa. Onnea tulokkaille!

Juhani Karila: Pienen hauen metsästys. Siltala. 2019. 280 s.

Reetta Pekkanen: Kärhi. Poesia. 2019. 74 s.

Pontus Purokuru: Römaani. Kosmos. 2019. 219 s.

Tilaisuudesta ja kirjailijoista on tilattavissa lehdistön käyttöön maksutta valokuvia 

valokuvaaja Jouko Vataselta (GSM 0400709204 tai vatanen4art@gmail.com)

Mikko Rimminen: Jos se näyttää siltä

Halun ja kammon eripurainen paritanssi

Mikko Rimmisen surullisen hauskassa Finlandia-ehdokasromaanissa, Jos se näyttää siltä, kommunikaatiokyvyttömyys nousee aivan uusiin sfääreihin.  Sanataituri puolestaan upottaa lukijan juohevasti pimeyden ytimeen, matkalle mieleen ja kieleen.

Mikko Rimminen on Finlandia-rintamalla jo vanha konkari. Elokuvaksikin muokattu Pussikaljaromaani nousi Finlandia-palkintoehdokkaaksi vuonna 2004. 

Hänen kolmas romaaninsa, Nenäpäivä, nappasi palkinnon vuonna 2010. Maailman luonnollisin asia vuodelta 2017 oli sekin ”aikamoinen himmeli romaaniksi”.

Rimmisen viidennessä, jälleen ehdokkaana olleessa romaanissa Jos se näyttää siltä (Teos) eläkeläisherra Lyysälä, lyhyemmin vain Lyy, sinnittelee kruununhakalaisessa lukaalissaan Pohjoisrannassa ja yrittää toimia ja näyttää niin normaalilta kuin suinkin mahdollista.

Lyyn yritelmät kommunikointiin kanssaihmisten kanssa – hyvistä aikeista huolimatta – tylpistyvät kuitenkin hänen kyvyttömyyteensä tuottaa puhetta, ja seurauksena on silkkoja väärinkäsityksiä ja muita tölväisyjä.

– Lyy on sosiaalisesti jumissa. Samankaltaisia henkilöitä minulla on ollut aiemmissakin romaaneissani. Jos se näyttää siltä on vähäeleinen sosiaalinen trilleri. Itsekin jännitin, saako Lyy sanaa suustaan, Mikko Rimminen totesi Teoksen infotilaisuudessa.

Kirjailija tunnustaa, että simppeleihin lähtökohtiinsa nähden kirjasta tuli yllättävän mutkikas matka. ”Siinä missä itselleni on usein ollut haastavaa saada fiktiohenkilöt tekemään ylipäätään mitään, niin tällä kertaa huolta ja hirvitystä aiheuttikin päähenkilön taipumus tehdä oikeastaan kaikkea muuta kuin sitä, mikä olisi hänen oman etunsa mukaista.”

Mikko Rimminen Teoksen toimistolla.
Kirjailija aloitti uransa runoilijana.

Lyy toimittelee arkisia askareita, käy kaupassa, ajelee autollaan ja vie roskapusseja roskikseen. Tämä osoittautuu kuitenkin haasteellisemmaksi kuin arvaisi, sillä pihapiirin muut ihmiset muodostavat hänelle riskin. 

Suurimman piinan aiheuttaa alati kyttäävä, tympeä naapuri Tietäväinen, joka tuntuu tietävän liikaa Lyyn muinaisuudesta.

Lyyn mielen syövereihin sullottu emotionaalinen ryönä, menettämisen tunne ja syyllisyys, aiheuttavat hänessä kauhua ja pelkoa ja saavat tavallisetkin asiat tuntumaan hänestä uhkaavilta: ”…lattianrajaan sijoitetusta postiluukusta jalkoihin suikertaa niin paksu rasvan ja leivityksen nuopistama silakankatku, että siihen olisi mahdollista kompastua”.

