Pirkko Saisio: Passio

 Elämän merkitystä etsimässä

Pirkko Saision Finlandia-ehdokasromaani Passio vie hurjaan pyöritykseen 1400-luvun Firenzestä 1950-luvun Helsinkiin. Vaelluksen punaisena lankana kiemurtelee hyvän ja pahan tiedon puu. Koru, jolla on valta muuttaa kantajansa elämä.

”Ihminen, jonka ei koskaan ollut pakko elää toisena, kuolee maailman syvyyttä tuntematta.”

Priori Girolamo Savonarolan käskystä Firenzen Piazza della Signorinalla leiskuu turhuuksien rovio heinäkuussa vuonna 1497. Parannussaarnaaja on tuominnut kansalaisten moraalisen rappion merkit liekkien ruoaksi, joten tuleen on heitettävä taulut, kirjat, huonekalut ja korut.

Ruhtinatar Vasari ei kuitenkaan uhraa tulelle arvokasta riipustaan, kultaista hyvän ja pahan tiedon puuta. Jalokivin koristellun puun ympärillä korussa kiemurtelee timanttisilmäinen kaksikielinen käärme. Se näytti rubiinikieltään kaikille, jotka pysähtyivät katsomaan tätä ällistyttävää luomusta.

Näin alkaa muotoaan muuttavan korun matka haltijalta seuraavalle historian vankkurien vieriessä. Vuosisatojen vaihtuessa valtakuntien rajoja vedetään uudelleen, vallankumoukset seuraavat toisiaan, ja hallitsijat nousevat valtaistuimille kunnes heidät mestataan. Ihmiset sinnittelevät kuka mitenkin väistämättömän kohtalonsa edessä.

Pirkko Saision idea kuljettaa korua punaisena lankana, joka kytkee Passion episodit toisiinsa, toimii oivallisesti. Tarinan uskomattomien ja yllättävien käänteiden lumoissa odotin malttamattomana, milloin ja missä muodossa kulta ja kimaltavat kivet jälleen ilmestyvät luotsaamaan Passion ihmiskohtaloita.

Romaanin monilukuinen henkilökaarti sukkuloi korun saattelemana halki mullistusten kourissa kärvistelevän Euroopan. Kirjan lukujen nimet kertovat, missä kulloinkin mennään: Firenze, Venetsia, Wien, Krakova, Goluboje Selo (Vaaleansininen Kylä), Haapsalu, Solovetsk ja viimein Helsinki.

Saisio, pitelemätön tarinankertoja ja tinkimätön ihmismielen tulkki, rakentaa henkilöhahmoistaan monitasoisia, ristiriitaisia ihmisiä. Vaikka heidän tekonsa eivät monesti kestä päivänvaloa, ymmärrän heidän motiivejaan. Tällaisia me raadolliset ihmiset olemme: vallanhimoisia, ahneita, kateellisia ja kaunaisia, mutta myös rakastavia, lempeitä ja avuliaita.

Koukuttavan tarinan, kulttuurihistorian ja kiinnostavien henkilöhahmojen lomaan Saisio on upottanut filosofista pohdintaa. Monet Passion ihmiset etsivät. Mitä? Sitä monikaan ei tiedä. Kenties rakkautta, sielunrauhaa, merkitystä elämälleen, vastausta kysymykseen mistä me tulemme, keitä olemme, mikä meitä kuoleman jälkeen odottaa? Entä mikä on sielu?

Marsalkka Grigoriin epätoivoisesti rakastunut diakoni Andrei kysyy itseltään: Miksi minä en osaa elää? Hän hapuilee kohti näkymätöntä maailmaa, joka on hänelle paljon todellisempi kuin näkyvä. Taidemaalari Jaan Haamer tekee saman taiteensa keinoin. Kreivi von Weisburgin sanoin: ”Te maalaatte asioita, joita ei ole olemassa, mutta jotka silti ovat totta”. ”Se on taiteen tehtävä”, toteaa taiteilija ykskantaan.

Theotokos ikoni Vardziasta, Georgiasta

Hyvän ja pahan tiedon puu kadottaa matkan varrella kimaltavia kiviään ja muuntuu moneksi: kultaiseksi kauhaksi, Pyhän Jekaterina Laulajan ikonin suojakuoreksi riisaksi sekä kultaisista kyynelistä punotuksi Jaan Haamerin maalauksen esiripuksi. Korun myötä muuntuvat myös sen haltijat. Joskus niin on tehtävä, vaihdettava identiteettiä, jotta henkikulta säilyisi.

Vihdoin lähestytään kirjailijan kotikulmia, Helsingin Kruununhakaa. Charles Baudelairin runoista innostunut, yliopistossa opiskeleva Yrjö osoittaa kihlatulleen Lindalle naisen ikiaikaisen paikan: Minä otan vastuun pois isältäsi, ja vallan myös, sinulla ei ole mitään pelättävää.

Saision elävät kielikuvat luovat Yrjön sanoille osuvan tunnelman: Auki jätetyn ikkunan edessä värisi verho kuin viluissaan, mahapiironki turposi hämärässä, ja suoraselkäiset tuolit, joilla istujia oli vuosi vuodelta yhä vähemmän, näyttivät hylättyinäkin kopeilta.

Konservatiivinen elämä ei ole Lindaa varten. Hänen verensä vetää vallankumouksen pyörteisiin, luomaan työläisten joukoissa oikeudenmukaisempaa maailmaa. Hän suunnittelee pelastavansa maalauksen esiripun kultaisella kyyneleellä vossikkakuskin Suomenlinnan vankileiriltä. Lopuilla pisaroilla hän ostaisi itselleen uuden elämän.

Vankileirien saaristossa, Solovetskin ojennusleirillä, Linda oppii, ettei elämässä aina käy niin kuin on suunnitellut. Elämän syvyys tulee hänelle tutuksi, kun todellisuus paljastaa monimuotoiset kasvonsa.

Pirkko Saisio voitti Finlandia-palkinnon Punaisella erokirjalla vuonna 2004.
Kuva: Laura Malmivaara

Ennen kuin kultaisista pisaroista sommiteltu esirippu viimein laskeutuu Passion eteen, hyvän ja pahan tiedon puu näyttäytyy vielä kerran. Se välähtää Tšehovin Kolmen sisaren Mašan kultaisena etuhampaana Eino Leinon patsaalla vuonna 1955.

Pirkko Saision ilmeikäs kieli ja elävä kerronta tempaavat Passion pyörteisiin heti ensimmäisiltä sivuilta. Kun yli seitsemänsataasivuinen romaani päättyy, minusta tuntuu kuin se olisi jäänyt kesken. Passiosta jää pitkä, täyteläinen jälkimaku.

Pirkko Saisio: Passio. Siltala, 2021. 732 s.

