Juha-Pekka Inkinen: Miten tavarat ovat – The Way of Things

Persoonallisia sisustuksia

Juha-Pekka Inkisen herkullisesti kuvitetussa teoksessa Miten tavarat ovat – The Way of Things sisustamisen toisinajattelijat raottavat ovea rakkaudella, unelmilla ja muistoilla rakennettuihin koteihinsa, joissa seinien ei tarvitse näkyä.

Skandinaavisen vaaleaan, yhdenmukaiseen ja minimalistiseen sisustukseen tottuneille Juha-Pekka Inkisen suomen- ja englanninkieliseen teokseensa Miten tavarat ovat (Taide) kuvaamat 32 kotia vaikuttavat ensi silmäykseltä kaoottisilta.

Sisustuksen toisinajattelijat eivät kuitenkaan makutuomareista piittaa, eikä KonMari- siivousmenetelmällä ole heille mitään annettavaa. He luovat omia vapauden valtakuntiaan, epäsovinnaisia saarekkeita, joissa luovuus ja mielikuvitus saavat vapaasti rönsyillä asukkaiden mieltymysten mukaan.

Inkinen kirjoittaa esipuheessaan halunneensa tuoda kuvillaan esiin ”visuaalisen tiheyden” käsitteen erotukseksi sanoille ”täysi” tai ”sotkuinen”. ”Näiden kotien sisustajan esteettinen silmä on monesti varma huimimmistakin valinnoistaan.”

Kirjan ”visuaalisesti tiheät”, värikkäät kuvat ja niihin liittyvät tekstit johdattavat kiehtovalle löytöretkelle tuntemattomiin maailmoihin, kyläilemään koteihin, jotka pursuavat asukkaidensa ajatuksia, kokemuksia, mieltymyksiä ja muistoja. Näissä kodeissa aika on kerrostunut, ja se saa näkyä, olla läsnä tässä hetkessä.

Linnunlaulun huvilaansa asustava panteistinen anarkisti, toisintoimija Aulis Junes kiteyttää tämän kauniisti:

”Kun käsittelee vanhaa tavaraa, tuntuu kuin se olisi vielä lämmin sukupolvien kosketuksesta. Tavarat eivät ole ystäviäni, mutta tällaisten historiankerrostumien keskellä sivistyspohja on laaja.” Yksistään tieteellistä kirjallisuutta hänen hyllyistään löytyy 10 000 nidettä.

Aulis Juneksen huvilassa on 20 olohuonetta.

Joskus sisustukset villiintyvät barokkisiin, peräti surrealistisiin mittoihin. Mikä niiden luojia innoittaa? Vastauksia löytyy yhtä monta kuin asumusten isäntiä ja emäntiä. Joillekin kodinsisustus on vastapainoa nykyisen työelämän vaatimalle järjestelmällisyydelle ja tehokkuudelle.

Yksikin pilkkuvirhe koodissa ja ohjelma lakkaa toimimasta tai alkaa toimia väärin. Niinpä kurinalaisuuteen tottuneen koodarin koti saakin olla ” rönsyilevä ja värikäs peppipitkätossukoti”.

Wilma Schlizewskille koti on tunnetila.

Monet kokevat, etteivät he vain asu vaan suorastaan elävät kotiaan. Tatuointitaiteilija Wilma Schlizewskin tavallisesta kerrostaloasunnosta on jyhkeällä kalustuksella ja mustalla sukeutunut gootti-tyylinen juhlasali.

Schlizewskille koti on tunnetila, joka muuntuu mielialan mukaan. Hän hankkii tavaroita, jotka tuottavat iloa, saavat aikaan mielihyväentsyymin purskahduksen aivoissa, kun niitä katselee.

Mistä näitä taikakaluja löytyy? Vaikka mistä: kirpputoreilta, nettisaiteilta, matkoilta, ystävien tuomina, antikvariaateista, perintönä, romulavoilta. Jotkut keräävät tiettyjä esineitä intohimoisesti, toisten luokse sekalaiset tavarat vain jollain ihmeellisellä tavalla hakeutuvat.