Vaikka Lyyn surullisen hahmon kommunikaatiokyvytön ritari luo kirjaan melankolisen pohjavireen, tarina on silti pitelemättömän hauska. Tämä johtuu Rimmisen sanataituruudesta, uudissanoista, psykologisesta silmästä ja tarkkaan maalinsa osuvasta aistimellisesta kielestä.

Kirja paitsi lemahtaa paistuville silakoille, se paiskaa lukijan silmille ”kahmalokaupalla puuhakasta läsnäoloa talonmiehenrouvan muodossa”. Kuulo- ja tuntoaistikin havahtuvat, kun ”… takalukko laksahtaa auki ja porraskäytävän viileä hämärä mukautuu jäsenten ympärille kuin säkkituolin pitkämuistinen solukko”.

Rimminen on valinnut kirjaansa harvinaisen proosakerronnan muodon. Sen sijaan, että kertoja puhuttelisi lukijaa, hän sinuttelee Lyytä. Sinuttelu edellyttää aikamuodoksi preesensiä ja on Rimmisen mukaan ”syyllistävä kertomisen muoto”.

Teemu Mäenpään teos Hehku
 Tm-Galleriassa.

Syyllistää kertoja osaa, pilkata Lyytä armottomasti: 

”Ymmärrä, että jos nyt survaisisit esimerkiksi käsiaseen piipun suuhusi, maistelisit sen kylmää, karheaa, vapautuksesta vihjailevaa metallinmakuista topografiaa, et kerta kaikkiaan pystyisi lähettämään aivojasi pitkin olohuoneen tapetteja. Sinua hävettäisi liikaa.”

Lyyn kohelluksen oleellisiksi maamerkeiksi muodostuvat hiekkalaatikolla tuntitolkulla peltisoikkoa paukuttava poika ja muusiksi mukiloitu, lemuava meritaimen, joka ei malta pysyä roskalaatikossa. Tämä saattaa kuulostaa makaaberilta pilalta, mutta Rimmisen kertomana itsestäänselvältä.

Kun aika – armottomasti vaappuva yrmy heiluri – tökkii päiviä eteenpäin, Lyyn ja ”joksikin kiinteäksi pihakalusteeksi jäsentyneen” pojan välille herahtaa kauan kaivattu ja kammottu yhteydellinen lepatus, kommunikaatio.

Lyyn hauraan pingottunut nykyisyys alkaa pojan myötä saada värejä ja mieleen luikerrella tiettyä kuohkeutta. Onnellisuuden mahdollisuuskin hipaisee mieltä. Pojan nahkoihin Rimminen on sujahtanut vaivatta.

Hetki näyttää auvoiselta, kunnes jonkinlaiseksi ”pysyväksi olomuodoksi prosessoitunut kala” ilmoittaa jälleen olemassaolostaan. Viimeisen puheenvuoron saa luonnollisesti kertoja: ”Katso nyt hyvä ihminen, millaisen sotkun olet saanut aikaan.”

Tarinan opetus? Kaikki ei ole sitä, miltä se näyttää.

Mikko Rimminen: Jos se näyttää siltä. Teos, 2019. 235 s.

Teemu Mäenpään näyttely Tilanne oli päällä! Tm-Galleriassa 8.12. saakka.

Harri Kalha: Sukupuolen sotkijat

Kielletyn leikin kuvia

Harri Kalhan mainio postikorttien ja valokuvien kavalkadi teoksessa Sukupuolen sotkijat – Queer-kuvastoa sadan vuoden takaa marssittaa esiin nykyhetken esitaistelijoita, pioneereja, joita tuolloin ei virallisesti ollut edes olemassa.

FT Harri Kalha on taiteen ja visuaalisen kulttuurin tutkija sekä monipuolisesta tuotannostaan tunnettu palkittu tietokirjailija, joka on kahdesti ollut Tieto-Finlandia-ehdokkaana. 

