Clarice Lispector: Tähden hetki

 Kuka minä olen?

 Modernissa klassikossaan Tähden hetki Clarice Lispector kurkottaa sanojen ja lauseiden tuolle puolen, kohti olemassaolon vaikeasti tavoitettavaa ydintä. Omaperäisellä tyylillään hän vetää lukijan mukaan pohtimaan kysymyksiä identiteetistä, kirjoittamisesta ja sisäisestä maailmasta.

Brasilialaista Clarice Lispectoria (1925–1977) pidetään yhtenä 1900-luvun arvoituksellisimmista ja tärkeimmistä kirjailijoista. Kaunokirjallisissa teoksissaan hän keskittyi minuuden, kielen, tietoisuuden ja olemassaolon teemoihin.

Lispectoria on verrattu Marguerite Durasiin ja Virginia Woolfiin hänen tavassaan kirjoittaa henkilöistään sisältäpäin pureutumalla heidän alitajuntaansa ja mielenmaisemaansa.  Tätä hän ei tee suoraviivaisesti kirjoittamalla vaan luomalla monitasoisella kerronnallaan tunnelman, jonka lumoissa lukija pikemminkin aavistaa kuin ymmärtää kirjailijan sanoman.

Lispectorin suomentaja Tarja Härkönen onkin todennut: 

”Clarice on tunnettu näkemyksestään, että kaikki tärkeä on rivien välissä, että sanat eivät kykene kertomaan todella tärkeitä asioita elämässä. … sillä kieli estää todellisuutta pääsemästä pintaan, ja silloin ainoa tapa voittaa tämä este on pyrkiä kohti suurempaa todellisuutta: se käy hiljaisuuden kautta.”

Härkönen innostui kuullessaan, että Teos-kustantamo julkaisee hänen aiemmin suomentamansa Tähden hetken uusintapainoksen Lispectorin syntymän satavuotispäivän kunniaksi. Kirja oli aikoinaan vuonna 1996 avannut suomentajalle portugalinkielisen maailman. Nyt Härkösellä oli mahdollisuus – käännettyään viisi Lispectorin teosta – palata juurilleen.

”Omasta uudelleenkääntämisestäni – niin juuri! – voin sanoa, että huomasin jo ensimmäisestä virkkeestä, että tylsää päivää ei tulisi”, hän kirjoittaa Tähden hetken jälkisanoissa, kääntämisen haasteita pohtivassa esseessään Kyyneleinen tarina balladin tapaan. Se on yksi Tähden hetken kolmestatoista vaihtoehtoisesta nimestä, jotka Lispector kirjansa alussa luettelee.

  Clarice Lispector

”Kyyneleistä tarinaa” kirjoittaa Tähden hetken kertoja, kirjailija Rodrigo S. M. (ilmiselvästi Lispectorin alter ego). Hänen päähenkilölleen – köyhälle, kuihtuneelle 19-vuotiaalle Macabéalle – ei ole siunaantunut eväitä elämää varten.

Tyttö on ajautunut Rio de Janeiron tornitaloslummiin Brasilian karusta ja köyhästä koillisesta, josta Lispector itsekin on kotoisin. Macabéaa on kuitenkin onnistanut, sillä hän on saanut töitä alipalkattuna konekirjoittajana. Tosin häntä uhkaavat potkut lukuisten tavausvirheiden vuoksi.

Rodrigo S. M. tarjoaa Lispectorille alustan pohtia kirjoittamista: ”Ei, ei ole helppoa kirjoittaa. Se on kovaa kuin kallion särkeminen. Mutta kipinät ja sirut lentävät kuin hehkuvasta teräksestä”. Macabéa puolestaan on Lispectorille näyttämö, jolla hän tarkastelee sisäisen elämän syntyä ja identiteetin muodostumista.

Härkönen kirjoittaa jälkipuheessaan käyttäneensä uudessa käännöksessä yksinkertaisempaa kieltä kuin aiemmassa suomennoksessaan. Hän on pyrkinyt entistä enemmän kielelliseen tarkkuuteen, sillä suomennettuaan viisi Lispectorin teosta hänelle oli tullut selväksi, että tämän ”jokaisella sanalla ja lauserakenteella on syynsä”.

Lispector esimerkiksi rikkoo tietoisesti kielioppia: hän käyttää pilkkua omintakeisesti hengityksen tahtiin. Härkönen tekee käännöksessään saman, joten Tähden hetken lukemiseen tulee näin kirjailijan hengityksen sanelema rytmi.

Sanojen ja lauserakenteiden ohessa välimerkit kuuluvat Lispectorin omatekoiseen työkalupakkiin. Hänen romaaninsa Oppiaika eli Nautintojen kirja alkaa pilkulla ja päättyy kaksoispisteeseen. Näin Lispector osoittaa, että kirjan tarina kertoo vain katkelman päähenkilön elämästä, joka oli alkanut ennen romaania ja jatkuu sen jälkeen.