Valokuvataiteilija Ismo Hölttö on luonut kotiinsa, vanhan kerrostalon entiseen saunaan, tavarataivaan, joka pursuaa vaikka mitä: saksia, kenkiä, korkkiruuveja, nipuittain erilaisia avaimia. Ovenpieltä koristaa rypäs posliinisia vessanvetimiä. Tyhjää seinäpintaa ei juuri näy.

Ismo Hölttö on kerännyt vanhoja työkaluja kirp-
putoreilta ja järjestellyt ne riveihin ja nippuhin

Tästä huolimatta kaikki tuntuu olevan juuri oikealla paikallaan, täydentämässä kokoelmaa, joka kunnioittaa vanhoja työvälineitä ja käyttöesineitä. 

Jokainen niistä on aikoinaan ollut paitsi hyödyllinen myös kaunis, tehty esteettistä silmää käyttäen. Kauneus vain korostuu nostalgian patinoidessa esineet, jotka olemassaolollaan kertovat tarinoita historiasta ja eletystä elämästä.

Kun silmänsä ummistaa näiden monimuotoisten kotien runsailta yksityiskohdilta, ne alkavat hämmästyttävästi muistuttaa toisiaan. Niistä syntyy rehevä viidakko, joka rönsyilee omia lakejaan noudattaen yllättäviin suuntiin, saa aina uusia muotoja.

Vierailun päätyttyä, oven sulkeutuessa, päässä pyörii ja huimaa. Millaisia ihmemaita kodit voivatkaan olla! 

Miten tavarat ovat kyseenalaistaa hyvän maun käsitettä ja laajentaa samalla ajatteluamme: näinkin voi ja saa sisustaa, rakentaa juuri sellaisen kodin, jossa itse viihtyy.

Juha-Pekka Inkinen on pitänyt 18 yksityisnäyttelyä, tehnyt neljä
valokuvakirjaa, ja hänen teoksiaan on useiden taidemuseoiden
kokoelmissa. Kuva: Derrick Frilund.

Juha-Pekka Inkinen: Miten tavarat ovat – Sisustamisen toisinajattelijoita.

Teos on kaksikielinen, joten se on mainio lahja ulkomaillekin vietäväksi kaurismäkeläisen lakonisuuden vastapainoksi. 

The Way of Things – Dissidents of Interior Design Taide. 2018. 168 s.

Mari Mörö: Hajavalo

Utopian raunioilla

Mari Mörön tragikoomisessa Hajavalossa muinaiset ja nykyiset unelmat törmäävät arjen rankkoihin realiteetteihin. Löytyykö utopia lähempää kuin arvaammekaan?

Hajavalon tyylikkään kannen
on suunnitellut Elina Warsta.

Hajavalon (Teos) keski-ikäinen kertoja, toiselta nimeltään Pauliina, on hypännyt pois oravanpyörästä. Hän ei täsmälleen tiedä, mitä elämältään haluaa, mutta on varma, ettei kestä enää homekouluja, väistötiloja, oppilaita, joita oppiminen ei kiinnosta, eikä alatyylisiä välimerkkejä.

Alkajaisiksi Pauliina tuuraa äitiään, enkeliohjaajaa, ja vetää voimaannuttavan energiakurssin Hailuodossa. Hän on opetellut enkelijargonin, osaa olla läsnä oleva ja empaattinen – ja samalla tarkkanäköinen. Nykyajan huuhaat deittipalstoineen saavat Mari Mörön käsittelyssä huutia hykerryttävästi.

Pauliinan harharetket jatkuvat: hän ottaa pestejä talonvahtina kunnes ryhtyy Kanadan Malkosaaren pienen museon ja Suomen satavuotismuistojuhlien järjestäjäksi. Alkuun pako kotimaan ahdistavasta sometunkkaisuudesta raikkaaseen meri-ilmaan tuntuu vapauttavalta. Mutta epäilys kaivertaa.