Vanhoja postikortteja ja valokuvia hän on tutkinut myös aiemmissa teoksissaan.

Kymmenisen vuotta sitten penkoessaan berliiniläisellä kirpputorilla postikortti- ja valokuvalaatikoita hän äkkäsi oudon valokuvapostikortin:

 ”Tuo miekkonenhan on naikkonen!” Hän jäi pohtimaan näkemäänsä: Mistä oikein oli kyse?”

Vastausta etsiessään hän alkoi kerätä valioyksilöitä, sukupuolen mielikuvaa sotkevia kuvia normiromanttisten kuvien viidakosta. Vinksahtaneita kuvia, jotka esittelivät lesbosuudelmia ja hamosessa poseeraavia nuorukaisia, alkoi löytyä paitsi kirpputoreilta myös divareista ja netistä Suomesta ja maailmalta.

Vihdoin Kalhan paksuksi paisuneeseen kenkälaatikkoon säilötyt aarteet halusivat päästä päivänvaloon. Parvs-kustantamon taitavalla tuella aineistosta syntyi ainutlaatuinen kuvahistoriikki Sukupuolen sotkijat – Queer-kuvastoa sadan vuoden takaa, sekä samanniminen näyttely HAM:iin, Helsingin taidemuseoon.

– Postikortit ja valokuvat olivat 1900-luvulla valtavan suosittuja. Ne olivat aikansa some, sosiaalinen media, jonka avulla päivitettiin status ja viestitettiin monimielisesti. Pelkästään vuonna 1900 postikortteja lähetettiin maailmalla 300 miljoonaa, Suomessakin lähes 2 miljoonaa, Harri Kalha kertoi kirjansa ja näyttelynsä tiedotustilaisuudessa HAM:issa.

Julkaisija Dédé, Ranska. Postitettu Suomessa toukokuussa 1923.
(Helviltä Esterille).

Kalha painottaa, että tuon ajan ihmiset katsoivat kuvia toisin kuin monet meistä, joille termi LGBT on tuttu. Sen sisältämiä identiteettikategorioita ei vielä ollut, joten Kalha arvelee, että aikalaisten valtavirta ei aina hoksannut kuvien sisältämiä vinkeitä vinksahduksia, vaan katseli kuvia leikkinä ja fantasiana.

Nimensä kirja on saanut genderfuck-ilmiöstä, jossa sukupuolten kaksinapaisuuden ohella karnevalisoidaan ennakkoluulottomasti myös seksuaalisia vähemmistölokeroita. Kalha toteaa, että termin voisi kääntää paitsi sukupuolen sotkemiseksi myös sukupuolivittuiluksi, ”jos haluaa säilyttää alkukielen ronskin sävyn”.

Kuvista ei voi vetää johtopäätöstä, että 1900-luvun alkupuoli olisi ollut seksuaalisesti vapautunutta aikaa. Kaikkea muuta. Luvattomat kuvat olivat vain marginaali. Seksuaalinormit olivat tiukkoja, ja niistä poikkeavat ihmiset olivat poliisille rikollisia ja lääketieteelle häiriintyneitä friikkejä.

Kaupallisten korttien ohella valokuvastudioissa otettiin kuvia pukuleikeistä privaattiin tarpeeseen, joko itselle tai lähetettäväksi mielitietylle. Niiden kanssa oli kuitenkin oltava varovainen, sillä vääriin käsiin joutuessaan ne olivat raskauttavia todisteita historiasta, jota ei virallisesti saanut olla olemassa.

Harri Kalhan naamioleikkien suosikkeihin kuuluu tyylivalio Yhdysvalloista vuodelta 1920.

 ”Kuvamme tyyliniekat väistelevät viisaasti historioitsijan tulkinnallista taklausotetta. Oliko kyseessä tarkoin käsikirjoitettu vitsi, undrstatementin valeasuun puettu riemukas camp-pilkahdus? Vaiko sittenkin dokumentti kahden miehen koruttomasta ristiinpukeutumisrituaalista?”