Annie Ernaux: Vuodet

Kollektiivisen tietoisuuden hieno manifesti

Annie Ernaux’n Vuodet limittää omaperäisesti naisen kasvutarinan sodanjälkeisen Euroopan ajankuviin. Muistelmaklassikossa arjesta, populaarikulttuurista ja maailmanpolitiikasta syntyy kiehtova kokonaisuus.

Hän haluaisi pelastaa jotakin ajasta, jonne me emme enää koskaan pääse.

Ranskan eturivin kirjailijan Annie Ernaux’n (s. 1940) Vuodet (Gummerus) nousi heti ilmestyttyään Ranskassa vuonna 2008 arvostelu- ja myyntimenestykseksi. Se sai muun muassa MargueriteDuras -palkinnon. 

Englanninkielinen painos kymmenen vuotta myöhemmin nousi Booker-ehdokkaaksi. Nyt kirja on viimein saatu suomeksi Lotta Toivasen oivallisesti suomentamana.

Helsingin Sanomien haastattelussa Ernaux kertoo asettavansa teoksessaan taustan, sen mikä henkilöä ympäröi, etualalle: ”Ajattelen, että synnymme maailmaan ja kollektiiviseen tietoisuuteen, joka vaikuttaa meihin. Halusin kirjoittaa yhteiskunnasta, joka muuttui vuosien varrella, ja minä siinä mukana”.

Vuodet alkaa lyhyillä välähdyksillä elämästä, kirjallisuudesta ja elokuvista.

Simone Signoret’n kasvot elokuvan Therese Raquin mainosjulisteessa

huussi joen yllä talon takapihalla Lillebonnessa, soliseva vesi kuljettaa ulosteita ja vessapapereita hiljalleen pois

varhaisten vuosien hämärät kuvat, joissa näkyy kesäsunnuntain valoläikkiä, unikuvat, joissa suvun vainajat heräävät henkiin ja kuljemme outoja polkuja

Teos jatkuu pidemmillä muistikuvilla, jotka pyydystävät katoavan ajan virrasta tapahtumia ja tilanteita, joita lukija tunnistaa. Minunkin mieleni syövereistä nousi Ernaux’n herättämänä muistoja, jotka olivat jo painuneet unohduksiin.

Suvun sunnuntai- ja juhlapäivälliset sekä vanhat, kellastuneet valokuvat vilahtelevat virstanpylväinä, kun ajan hammas raksuttaa eteenpäin. Ernaux syntyi Normandian takapajuisessa pikkukaupungissa köyhään perheeseen. Kaikkea oli niukasti, tavaroita, kuvia, huvituksia, selityksiä maailmasta ja ihmisenä olosta.

Nuori kirjailija Éduard Louis, jonka ensimmäinen teos Ei enää Eddy järkytti ja puhutti Ranskassa ja herätti maailmalla huomiota, on kertonut Ernaux’n inspiroineen häntä. Louis tulee samanlaisesta taustasta kuin Ernaux ja hänenkin romaaninsa ottavat poliittisesti kantaa heikompiosaisten puolesta.

Nurkkakuntaisilla, sisäänpäin käpertyneillä pikkupaikkakunnilla luokkarajoja ei noin vain ylitetty. Rikkaat sanoivat liian korea-asuisista myyjättäristä ja konekirjoittajista ”Tuo kantaa koko omaisuutta yllään”.

Ernaux tiivistää niin aineellisesti kuin henkisesti köyhät teinivuotensa toteamalla kuivasti: (Käydä kaupungilla, uneksia, tyydyttää itsensä ja odottaa, siinä nuoren maalaistytön elämä pähkinänkuoressa.)

Opiskelut avasivat Ernaux’lle tien maailmaan: kirjallisuuteen, filosofiaan, politiikkaan. Sunnuntailounaista (pyykinpesureissuista) vanhempien luokse tuli monituntinen uhraus, jonka aikana olisimme voineet lukea Virginia Woolfin Aallot. Ernaux ja kumppanit oivalsivat, ettei tuolla maailmalla ollut heille enää mitään annettavaa.

Annie Ernaux on palkittu elämäntyöstään.
Kuva: Catherine HeliecGallimard

Ernaux on etäännyttänyt itsensä, kuten hän kirjoittaa, ”persoonattomasta elämäkerrastaan” käyttämällä hän ja me muotoa sekä passiivia minän sijasta. Näin hän sulauttaa erityisen elämänsä oman sukupolvensa kokemuksiin ja liikehdintään.

Turmelus nuorison keskuudessa levisi kielloista ja valvonnasta huolimatta. Brigitte Bardot lumosi elokuvassa Ja Jumala loi naisen, James Deanin nimikirjaimet kaiverrettiin pulpettiin. Francois Saganin Tervetuloa ikävä, Freudin Seksuaaliteoria ja Kinseyn raportti luettiin salassa.

Tavaratulva ja kuluttamisen vimma työnsivät vähitellen menneisyyden yhä kauemmas mielen perukoille. Ernaux’n mukaan samalla ajattelu köyhtyi, ja usko mahdollisuuteen parantaa maailmaa hiipui. Työn ja perhe-elämän uuvuttamat eivät enää jaksaneet huolestua yhteiskunnan tilasta.

Avioero tarjosi heille mahdollisuuden palata hetkeksi takaisin nuoruuteen, viettelysten markkinoille John Cassavetesin ja Michelangelo Antonionin elokuvien johdattamina. Ajan pyörä kierähti hetkeksi taaksepäin. Pieni rako ehkäisypillerin ja AIDsin välillä salli naisillekin lyhytaikaisen seksuaalisen vapauden vailla pelkoa ei-toivotusta raskaudesta.

Oli koittanut nautinnon aika, jolloin kaikkea, mikä ennen oli ollut kiellettyä, kehotettiin nyt tekemään. Elokuvissa pyöri Viimeinen tango Pariisissa. Ernaux katselee maailmanmenoa paitsi tarkasti myös pilke silmäkulmassa. Ilmassa väreili halu luoda ja toteuttaa itseään. Mutta jos ei osannut maalata tai soittaa poikkihuilua, saattoi aina luoda itsensä uudelleen menemällä psykoanalyysiin.

Kuva: Hannele Salminen

Vuodet-teosta lukiessa tuntuu kuin Ernaux’n muistot olisivat soljuneet vaivatta paperille. Näin ei kuitenkaan ole. Hän on kertonut, että kirjan teko oli vaivalloista ja kesti peräti kymmenisen vuotta. Muistikuviensa lomassa hän pohtii kirjoittamistaan:

Miten hän voisi järjestää muistinsa, joka on täynnä tapahtumia, pieniä sattumuksia, niitä lukemattomia päiviä jotka johdattivat hänet tähän päivään?

Samaa ovat pohtineet monet kirjailijat ja taiteilijat. Juha-Pekka Inkisen mainiossa teoksessa Pysäkkiaikakirjat ajankuvan dokumentteina komeilevat bussipysäkkien mainosjulisteet.