Myös Rodrigo S. M.n ”kyyneleinen tarina” (Tähden hetki) on keskeneräinen kirja. Kertoja jättää sen lukijoidensa käsiin ja toivoo, että jatkamme sen elämää: ”Sillä kirjoitan samalla hetkellä kun minua luetaan”.

Lispectorin tavassa käyttää kieltä muoto ja sisältö ovat erottamattomat. Niinpä Macabéan vaatimattomasta elämästä ei voi kirjoittaa prameilevin sanoin. ”Siksi minun pitää puhua yksinkertaisesti, jotta saan vangituksi hänen hauraan ja himmeän olemassaolonsa”, Rodrigo S. M. vahvistaa.

Himmeydestään huolimatta Macabéan sisällä roihuaa vahva elämänliekki. Hänellä on luontainen taipumus olla onnellinen ja löytää ilonaiheita vähäpätöisistäkin asioista. Hauras koillisen tyttö sanoo ”kyllä” elämälle – vaikkei sitä usein ymmärräkään.

Stillkuva palkitusta elokuvasta The Hour of the Star, jonka
ohjasi Suzana Amaral.

Tähden hetkeä on yhdellä tasolla pidetty allegoriana Brasilian tuon aikaiselle yhteiskunnalliselle tilanteelle, jossa lähes puolet kansasta eli köyhyysrajan alapuolella (tilanne on sama edelleen). Lispector kirjoitti köyhien ja syrjäytyneiden ongelmista myös lehtikolumneissaan.

Rodrigo S. M.n luoma Macabéan hahmo pakottaa hänet katsomaan todellisuutta kasvoista kasvoihin: ”Hän on totuus, josta en ole halunnut tietää mitään”. Lispector pohtii samalla myös luovan prosessin mysteeriä: Rodrigo tuntee, että koillisen tytön tarina oli kirjoitettuna häneen valmiiksi jo ennen kuin hän edes aloitti romaaniaan. ”En ole keksinyt tätä tyttöä. Hän murtautui esiin minusta.”

Lispector kävi usein sunnuntaisin São Cristovãon torilla, jossa koillisesta Rio de Janeiroon muuttaneet ihmiset tapasivat toisiaan. Sieltä hän löysi esikuvat päähenkilöilleen Macabéalle, (köyhä tyttö eksynyt katse silmissään) ja tämän kelvottomalle poikaystävälle Olímpicolle.

Olímpicosta tulee yksi Macabéan tajuntaa ravistelevista kokemuksista. Näitä kokemisen hetkiä, jotka Lispector on merkinnyt tekstin lomaan sulkuihin (räjähdys), alkaa ilmaantua yhä tiheämmin, kun Macabéa tapailee heräävän itsetuntemuksensa ensi askelia ja etsii alitajuisesti vastausta kysymykseen: Kuka minä olen?

Kun Macabéa kuulee radiosta Enrico Caruson laulavan Una Furtiva Lagrimaa, hän aavistaa haltioituneena, ”että oli muitakin tapoja tuntea ja hienostuneempia tapoja elää, jopa sellaisia joissa oli sielullista ylellisyyttä”. Hänen sisäinen maailmansa alkaa värähdellä ja täyttyä.

Rodrigo S.M. keskeyttää kertomuksensa tuon tuosta sivuhuomautuksilla. Hän pohtii omaa tilannettaan ja kirjoittamistaan sekä kommentoi kertomuksen tapahtumia lukijalle: ”Olímpico ei tuntunut olevan alkuunkaan tyytyväinen seurusteluunsa Macabèan kanssa – huomaan sen nyt ”.

Lispector luo tasoja limittämällä kokonaisuuden, joka laajenee osiensa summaa suuremmaksi pohdinnaksi olemassaolon mysteeristä. Niinpä Tähden hetki ei tyhjene kertalukemalla. Siihen palatessani uudet oivallukset ja ajatukset suorastaan tuuppivat toisiaan.

Macabéan kompastelevia askelia kohti itsetuntemusta säestää musiikki: viulunsoitto, rummun päristys, Caruson hypnoottinen ääni. Itse tekstikin soljuu kuin musiikki, hengityksen tahtiin. Lispector onkin omistanut kirjansa säveltäjille.

Carmen Marinin maalaus
Emergence (osa).

Kun koittaa tähden hetki, vähäpätöinen Macabéa tulee vihdoin näkyväksi, ja hänet huomataan. Silloin ”kirskuva ja terävä viulunsoitto vetää kultaisen viivan pimenevän kadun mysteerin alle”.

Kuten Rodrigo S. M. ennusti, hänkään ei finaalissa ole enää entisensä: ”Tämän tarinan tapahtumien seurauksena kirkastun joksikin toiseksi ja aineellistun viimein objektiksi. Kyllä, ja ehkä minä tavoitan lempeän huilun jonka ympärille kietoudun kuin pehmeä liaani ”.

Kyllä, Clarice Lispectorille. Kyllä, Tarja Härköselle. Kyllä, Elämälle.

Clarice Lispector: Tähden hetki (A hora de estrela).

Suomennos ja jälkisanat: Tarja Härkönen. Teos. 2020. 107 s.