Kirjailija Kalle Päätalo muistelee omaelämäkerrallisessa teoksessaan Nuoruuden savotat (1975) uuden ja vanhan yhteentörmäystä 1930-luvun maatalousyhteiskunnassa. Kun kevytmieliset neitokaiset alkoivat käyttää housuja, parahtivat vanhemmat naiset:

” – Alakaa olla riettaus huipussaan! Että nuo tuhannen räähkänät, en paremmin sano, ilikijää liikkua kylillä ihan kuin miesten housut jalassaan. Aikoihin on eletty…!” Miehet puolestaan kommentoivat: ”– Eikö, kaverit, koetella kuinka isot munat tuolta parrattomalta pojalta löytyy!” Ei ollut tasa-arvon edelläkävijöillä helppoa.

Kyllä miesoletetutkin osasivat tuulettaa, viljellä vihjailevia silmäniskuja. Hempeästi väritetyssä ”Iloista pääsiäistä” -kortissa ehostettu nuorukainen tarjoaa munaa.” Kalha arvelee, että tämä Ranskassa 1920-luvulla yleinen korttityyppi oli alkujaan suunnattu romantiikannälkäisille heteronaisille.

”Historiantutkimus saattaa vielä selvittää olivatko miehet sitä, miltä näyttävät: olivatko he gay vai muuten vain iloisia velikultia, jotka uusi elokuva oli opettanut rakastelemaan kameran kanssa?” Kortit eivät salojaan paljasta, eikä niihin hienotunteisesti suhtautuva Kalhakaan väitä totuutta tietävänsä.

Hän sanoo kuitenkin panevansa baskerinsa pantiksi siitä, ”että näitä kortteja suosivat myös pinnanalaista camp-estetiikkaa vaalivat homot, bisset, lesbot – sekä orastava transväki – joita miellytti koodien sekoittelu.”

Silmiä avaavia kortteja ja kuvia saa jokainen katsoa makunsa mukaan paheksuen, pahastuen, kiinnostuneena hymyillen tai niiden monimielisyydestä nauttien kuten Kalha itse tunnustaa tekevänsä. Hän ajaa monitulkintaisuuden asiaa, ja hänen kuriton katseensa löytää kuvista vihjeitä ja vinoilua, roolileikkejä, halua ja himoa.

Sukupuoli ei ole lokero, vaan mahdollisuuksien karnevaali. Harri Kalhan kirjan kuvat ovat todisteita rohkeista pioneereista, jotka ottivat erilaisuutensa haltuun tehdäkseen maailmasta sallivamman paikan. Filosofi Michel Foucault puki tämän osuvasti sanoiksi vuonna 1977:

”Säännöt itsessään ovat tyhjiä ja keskeneräisiä; ne taipuvat eri tarkoituksiin. Historian menestyksekkäistä käänteistä saamme kiittää niitä, jotka pystyivät ottamaan säännöt haltuun, naamioimaan itsensä pervertoidakseen säännöt, kääntääkseen niiden merkityksen – voittaakseen vallanpitäjät näiden itse luomilla säännöillä.”

Karnevalistisen ilottelun hälyssä Harri Kalha vakavoituu ja kiittää paitsi Parvsia ja saamiaan apurahoja, jotka mahdollistivat teoksen päivänvaloon saattamisen, mutta: ”Etenkin kuvateosten kustannusrakenne on Suomessa lähes mahdoton yhtälö.”

Hän toivookin, että säätiöt ja muut kulttuurimyönteiset tahot tukisivat myös teosten painatusvaihetta. Näin me jatkossakin voisimme saada tietoa ja avartaa näkemyksiämme näin hemaisevalla tavalla.

Harri Kalha: Sukupuolen sotkijat

Queer-kuvastoa sadan vuoden takaa

Parvs, 2019. 194 s.