Leena Krohnin esseeteoksessa Mitä en koskaanoppinut hänen filosofiset pohdintansa limittyvät luontevasti arkisiin tapahtumiin, muistoihin ja kokemuksiin. Kulkiessaan kotikaupunkinsa kaduilla sen, mitä hän näkee, lävistää ennen nähty: ”Kuvat kuultavat toistensa läpi ja tämä hetki on kadonneiden päivien kooste”.

Annie Ernaux’n ajatus kulkee samoja polkuja, kun hän toisinaan kokee olevansa useammassa päällekkäin väreilevässä elämänsä hetkessä: siinä ajassa nykyhetki ja menneisyys asettuvat päällekkäin, sekoittumatta, siinä ajassa hänessä ovat hetken aikaa olemassa kaikki hänessä joskus olleet olomuodot.

Vaikka aika raksuttaa sekunti kerrallaan tasaisesti eteenpäin, silti tuntuu kuin sen meno nykyisenä digiaikana vain kiihtyisi klikkailujen siivittämänä. Ammennammeko me todellisuuden tyhjiin, elämämmekö loputonta nykyaikaa? Ernaux pohtii, päättää aloittaa tämän kirjan, sillä hän haluaisi pelastaa jotakin ajasta, jonne me emme enää koskaan pääse

kylätanssit ja tivolin törmäilyautot Bazoches-sur-Hoënessa

Hocine Zaourarin valokuvan naisesta Algerian verilöylyssä, se on kuin Pietà-kuva

San Michelen kirkon seinällä hehkuvan auringonvalon Fondamenta Nuoven rantakadun varjoista käsin nähtynä

Annie Ernaux: Vuodet

(Les Années). Ranskasta suomentanut Lotta Toivanen. Gummerus. 215 s. 

Kalevi Jäntin palkinnot neljälle nuorelle kirjailijalle

Katri Naukari esikoisromaanillaan Yhden puun tuho, Sanna Puutonen proosateoksellaan Sydänmuuri, Pauli Tapio runokokoelmallaan Koko meren laajuus ja Joonatan Tola esikoisromaanillaan Punainen planeetta voittivat vuoden 2021 Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkinnot.

Pauli Tapio, Katri Naukari, Sanna Puutonen ja Joonatan Tola.
Kuva: Jouko Vatanen

Professori Jalmari Jäntti ja rouva Hildur Jäntti perustivat vuonna 1942 säätiön nuorena kuolleen poikansa muistoksi. Kalevi Jäntin säätiön tarkoituksena on suomalaisen kaunokirjallisuuden edistäminen palkitsemalla nuoria kirjailijoita. Palkinnon on nyt saanut 131 kirjailijaa.

Säätiön palkintolautakuntaan kuuluivat tänä vuonna puheenjohtaja, kanslianeuvos Satu Jäntti-Alanko, VTT Anna Alanko, kriitikko Mervi Kantokorpi, professori Jyrki Nummi, kustantaja, fil.tri Touko Siltala ja runoilija, taiteilijaprofessori Saila Susiluoto.

Raadin luettavaksi lähetettiin kaikkiaan 56 teosta, joiden tekijät ovat alle nelikymppisiä ja julkaisseet korkeintaan kolme teosta. Palkintosumma on yhteensä 72 000 euroa, joten kukin neljästä palkitusta saa 18 000 euroa.  Kirjojen taso oli tänä vuonna poikkeuksellisen korkea, joten raadilla oli suorastaan runsaudenpula voittajia valitessaan.

 

Mikä luontosuhteessamme on vialla?

Katri Naukarin (s. 1984 Forssassa) matkakertomus Yhden puun tuho (Otava) on laaja esseistinen romaani maailmanlopun myyteistä, japanilaisesta estetiikasta, luksuskuluttamisesta, luontoterapiasta ja nykyihmisen omavalintaisesta yksinäisyydestä.

Raadin mielestä Naukari yhdistää esikoisromaanissaan elegantisti filosofisen ja esseistisen esitystavan romaanimuotoon, johon on upottanut lopun aikojen tarinansa.

Kirjailija kertoi samoilleensa pitkin Helsingin rantaviivaa ja odottanut näkevänsä villiä ja kaunista. Näin ei kuitenkaan käynyt. Sen sijaan hän koki ajatusryöpyn, lähtölaukauksen teokselleen. Alkoi armoton itsetutkiskelun aika.

Minä olen käynyt metsässä. Se ei auta. Olen kylpenyt tulivuorten vulkaanisissa vesissä ja kuumassa hiekassa muuttumattomana. Olen juonut itseni humalaan ja huutanut unissani. Olen kiusannut itseäni Henry David Thoreaulla, YouTube-videoilla ja Raamatun viisauksilla, mutta aika käy vähiin. Tuho etenee minussa ja elinympäristössäni koko ajan kiivaammin.

 

Viileän komiikan onnellinen lapsi

Sanna Puutosen (s. 1989 Lapualla) esikoisteos Sydänmuuri (Otava) on raadin mielestä eheä, varmavaistoisesti sommiteltu ja ilmaisultaan täsmällinen. Olemme siis hyvän proosan äärellä:

”Rakennetun ympäristön ja ihmisen vuorovaikutus ei äkkiseltään kuulosta riehakkaalta aiheelta, mutta esikoiskirjailijan näkemys kantaa. Sydänmuurin proosatekstit vievät ylvään teorian ja sattumanvaraisen elämän leikkauspisteeseen, sinne missä formaali suunnitteluprosessi kohtaa levottoman ihmisen.”

Neljäs parveke romahtaa, eikä ääntäkään kuulu. Laatta napsahtaa siististi irti liitoskohdasta ja joustaa polvista osuessaan maahan, heittää sitten muutaman kuperkeikan ja antaa liike-energian purkautua kitkaksi kallioperään. Paikalleen jäätyään se murenee, varistaa itsensä päivä kerrallaan olemattomiin ja painuu osaksi maan kuorta.

 

Haavikkomaisia kaikuja

Pauli Tapion (s. 1986 Oulussa) runoteos Tyhjä, suuri ja öinen (Poesia) uudistaa raadin mielestä taidokkaasti runoelman muotoa. Se on kunnianhimoinen, tasapainoinen ja hiottu kokonaisuus:

”Runoelmassa keinot ja rekisterit liikkuvat notkeasti, kieli vie taiturillisesti ylevästä koomiseen ja liikuttavaan. Rytmi on Pauli Tapion teoksen punainen lanka, viisas ja kerrostunut kokonaisnäkemys sen sydän.” Teoksessa luonto elää vahvasti mukana.

Pysähtykää ja katsokaa, minne olette menossa, / ottakaa oppia menneistä ajoista. / Te äänitätte kaiken, mutta ette kuuntele äänitteitä. / Muistinne on täynnä valokuvia, mutta valokuvaatte silti lisää. / Näytevarasto pursuaa yli äyräiden. 

Kuka inventoisi sen? / Kuka luetteloisi kallion kaiut ja sammumattoman kaipauksen, kuka siirtäisi pölyttömään vitriiniin viidakon varjot ja suviniityn  kasvit?

