Kadonnutta ajankuvaa etsimässä
Valokuvataiteilija
Juha-Pekka Inkinen kuvasi 17 vuotta lasikuituisia bussipysäkkejä, niillä
odottelevia ihmisiä ja pysäkkien mainosplakaatteja. Lakonisuudessaan ilmeikkäät
kuvat ja niitä höystävät lyhyet tekstit teoksessa Pysäkkiaikakirjat houkuttelevat pohtimaan ajan suhteellisuutta.
”Maailmankaikkeutta
voi ajatella valmiina rakenteena, jossa kaikki ajanhetket ja kaikki tapahtumat
ovat olemassa aina ja ikuisesti.” (Syksy Räsänen)
Pohdiskellessaan ajankulun dokumentointia Juha-Pekka Inkinen arveli ajan piileksivän bussipysäkkien mainoksissa. Niinpä hän 35 vuotta sitten, täsmällisesti sanottuna 1.11.1986, aloitti alkujaan seitsemäksi vuodeksi aiotun matkansa ajan halki. Taival venähti lopulta 17 vuoden pituiseksi.
Pysäkkien kuvaamisen lomassa Inkinen piti näyttelyitä ja kirjoitti
toinen toistaan herkullisempia teoksia, joista viimeisimmät, runsaudensarvi Mitentavarat ovat ja modernismiin heräävän Suomen kuvia esittelevä teos Hei elämä, dokumentoivat nekin omalla tavallaan monenlaisia elämäntapoja ja
ajan kulkua.
Kun
Pysäkkiaikakirjat (Minerva) on nyt nähnyt päivänvalon, lähtölaukauksesta aikaa
on vierähtänyt peräti 35 vuotta. Se antaa jo perspektiiviä aiheen syvälliselle
pohdinnalle. Ajan paradoksien sokkeloihin lukijan johdattaa alan asiantuntija,
tähtitieteen emeritusprofessori Esko
Valtaoja esipuheessaan Onko aikaa
olemassa?
Valtaoja tunnustaa, että hänenkin mysteerilistansa
kärkisijoilla komeilevat aika ja tietoisuus. Tähtitieteilijä lainaa filosofi Aristotelesta, joka totesi, että aika
ei ole muutosta, mutta aika näkyy muutoksena, ja ilman muutosta ei ole
aikaakaan.
Tästä toteamuksesta emme selviä ilman tietoisuuden
käsitettä. Valtaoja arveleekin, että kenties aika ja tietoisuus ovat saman
mysteerin kaksi puolta, erottamattomasti toisiinsa kietoutuneita. Finlandia-palkittu
kirjailija Leena Krohn on myös pohtinut
näitä kimurantteja kysymyksiä laajassa tuotannossaan.
Viimeisimmässä teoksessaan Mitä en koskaan oppinut Krohn toteaa, että ainakin
tietoisuus ja todellisuus ovat erottamattomia, sillä todellisuutta ei ole ilman
tietoisuutta. Entä mitä tietoisuus on? Sille tiede ei ole kyennyt laatimaan
teoriaa, joten tekoälyllekään ohjelmoijat eivät pysty sitä koodaamaan.
Inkinen taltioi kirjan kannen kuvan 5.5.1987. Sen yhteyteen hän on liittänyt tekstin: ”Einstein sanoo 80 vuotta sitten, että menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden välinen ero on vain sitkeä, pysyvä illuusio”.
Nykyisyys, tämä hetki, on ainakin illuusio. Yritäpä
napata siitä kiinni, niin se on jo mennyt menojaan. Leena Krohn kuitenkin
onnistui tässä mahdottomassa tehtävässä. Kulkiessaan kotikaupunkinsa kaduilla
sen, mitä hän näkee, lävistää ennen nähty: ”Kuvat
kuultavat toistensa läpi ja tämä hetki on menneiden päivien kooste”.
On aika siirtyä menneisiin päiviin Inkisen kuvien myötä. Ihastuin
sympaattisiin, marketin pihamaata tunnollisesti koristaviin joulukuusiin. Ne
toimivat eräänlaisina välimerkkeinä kirjassa siirryttäessä vuodesta toiseen.
Tämä toiveikas kuusi vuodelta 1996 on suosikkini.
Pysäkkiaikakirjoissa vallitsee absurdi kaurismäkiläinen tunnelma, vaikka kaikki teoksen kuvat ja tekstit ovat totisinta totta. Aika ja todellisuus ovat vain kameleontteja, jotka muuntuvat – jälleen kerran – joka hetki. Ei niitä voi tavoittaa, mutta sateenkaaren päätä metsästäessä pääsee yhä lähemmäs niiden perimmäistä olemusta.
Inkinen kuvaisi pysäkkejä aikakirjoihinsa kenties edelleen,
jollei lasikuitupysäkkejä olisi korvattu lasisilla. Niissä ei enää ollut
mainoksia, joten ne eivät aikaakaan enää kartoittaneet. ”15.12.2003. Pysäkkien dokumentointi päättyy. Lämpötila 0 astetta. 2003
on normaali vuosi. Moni toive toteutuu. Heinäkuussa WHO julistaa SARSin
nujerretuksi.”
Hyvä kirja ei pysy kansiensa välissä vaan jatkaa
tarinaansa lukijan mielessä. Pysäkkiaikakirjat
vei minut omalle aikamatkalle. Sen kuvia, päiväyksiä ja tekstejä tutkiskellessa
mielessäni heräsi kysymyksiä. Missä minä tuolloin olin? Mitä elämässäni silloin
tapahtui?
Näistä muisteluista on aika siirtyä kvanttifysiikan edustamaan
rankkaan todellisuuteen: ”Pysäkkikin on
todellisuudessa kvanttikenttien mutkikasta värähtelyä, joka lyhyen ajan
onnistuu säilyttämään muotonsa ja pitämään itsensä tasapainossa ennen kuin
hajoaa taas tomuksi”.
Näin synkeisiin tunnelmiin emme kuitenkaan halua hautautua. Annetaan Esko Valtaojan lohduttaa. ”Avaa silmäsi ja katso Ajan suurta työtä: maailmaa, joka muuttuu yhä ihmeellisemmäksi, yhä yllättävämmäksi ja yhä enemmän mahdollisuuksia tarjoavaksi. Yhä kauniimmaksi.” Pysäkkiaikakirjat auttaa silmien avaamisessa oivallisesti.
Juha-Pekka Inkinen: Pysäkkiaikakirjat. Minerva, 2021. 164 s.
Esipuheen teokseen on kirjoittanut tähtitieteen
emeritusprofessori Esko Valtaoja.