Aiheeseen liittyvä näyttely HAM:ssa 27.9.2020 saakka.

Maylis De Kerangal: Maailma käden ulottuvilla

Illuusion lumo

Maylis De Kerangalin kiehtovassa romaanissa Maailma käden ulottuvilla nuori nainen oppii maalauksen kielen, löytää sen avulla uusia maailmoja ja pitelee aikaa siveltimensä kärjellä.

Palkittu ranskalainen kirjailija Maylis De Kerangal lumosi hienolla romaanillaan Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät (Siltala). Se kertoi sydämestä, joka halusi jatkaa elämäänsä kuoleman jälkeen.

Nyt kirjailija vie lukijan ilmaisuvoimaisella kielellään jälleen uusiin maailmoihin. Teoksessaan Maailma käden ulottuvilla (Siltala) sukelletaan kasvukertomuksen ja rakkaustarinan myötä koristemaalauksen saloihin ja palataan historiassa 20 000 vuoden päähän.

Paula Karst on tuiki tavallinen, vähän saamaton, pariisilainen nuori nainen, joka ei ole löytänyt elämälleen suuntaa. Kunnes pääsee brysseliläiseen koristemaalarikouluun opiskelemaan trompe l’œil -tekniikoita, illuusion taidetta. 

Ammatti vaatii kärsivällistä asioiden haltuunottoa, havaintokykyä ja silmää sekä fyysistä kestävyyttä.

De Kerangal on varmaan itsekin joutunut opiskelemaan aihettaan, sillä niin tarkoilla yksityiskohdilla hän on tarinansa silannut. Aluksi Paula oppii maalaamaan eri puulaatuja: Makassarin eebenpuuta, Kongon mahonkia, poppelin sydänpuuta ja pähkinäpuun kehälustoa. Sen jälkeen käydään marmorin kimppuun. Tutuiksi tulevat: Carrara, grand antique, labrador, henriette blonde, fleur de pécher ja griotte d’Italie.

Paula lumoutuu uuden kielen aakkosista ja oppii käyttämään palettiveistä, kaksikärkistä sivellintä marmorointiin ja pikimäntysivellintä. Tiiviissä opiskelutahdissa käydään läpi myös koristelistat, friisit, tyyliplafondit, patiointi ja kultaus. De Kerangal innostuu joskus liikaakin luennoimaan, mutta se ei haittaa, sillä hän kykenee luomaan luetteloistaan lähes proosarunoa.

Maylis De Kerangal on Ranskan palkituimpia
nykykirjailijoita. Kuva: Catherine Helié.

De Kerangalilta kirjoittaminen tuntuu sujuvan yhtä helposti kuin hengitys. Hänen tekstinsä elää ja ryöpsähtelee, joskus sivunkin mittaiset lauseet kantavat ja luovat aidon ajan ja paikan tunnun. 

Samalla Paulan ajatukset ja mielenmaisema tulevat lukijalle tutuiksi. Suomentajat Ville Keynäs ja Anu Partanen ovat täysillä mukana, ja heidän käännöksensä soljuu luontevasti ja ilmeikkäästi.

Kun Paula saa ensimmäisen vaatimattoman toimeksiannon – hänen on maalattava lastenhuoneeseen taivas – kirjailija innostuu itsekin hyppäämään kyytiin:

”… olisin kovasti halunnut olla hänen päänsä sisällä sinä hetkenä, kun maalatut taivaat alkoivat vilistä hänen aivoissaan, kaikki yhtä aikaa, yhtenä vyörynä, kirkkojen valtavat kupolit missä jumalat asuvat, planeettojen mekaaninen baletti, kosmiset kehät täynnä raketteja ja lentäviä lautasia …”

De Kerangalin teksti tuo mieleen toisen omaperäisen kielen taiturin Monika Fagerholmin. Hänkin vetää lukijan mukaan vahvatunnelmaisiin teoksiinsa yhtä helpon oloisesti kuin ranskalainen kollegansa.