 

Hulvaton romaani kaoottisesta perheestä ja selviytymisestä

Joonatan Tolan (s. 1983 Haukivuorella) esikoisromaani Punainen planeetta (Otava) on osin arkistomateriaaliin perustuva romaani melkoisen kaoottisesta perheestä, jossa alkoholisoituneen ja psyykkisesti sairaan isän kyky vastustaa auttamisyrityksiä on omaa luokkaansa.

Raadin mielestä teos on tavallaan musertava, mutta ennen kaikkea odottamaton: ”koontitavaltaan, huumoriltaan ja siinä, mitä se kertoo ihmisen mahdollisuudesta selviytyä, toimia toisin kuin lapsuudenperheessä oli tapana ja jollakin tapaa antaa anteeksi”.

Tolan lapsuudenmuistot karmaisevat: Hiivimme sisälle. Sisällä haisi tärpätti ja viina ja kusi ja isä makasi sikiöasennossa tärpättipullo tyynynään taulukankaiden päällä sennäköisenä kuin olisi kuollut. Pöhöttyneet verestävät silmät möllöttivät auki kuin kuolleella kalalla.

Me lapset pidimme yöllä kriisipalaverin. Me karkaisimme, vaarille. Suunnitelma oli laskeutua lakanoista solmitulla köydellä parvekkeelta alas. Perhetyöntekijä kävi meillä kerran kuussa ja aamulla hän ihaili lakanoita parvekkeella, näytti ehkä siltä että meillä oli pyykätty, että vuodevaatteita tuuletettiin.

Kirjansa lopuksi Tola toteaa: Koko romaanini on lopulta yritykseni rakentaa rikkonaista elämäntarinaani kaunokirjallisuuden keinoin. Elämäntarina on nyt saanut ehyen, palkitun muodon.

Kalevi Jäntin palkinnon ovat aikoinaan saaneet muiden muassa Eeva Joenpelto, Pentti Saarikoski, Leena Krohn, Rosa Liksom, Kari Hotakainen ja Juha Itkonen. Lista osoittaa, että palkitut ovat hyvässä seurassa. Onnea voittajille!

Katri Naukari: Yhden puun tuho. WSOY. 2021. 328 s.

Saara Puutonen: Sydänmuuri. Otava. 2021. 128 s.

Pauli Tapio: Tyhjä, suuri ja öinen. Poesia. 2021. 64 s.

Joonatan Tola: Punainen planeetta. Otava. 2021. 344 s.

Tilaisuudesta on tilattavissa lehdistön käyttöön maksutta valokuvia valokuvaaja Jouko Vataselta (GSM 0400709204 tai vatanen4art@gmail.com)

Meri Valkama: Sinun, Margot

Kuka minä olen?

Meri Valkaman palkitussa esikoisromaanissa Sinun, Margot DDR:n luhistumisen pyörteissä vietetyn ajan muistot piinaavat vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Mikä on totta, mitä tapahtui todella?

”Muisti on edellytys ymmärrykselle itsestä, ja tämä pätee niin yksilöihin kuin yhteiskuntiinkin.”

Helsingin Sanomat jakaa vuosittain 15 000 euron suuruisen palkinnon parhaalle esikoisteokselle. Tänä vuonna se myönnettiin Meri Valkaman romaanille Sinun, Margot (WSOY). Raadin mukaan se on ”vasta-alkajan äärimmäisen kypsä ja hallittu teos, joka puhuttelee koko maanosaamme”.

Romaanin tapahtumien kulisseissa DDR katoaa, ja Berliinin muuri murtuu. Teos ei silti tarkastele vain ideologioiden ja maailman muutosta. Se kuljettaa monissa teemoissaan myös muistin haurautta, unelmien romahdusta ja yksilön identiteetin etsintää. Teoksen sitovana voimana kiemurtelee elämää suurempi rakkaus, kosto ja julma petos.

Tämä kuulostaa melodramaattiselta, mutta taidokkaasti rakennettu teos on kaikkea muuta. Valkama kirjoittaa eläytyen, ilmeikkäästi ja rehellisesti niin ihmisistä kuin heidän eroavista käsityksistään siitä, mitä tapahtui. Tarkalla psykologisella silmällä hän kuvaa henkilöidensä tunnemaailmaa ja heidän kehitystään ihmisinä vuosikymmenten vieriessä.

Tarina alkaa, kun vannoutunut sosialisti Markus Siltanen saa pestin Itä-Berliiniin Kansan Voiman ulkomaankirjeenvaihtajana vuonna 1983. Kyse on unelmatyöstä, sillä hän haluaa olla mukana rakentamassa oikeudenmukaisempaa maailmaa ja raportoida sen menestysaskelista DDR:n ytimestä.

Mukaan neljän vuoden komennukselle lähtevät hänen vaimonsa Rosa sekä lapset Matias ja kirjan päähenkilö Vilja, tässä vaiheessa vasta parivuotias. Perheen arki loksahtaa pian urilleen punaisia pisaroita sylkevän neulamaisen televisiotornin ja Berliinin harmaan taivaan alla.

Mikään ei kuitenkaan mene, kuten Markus on unelmoinut. Hänen suunnittelemansa todellisuus väistyy taka-alalle, ja hän joutuu kohtaamaan elämän sattumanvaraisuuden silmästä silmään. Kun muutoksen tuulet alkavat horjuttaa Berliinin muuria ja romuttaa sosialismin utopioita, vallankumoustakin suurempi voima vavisuttaa Markuksen elämää: luvaton rakkaus.

Kaisa-Tuulia Tuomen maalaus Sinfonia.

Epätoivoisena Markus tuskailee: ”Oliko sittenkin niin, että elämän parhaat ja pahimmat asiat olivat joskus sama asia. Oliko mahdollista, että ihminen teki samaan aikaan elämänsä virheen ja parhaan päätöksen ikinä?”

Sinun, Margot kulkee kahdella aikatasolla: 1980-luvulla sekä vuonna 2011, jolloin Markus menehtyy Helsingissä. Rakkaan isänsä kotia tyhjentäessään Vilja törmää nippuun vanhoja kirjeitä, jotka on allekirjoittanut salaperäinen Margot, josta kukaan ei tunnu tietävän mitään.

Kymmenet kirjeet kertovat kaipauksesta ja rakkaudesta sekä pahenevasta ahdingosta Stasin saappaankoron alla. Kirjeet, päinvastoin kuin kirjan kaksi aikatasoa, kulkevat ajassa taaksepäin. Näin ne rytmittävät kirjan kerrontaa välimerkin tavoin.

Mullistuksen vuonna 1989 Margot kirjoittaa Berliinistä odottaessaan Markusta takaisin luokseen Berliiniin: ”Toisaalta pelkään, että tapaamme vain huomataksemme, että välillemme kasvanut aika on muuttanut meidät toiseksi. Mitä jos emme enää osaakaan olla toisillemme elävässä elämässä?”