”Outo varmuus oikeasta tiestä voi olla hajavalon syytä tai harhaa, ei sen kummempaa paistetta tarvita eteenpäin pääsemiseen. Pitäisikö pelätä? Miten monta kertaa joku on yrittänyt hankkia maailmankatsomuksen ja luullut löytävänsä sen?”

Näin luulivat 1900-luvun alussa Malkosaarelle muuttaneet Matti Kurikan johtamat suomalaiset siirtolaiset, jotka perustivat saarelle yhteisön nimeltä Sointula. Se sinnitteli parisen vuotta, kunnes toimeentulo-ongelmat, riidat ja tulipalo sammuttivat alkuperäisen

utopian.

Mari Mörö on palkittu kirjailija
ja luovan kirjallisuuden opettaja.
Kuva:Stefan Bremer

Nykyään Malkosaarella elelee noin 800 ihmistä pääelinkeinonaan kalastus. Mörön kuvaus vaatimattomasta elämänmenosta siellä tuntuu käsinkosketeltavan aidolta. Se ei ole ihme, sillä kirjailija asuu osan vuodesta läheisellä Vancouverinsaarella.

Hajavaloa rytmittävät Kurikan intomieliset teosofis-sosialistiset puheet: ”Missä muualla voisi kolibri kohdata valaan, missä työmies unohtaa sorron ja polkemisen?” Mihin aikalainen kommentoi:

”Ei valtakuntaa perusteta eikä pidetä pystyssä yhden miehen näkyjen varassa. Jokaisella on oma vatsansa ja vain yksi sydän. (--) Kurikan puusydän oli sivelty katinkullalla.”

Yllättäen näyttelykiireiden keskelle saarelle pälähtää Pauliinan eksä, työtön näyttelijä Pete. Annetaan Pauliinan luonnehtia tyttärensä Hillen isää: ”Pete ei ole mikään lapsitähti, vaan lähinnä keski-ikäinen tuikku ja välillä himmeä kuin voipaketti. Ei hän ole lahjaton, vaan lähinnä väsynyt siihen, ettei töihin liittyvä epävarmuus lopu koskaan.”

 Mari Mörö liikkuu Minna Lindgrenin liukkailla kantapäillä tarkentaessaan valokeilansa nykyhetken ilmiöihin kaikessa niiden koruttomuudessa ja tragikoomisuudessa. Hyväksi esimerkiksi kelpaa Pauliinan ja Peten seikkailu ”peruspalveluliikelaitoskuntayhtymän” sokkeloissa, joka aiheuttaisi röhönaurun, jollei noilla surullisilla käytävillä olisi itsekin taaperrellut.

Osa Tuomo Saalin maalauksesta Ajan lahjomaton kulku.

Opintonsa keskeyttänyt Hille, joka pienestä saakka on mittaillut hiilijalanjälkiä, puhkoo ”utopian kokoisia unelmia toivottomuuden tapettiin” Uudessa Seelannissa kansainvälisen talkooporukan mukana. Heidän haasteenaan on – ei enempää eikä vähempää – kuin putsata Turkin kokoinen muovilaatta Tyyneltä mereltä. Tosin rahoitus on nyt lopetettu, eikä uudesta ole tietoa. 

Levälleen lennähtäneen perheen kunkin jäsenen on tultava toimeen sen tosiasian kanssa, että epävarmuuden sietäminen on uusi normaali, eikä tulevaisuudesta ole mitään takeita. Utopioitakin on syytä aika ajoin päivittää, tehdä uusia valintoja. Niinpä kuka tietää, minne tuuli heidät seuraavaksi kuljettaa.

Mari Mörö: Hajavalo. Teos. 2018. 170 s.

Tuomo Saalin maalauksia Tm-gallerian Joulusalongissa 23.12. saakka.