Paula ystävystyy maalarikoulussa lahjakkaaseen Jonakseen ja rempseään, portsarina keikkaa tekevään Kateen. Tämä alkaa epäillä ammatinvalintaansa ja purkaa turhautumistaan: 

”kaikki me päädytään väärentämään raunioita pilkkahintaan, peittämään paskaisia seiniä kukkafasadeilla tai koristamaan kurjien hotellien typeriä teemahuoneita”.

Tiina Mielosen maallaus Punainen paita.

Mutta Paula on lumoutunut, hänelle on koristemaalauksen kautta auennut uusia maailmoja, jotka ovat käden ulottuvilla, vain siveltimenvedon päässä. 

Hän upottaa maalauksiinsa paitsi kaiken oppimansa myös kokemuksiaan, muistojaan ja havaintojaan. Maalaamalla hän pystyy liikkumaan ajassa, pysäyttämään sen tiettyyn hetkeen.

Paulasta kasvaa täysiverinen artesaani, nomadi, jota työtilaisuudet kuljettavat eri puolille maailmaa. Ammattitaidon karttuessa hänen vaatimattomat työmaansa paranevat. Mosfilmin suurilla studioilla hänen maalaamistaan odottaa Anna Kareninan salonki, ja Cinecittàn lavastamossa Pietarinkirkon fasadi.

 Cinecittàn kulisseissa harhaillessaan hän perehtyy elokuvanteon historiaan, pohtii todellisuuden luonnetta ja kokee yhden ohimenevistä rakkaussuhteistaan. Entä Jonas, missä he suhteessaan menevät? Eivät he itsekään sitä tiedä.

Vihdoin Paula pääsee esittävän taiteen alkulähteille, mukaan luomaan Lascaux’n luolan täydellistä kopiota. Hän tuntee läheisyyttä luolan upeat kuvat luoneisiin maalareihin, vaikka 20 000 vuotta erottaa hänet näistä lahjakkaista kollegoista.

Luolan seinistä on 3D-mallinnusohjelmalla tehty paneeleille tarkat kopiot, joihin alkuperäiset teokset on maalattava. Kun projektori heijastaa niiden kuvat paneeleihin, tehtäväänsä tutkiva Paula uppoaa sen valokiilassa näihin esihistoriallisiin kuviin.

Hänen aikamatkansa menneisyyteen katkeaa kuitenkin raa’asti, kun kännykkä alkaa piipata Jonaksen lähettämiä huutomerkkejä. Järkyttävä uutinen paljastuu: samaan aikaan kun Paula haaveilee menneisyyden taiteilijoista, terroristit ovat hyökänneet Charlie Hebdon toimitukseen ja tappaneet kaksitoista ihmistä. Piirtäjien murha.

De Kerangal pyyhkii taitavasti pois illuusiot ja palauttaa Paulan ja Jonaksen järkyttävään hetkeen. Mutta aika menee menojaan, sitä ei voi pysäyttää, pitää vain hypätä kyytiin. Niinpä pariskunnan välillä pitkään kytenyt tunne purkautuu viimein. He eivät enää tuhlaa aikaa vaan:

”… tutkiskelevat nautintoa kuin jotakin herkkää rajapintaa käyttäen koko vartaloaan, ihoa, kämmeniä, kieltä, silmäripsiä, kuin maalaisivat toisiaan, olisivat muuttuneet siveltimiksi ja töpöttäisivät, sivelisivät, hankaisivat, kalkioisivat, paljastaisivat sinisiä suonia ja kauneuspilkkuja, nivustaipeita ja polvitaipeiden ihoa …”

Maylis De Kerangal: Maailma käden ulottuvilla

(Un monde à porte de main). Suom. Ville Keynäs ja Anu Partanen. Siltala, 2019. 255 s. 

Tiina Mielosen näyttely Kaukainen  TM-Galleriassa 17.11. saakka.