Kirjeitä lukiessa Viljan uteliaisuus herää. Hänen huterat muistikuvansa Berliinin ajasta kuitenkin pakenevat hänen yrittäessä ottaa niistä kiinni. Onko hän kirjeissä kaivattu Kastanja? Kuka oli kavaltaja? Entä oliko isällä jotain tekemistä Stasin kanssa? Yhdellä tasolla romaani saa trillerin muodon Viljan lähtiessä etsimään vastauksia kysymyksiinsä Berliinistä.

Totuus menneestä riippuu siitä, kuka sitä muistelee ja siitä kertoo. Näin myös DDR:n todellisuutta voi jälkeenpäin katsoa monelta kannalta. Muuri murtui, mutta nousi uudelleen näkymättömänä ja erotti entiset ystävät.

Meri Valkama on toimittaja, kirjailija ja 
varavaltuutettu. Kuva: Otto Virtanen.

Rosan ja hänen (entisen) ystävänsä Uten mielipiteet Saksojen yhdistymisestä eroavat rajusti. Ute: ”Oli naiivia olettaa, että kaikki kääntyisi paremmaksi. Rosa, usko kun sanon: palkat, eläkkeet, asunnot – kuilu on kasvanut älyttömäksi ja kasvaa vielä lisää”.

Teekuppi kaatuu, kun Rosa pomppaa pystyyn ja räjähtää pilkalliseen nauruun: ”Aivan tosissasiko puhut DDR:stä ja solidaarisuudesta samassa lauseessa? Kaiken paljastuneen jälkeen? Milloin sinä oikein avaat silmäsi”.

Tšernobylin ydinvoimalan räjähdyksestä vuonna 1986 sosialistinen lehdistö kirjoitti pikku haaverina, ” joka oli koetellut Neuvostoliiton energiatuotantoa mutta joka korjattaisiin kyllä”. Tosiasiassa Prypjatin aavekaupungista tuli kymmenien tuhansien ihmisten hautausmaa. Uutisen kuultuaan Markuksen valtaa pelko ja apokalyptinen kauhu maailman tulevaisuudesta.

Valkamalla on taito upota ihmisensä mielenmaisemaan ja luoda eläviä, tunnistettavia henkilöhahmoja. Teoksen palaset loksahtelevat kerronnan mittaan toistensa lomiin ja niistä syntyy monivivahteinen, rikas kuva. Viljakin saa lopulta tavoittelemansa: menneisyytensä.

Meri Valkama: Sinun, Margot. WSOY, 2021. 556 s.

Kaisa-Tuulia Tuomi: Kevät-näyttely GalleriaG12:ssa 16.12. saakka.

Kirjoja lapsille ja lapsenmielisille

Sadut vievät seikkailuun

Reetta Niemelän ja Katri Kirkkopellon fantasiasarjan ensimmäisessä osassa Mustan kuun majatalo tapahtuu peräti merkillisiä asioita. Tita Rossi puolestaan vie kahdessa kirjoittamassaan ja kuvittamassaan lasten kuvakirjassa Eelis-pojan seikkailulle kuuhun ja joulumaahan.

Reetta Niemelä ja Katri Kirkkopelto esittelivät 
kirjaansa Oodin kolmannessa kerroksessa.

Ystävykset, kuvittaja Katri Kirkkopelto ja kirjailija Reetta Niemelä, suunnittelivat tekevänsä pienen opuksen paikasta, jossa toden ja mielikuvituksen raja olisi häilyvä. ”Homma lähti kuitenkin lapasesta”, tekijät tunnustavat nauraen. Fantasiatrilogian avaava Mustan kuun majatalo (Lastenkeskus) sisältää kuvineen peräti kolmisensataa sivua.

Teoksessa monenmoiset mytologioista ja myyteistä karanneet taruolennot – hiidet, koirankuonolaiset ja vampiirit muiden muassa – sekoittavat reippaan Saimi-tytön ja hänen eläinlääkäri-isänsä elämän. Heidän aikomuksensa perustaa Sinimäen kaupungin entiseen Mustan kuun majataloon eläinsairaala saa outoja käänteitä, sillä autio, salaperäinen rakennus tuntuu jo asutulta.

Buller, Saimi ja Morri.

Saimi tutustuu majatalossa majailevaan outoon väkeen, muttei anna otusten vähätellä itseään ja kutsua häntä tytön tylleröksi. Niinpä yksivarpaiset Buller ja Morri saavat kuulla Saimilta kunniansa: 

”En voi sille mitään, että minua vähän vaivaa, kun kissat muuttuvat naisiksi, pensaat juoksentelevat pitkin puutarhaa ja räävikkäät pesivät komeroihin!” Vähemmästäkin moni meistä hermostuisi ja tivaisi vastauksia moiseen menoon.

Reetta ja Katri huomasivat jonkin ajan kuluttua kirjahankkeeseen ryhdyttyään, että tarinalla oli ihan oma tahto. Kertomus muuttui yhä monimuotoisemmaksi, se alkoi kuljettaa itse itseään, laajeta ja kerrostua. Myyttiset hahmot muuntuivat matkan varrella todellisiksi, ja heistä tuli tekijöidensä jokapäiväisiä tuttavia.

Kirjantekijät eläytyivät täysillä otustensa monenlaisiin vaiheisiin ja huomasivat, ettei kukaan heidän luomistaan hahmoista ollut vain yhdenlainen. Ne kaikki muuttuivat ja kehittyivät matkan varrella koko ajan, kuten me ihmisetkin. 

Reetta ja Katri ovat päivittäneet eri puolilla maailmaa syntyneitä myyttejä ja legendoja nykyaikaan. Niinpä he saattoivat niiden avulla käsitellä ajankohtaisia teemoja kuten luonnon monimuotoisuuden säilymisen tärkeyttä.  Huumorista ja kutkuttavasta jännityksestä parivaljakko ei silti tinkinyt.  Katrin tunnelmalliset maalaukset ja piirrokset luovat teokseen oman salaperäisen lumonsa.

Tita Rossi vie perheen pienimmät jännittävälle avaruusseikkailulle kuvakirjassaan Eeliksen kuumatka. Kuu näyttää salaperäiseltä, minkälaisia ihmeitä sieltä mahtaakaan löytyä? pohtii Eelis tähystellessään planeettaa kaukoputkellaan. Siitä on otettava selvää, hän päättää.

Tuumasta toimeen. Kuumatkaa varten tarvitaan tietenkin avaruusalus. Neuvokas isoisä taitaa rakennuspiirrosten teon, niinpä Eelis kumppaneineen alkaa vasaroida kuurakettia fafan kaavojen mukaan. Tämän lisäksi monenlaiset matkavalmistelut vievät aikaa ennen kuin kaverukset singahtavat avaruuteen.

Kun raketti vihdoin on onnellisesti laskeutunut kuun pinnalle, kuu-ukko tuottaa jymy-yllätyksen. Minulta on turha udella millaisen, sillä olen visusti luvannut Eelikselle säilyttäväni salaisuuden.

Kuusta käsin Eelis suuntaa kaukoputkensa kohti kotiplaneettaa ja huomaa, millaisia aarteita maapallolta löytyy: jääkarhuja, pingviinejä ja norsuja, kukkia ja perhosia sekä kaikki neljä vuodenaikaa! Eelikselle valkenee, että joskus on tehtävä pitkä matka, jotta näkisi lähelle.

Koska joulu on jo ovella, Eelis kumppaneineen päättää seuraavaksi matkustaa Korvatunturille Joulupukkia tapaamaan. Tita Rossi on tallentanut matkan tunnelmalliset vaiheet kuvakirjaansa Eeliksen joulukirja. Reissu alkaa Kalasatamasta ensin metrolla Rautatieasemalle ja jatkuu sieltä kaukojunalla kohti Oulua. Loppumatkan kaverukset tarpovat syvässä lumessa tonttujen opastamina.

Eelis on kutsunut eri puolilla maailmaa asuvia tuttaviaan Korvatunturille viettämään eksoottista suomalaista joulua, johon kuuluu saunassa vihtomista ja lumessa kieriskelyä. Joulupöytään katetaan matkalle mukaan pakattua suomalaista jouluruokaa: silliä, silakkaa, lohta, rosollia ja joululaatikoita. Jälkiruoaksi tarjolla on joulutorttuja ja pipareita.

Kun lapset jäävät herkuttelemaan, Joulupukin työilta vasta alkaa. Harmaaparta valjastaa Petteri poronsa reen eteen ja karauttaa jakamaan lahjoja kaikille lapsille. Mutta miksi Joulupukilla on nenällään fafan silmälasit?

Tita Rossi ja pikkuystävä.

Tita Rossin tekstin lämmin sävy ja kirjojen rento kuvitus luovat perheen pienimmille turvallisen ympäristön, jossa sadunlukija voi tarinan käänteiden lomassa kertoa tärkeistä asioista kuten luonnonsuojelusta, yhteisöllisyydestä ja suvaitsevaisuudesta. Perheen yhteisissä lukuhetkissä lapsi kokee, että hänestä välitetään ja häntä kuunnellaan. Hän on tärkeä.

Kirjoilla on ominaisuus, joka virtuaalisilta härpäkkeiltä puuttuu: ne opettavat lukijaansa keskittymään ja syventymään, kehittävät empatiaa ja luovuutta. Mustan kuun majatalo sopii jo lukemaan oppineille, mutta myös yhteisiin lukutuokioihin taaperoiden kanssa.

Fantasiakirja tarjoaa nuorille jännitystä ja ruokkii heidän mielikuvitustaan. Saimin seikkailut jäävät koukuttavasi kesken, mutta onneksi jatkoa on vielä luvassa kahden kirjan verran. Kenties Eeliksenkin matkakuume taas nousee, ja pääsemme hänen mukanaan samoilemaan uusiin jännittäviin maisemiin.

Luin kirjat eläytyen ja upposin niiden maailmoihin niin täysin, että unohdin itseni. Eläköön leikki ja haltioituminen, sillä ne kantavat meitä aikuisenakin. Friedrich Schillerin sanoin: ”Man only plays when he is in the fullest sense of the word a human being, and he is only fully a human being when he plays.”

Reetta Niemelä ja Katri Kirkkopelto: Mustan kuun majatalo. Lastenkeskus, 2021. 317 s.

Tita Rossi: Eeliksen kuumatka. 2021. 32 s.

Tita Rossi: Eeliksen joulukirja. 2021. 32 s. 

Saario, Jakosuo ja Koutaniemi: Rakkauskirjeitä luonnolle

Luonnon lumosta – ilolla ja pelolla

Minna Jakosuon ja Petteri Saarion kirjallinen vuoropuhelu, eräänlainen uskontunnustus, Rakkauskirjeitä luonnolle vie luontoäidin syliin. Meeri Koutaniemen omaperäiset valokuvat kirjassa paljastavat rikkauden, jonka olemme menettämässä.

”Kun makaan sammaleen kuorruttaman liekopuun päättä, tunnen kuuluvani siihen. Minua ei haittaisi, vaikka sammal yhtäkkiä alkaisi peittää minuakin; raaja raajalta muuttuisin osaksi jotain tärkeää.”   

Näin kirjoittaa Minna Jakosuo, vaellusopas ja kolmen lapsen äiti Jämsästä. Hän on vienyt vaelluksilleen satoja luonnonystäviä ja vastaa tämän ohella aviomiehensä kanssa Isojärven kansallispuiston kahvilan ylläpidosta sekä majoitus- ja retkeilypalveluista.

Luontoelokuvaaja ja dokumentaristi, isä ja isoisä Petteri Saario Porvoosta tunnetaan niin Suomessa kuin maailmalla ihmisen ja luonnon suhdetta käsittelevistä palkituista dokumenttisarjoistaan. Hänelle ”luonto on hyvin henkilökohtainen asia – jopa niin, että kun näen tai kuulen, että sitä tuhotaan, koen sen hyökkäykseksi itseäni kohtaan”.

Kaksi ”luontoriippuvaista” tapasivat ensimmäisen kerran ollessaan puhujina Saamelaismuseo Siidassa vuonna 2016 Camera Borcaliksen tilaisuudessa. 

Sielunkumppanit tunnistivat toisensa, ja siitä alkoi lämmin ystävyys, jonka hedelmänä saamme nyt lukea heidän kirjeenvaihtoaan koronavuodelta 2020 teoksesta Rakkauskirjeitä luonnolle (readme.fi).

Petteri tunnustaa olleensa nuorempana ”eräjorma”, seikkailija, jota mairitteli luonnossa selviytyjän rooli. Nyt vanhempana hän on oivaltanut, että luonto on kaikkia varten. Hän on myös oppinut hidastamaan vauhtiaan ja luopumaan turhasta. ”Kun luopuu, jäljelle jääneestä saa enemmän. Nauttii syvemmin.”

Minna on samoilla linjoilla hidastamisen suhteen. Hän ottaa esimerkiksi katajan, jonka sanotaan avotunturialueella olevan 400 vuotta vanha, jos sen runko on ranteen paksuinen. Sitkeälle, kauniille katajalle riittää muutaman millin vuosikasvu. Kaikkea ei tarvitse saavuttaa heti.

Korona pysäytti monta oravanpyörää, opetti hiljentymistä ja luopumista, oleelliseen keskittymistä. Pandemia myös osoitti, että pystymme sopeutumaan, kun on pakko. Olemme parhaillaan uhkaavan luonnonkatastrofin edessä. Faktat pelottavat: ”Etelä-Suomen metsäluontotyypeistä uhanalaisia on jo kahdeksan kymmenestä. Metsälajeistamme joka kuudes on vaarassa kadota luonnostamme”.

Meeri Koutaniemi, Minna Jakosuo ja Petteri Saario kirjansa
julkistamistilaisuudessa. Kuva: Hannele Salminen 

Kumppanukset allekirjoittavat Pentti Linkolan viisauden: ”meidän on luovuttava nykyisestä elämäntyylistämme, jotta elokehä ei tuhoudu”. Ja me sen mukana. Pessimistiksi ei silti kannata heittäytyä, eikä kyynisyys auta. Ilmastonmuutos ja lajikato ovat meidän aiheuttamiamme, joten voimme myös kääntää suuntaa tai ainakin hidastaa tuhoa.

Minna ja Petteri tunnustavat toisilleen kokevansa ajoittain riittämättömyyttä ja masentuvansa uhkaavan tilanteen edessä. Heidän huolensa ja ahdistuksensa helpottuu metsässä samoillessa. Petterin sanoin:

”Meillä on lupa hengähtää, sulkea aistimme ja tietoisuutemme maailman pahuudelta ja liueta osaksi sitä, mitä pohjimmiltamme kaikesta kulttuurin kuorrutuksesta huolimaatta olemme: luontoa.”

Parivaljakko tarkkailee luontoa erilaisista vinkkeleistä. Minnan mukaan: ”Sinä tarkastelet luontoa ja maailmaa isoina kokonaisuuksina, minä enemmänkin pieninä, kämmenen kokoisina lämpäreinä”.

Meeri Koutaniemen valokuvia teoksessa.

Kumppanukset ovat yhtä mieltä siitä, että samoin kuin onnea luontoelämyksiäkään ei kannata jahdata. Pienet ihmeet tulevat kun tahtovat, kirjaimellisesti puskista. Luontoelämykseksi heille riittävät tuulessa huojuvat heinät, ja taidokkaassa hämähäkinverkossa kimaltelevat kastepisarat. Minna kokee luonnon vahvasti kaikilla aisteillaan:

”Jääpuikot, joista kevät valuu pisaroina, synnyttävät minun sisälleni musiikkia”.

Selvää on, ettei virtuaalimaailma ystävyksiä houkuta. Ihmiset jakavat kokemuksiaan somessa sen sijaan, että kokisivat ne verevän fyysisesti yhdessä. Petteri lataa täysillä: ”Twitter on minusta paholaisen keksintö, joka yksinkertaistaa niin käyttäjänsä kuin kielenkin. Instagram on hedonistien huoneentaulu eikä Facebook paljon parempi sekään”.

Kirjan luettuani minusta tuntui kuin olisin tehnyt pitkän patikkareissun luonnon helmassa, sillä niin aidosti ja eläytyen parivaljakko luontosuhteestaan ja -kokemuksistaan kirjoittavat. Meeri Koutaniemen ilmeikkäät valokuvat ovat tärkeä lisä teoksessa. Palkittu valokuvaaja on mennyt luonnon lähelle, peräti iholle asti. Näin hän on löytänyt aivan uuden tulokulman luontovalokuviin.

Saario, Jakosuo ja Koutaniemi: Rakkauskirjeitä luonnolle. readme.fi, 2021. 271 s.

Helmi Kekkonen: Tämän naisen elämä

Jos me olisimme osanneet puhua

Äidin mielenterveysongelmien synkistämän lapsuuden varjot ulottuvat pitkälle päähenkilön aikuisuuteen Helmi Kekkosen eläytyen kirjoittamassa romaanissa Tämän naisen elämä.

”Äiti on kuollut ja minä mietin kulmakarvoja ja tissejä.” Näin tunnustaa 15-vuotias Helena, jottei ajattelisi äitiään tämän hautajaisissa. Häneen liittyvät muistot ovat liian kipeitä, ja syyllisyys painaa. Vain poikaystävänsä Johanneksen seurassa Helena pystyy unohtamaan suljetut ovet, hiljaisuuden, laahaavat askeleet.

Isä on läheinen, mutta neuvoton, ”kun puhumme, puhumme vain jotta puhuisimme jostain muusta, täytämme tilan ympärillämme, meissä kumisevan hiljaisuuden, kuin odottaisimme jotain”.

Helmi Kekkosen kaunis kieli romaanissa Tämän naisen elämä (Siltala) soljuu vähäeleisyydestään ja ilmavuudestaan huolimatta painostavana, merkityksillä ladattuna. Se käärii lukijankin hämärään, ahdistavaan vaippaan.

Äidin kuolema on suistanut Helenan ja isän elämän raiteiltaan, sammuttanut jopa Helenan rakkauden Johannekseen. Hän ei kykene antamaan itselleen anteeksi, sillä itsehän olemme itsemme pahimpia syyllistäjiä. Helenan suru tulee aaltoina, jokainen menetyksen kokenut tietää sen.

Helena keskeyttää terapian, sillä hän ei tunne pystyvänsä uppoamaan tuskallisiin muistoihinsa. Hän haluaa vain päästää irti, mutta juuttuu yhä tiukemmin menneisyyteen. Helena muistaa ajatelleensa ”miten paljon helpompaa kaikki olisi ilman äitiä” ja tiuskaisseensa tuskastuneena sairaalassa äidin itsemurhayrityksen jälkeen: ”Minä en halua olla täällä. Minä inhoan tätä. Minä inhoan sinua”.

Helmi Kekkosen Vieraat nousi Runneberg-
ehdokkaaksi. Kuva: Pihla Viitala

Takaumat lapsuuteen, muistot ja nykyhetki vuorottelevat, luovat rikasta kudelmaa ja taustoittavat Helenan sinnittelyä. Päällisin puolin hänen elämässään kaikki näyttää olevan kunnossa, opiskelut sujuvat jotenkuten, mutta Helena tuntee olevansa yksin, irrallaan kaikesta ja kaikista.

Kunnes Helena tapaa juhlissa taideopiskelija Lilin ja heittäytyy toiseen äärilaitaan, symbioosiin tämän kanssa. Hän tunnustaa, ettei kyse ole rakkaudesta, mutta hänessä lepattaa: ”ensimmäistä kertaa elämässäni minä laukean toisen ihmisen kanssa”.

Suhde kypsyy ystävyydeksi, tärkeäksi ihmissuhteeksi. Yhden asian Helena on päättänyt: ei enää huonoa seksiä, jotta välttyisi olemasta yksin. Hiljakseen alkanut ystävyys Eeroon roihahtaa rakkaudeksi, Helenan perustaksi ja turvaksi. Tämäkään ei silti helpota joka hetki läsnä olevaa, painostavaa äidin muistoa.

Isä näkee Helenan masennuksen ja oivaltaa, että puhumattomuus äidin tilanteesta kostautui: ”Jos me olisimme osanneet käsitellä asioita enemmän, puhua sinun kanssasi, toistemme kanssa, varsinkin silloin kun Mirja vielä…”

Milla Toivasen öljymaalaus Musta sydän.

Kekkonen tulkitsee minäkertojan mielenmaisemaa aidosti, ymmärtäen. Helenan päässä risteilee ajatuksia, joista ei synny sanoja, jotka purkautuisivat ulos ja helpottaisivat oloa. Helenan masennus ajaa kohti toisenlaista, väistämätöntä purkausta.

Jopa Eeron yritykset auttaa ja lohduttaa raivostuttavat Helenaa. ”Eeron ilme on välillä niin alentuva, haluaisin lyödä sitä naamaan, rikkoa jotain, huutaa että haista jo vittu kaikkien kysymystesi kanssa.”

Viimein lähes kolmekymmentä vuotta sitten keskeytynyt terapia alkaa uudestaan. On viimein tullut aika puhua. Terapeutin viisaat sanat avaavat Helenan mielen solmuja ja tuovat valoa sen synkkyyteen. ”Me emme voi muuttaa sitä mitä tapahtui, mutta voimme vaikuttaa siihen miten sinä siihen suhtaudut.”

On mielenkiintoista verrata Helenan tarinaa toiseen naiseksi kasvamisen kertomukseen Anni Ihlbergin Ilonpilaajaan. Siinä, missä Helena käpertyy sisäänpäin, ilonpilaaja purkaa pettymyksensä toisten niskaan.

Tätä on kirjallisuuden rikkaus: se avaa väyliä ymmärtää monimuotoista maailmaa, elämää ja olemisen tapoja. Samalla se lohduttaa: et ole yksin ongelmiesi ja vaikeiden muistojesi kanssa. Me muutkin olemme samaa kokeneet ja selvinneet.

Helmi Kekkonen: Tämän naisen elämä. Siltala, 2021. 211 s.

Milla Toivasen näyttely Galleria Livessä 26.11. saakka.

Anni Ihlberg: Ilonpilaaja

 Mistä on pienet tytöt tehty?

Jos haluat tietää, miten rankkaa tyttönä kasvaminen on ympäristön ja omien odotusten ristipaineessa, lue Anni Ihlbergin Ilonpilaaja. Taidolla kerrottu kasvutarina törmää tyttöyden äärirajoihin ja murtautuu niiden läpi.

”… yhä on tulivuorihetkiä jolloin hän haluaa vain tuhota, pakottaa maailman linjaan sen kanssa miltä hänestä tuntuu, yhtä nyrjähtäneeksi.”

Ilonpilaajan kansi on mainio.

Lotta etsii paikkaansa irtopalana, joka ei sovi kuvioihin, ei koulussa, kotona, jalkapallokentällä eikä rakkaudessa. Ennen kaikkea ilonpilaaja ei sopeudu sosiaalisten pelien kirjoittamattomiin, julmiin lakeihin.

Anni Ihlberg eläytyy täysillä Lotan kujanjuoksuun varhaisteinistä nuoreksi teatterikoululaiseksi esikoisromaanissaan Ilonpilaaja (Tammi). Meille naisoletetuille Lotan kompasteluissa ja vellovissa mielenmaisemissa on paljon tuttua. 

Muille Ihlberg tarjoaa tirkistysaukon syihin, joiden lopputuloksesta synkät tilastot kertovat: nuorten naisten pahoinvointi on huolestuttavasti lisääntynyt.

Ihlbergin dramaturgian opinnot näkyvät omaperäisessä ja ilmeikkäässä äänessä, jolla hän hahmottaa Lotan mielenmaisemaa ja hänen tavassaan kirjoittaa tilanteet ja ihmiset eläviksi. Hän toimii myös lavastajana, jonka kulisseista syntyy vaihtuvia näyttämöitä kertomukselle.

Koulun päättäjäisiltana tytöt aikovat olla vain vähän hiprakassa. ”Jaahas, tytöillä onkin villi ilta tiedossa, Jiri irvaili alkuillasta, tökki lenkkarinsa kärjellä viltille asetettuja siideritölkkejä. Haista sinä tahmatassu vittu, äsähti Lotta.”

Suutuspäissään Lotta ostaa tutulta abiturientilta absinttipullon näyttääkseen, että on vapaa tekemään mitä haluaa, ettei ole kiltteytensä vanki. Eihän siitä hyvää seuraa: ”… hän sai kuulla tarvinneensa apua housujen pukemisessa käytyään holtittomalla puskapissalla …”  Pojan känniselle kohellukselle olisi vain naureskeltu, mutta Lotan ylle häpeä lankeaa kuin musta huppu. Hänen parhaansa yrittävä äitinsä vaipuu ”ryppyiseen hiljaisuuteen”.

Ihlberg menee paitsi Lotan iholle myös sen alle. Harvoin olen lukenut niin aitoa ja konstailematonta heräävän seksuaalisuuden kuvausta kuin Lotan hapuilut seksin tuntemattomilla, haarautuvilla poluilla.

Jalkapallokentällä Lotta tapaa Leilan, ja kipinä syttyy. Ekakerran muisto jää kuitenkin kuivaksi, ja ajatellessaan Leilan sormia sisällään ”ajatus tuli kutsumatta ja kuva jämähti hänen tajuntaansa ja töytäisi maailman hetkeksi vinoon, hän halusi takaisin kehonsa joka oli äkkiä jollain tavalla vähemmän hänen omansa”.

Esikoiskirjailija, taideopiskelija Anni 
Ihlberg. Kuva: Otto Virtanen

Lotan halu kuulua joukkoon, tulla nähdyksi ja kuulluksi, hyväksytyksi, ei saa vastakaikua. Häntä ei kutsuta mukaan, hänen kanssaan ei kukaan halua olla. Osittain tämä on ilonpilaajan omaa syytä. Hänen raivokohtauksensa, tulivuorenpurkauksensa ja väkivaltaisuutensa pelottavat muita. Lopulta Lotta on niin yksin, että kokee jopa muiden tutustumisyritykset tungetteluksi.

Ingberg kuvaa tarkalla psykologisella silmällä Lotan sinnittelyä sosiaalisten kuvioiden kiemuroissa. Jos en kerran kelpaa, hyljeksitty ilonpilaaja päättelee, nousen tämän kaiken yläpuolelle. Keinoja löytyy: itsensä raapiminen, huumeet, syömättömyys, jonka avulla kuihtuisi vain pois. Keinot eivät kuitenkaan tepsi. Elääkseen omannäköistä elämää Lotta tarvitsee epätoivoisesti muita.

Ilmaisutaidon lukio jää Lotalta kesken, ja hän hankkiutuu keikkatöihin kouluavustajaksi erityisopetusta tarvitsevien lasten pariin. Ilonpilaaja tuntee vihdoin olevansa omalla paikallaan, vaikka haasteita totisesti riittää. Kirjailijalla täytyy olla omakohtaisia kokemuksia alalta, muutoin ei noin aidosti pysty tilanteita kuvaamaan, tuumin, ennen kuin luin, että näin todellakin on.

Ilonpilaajan kronologiset siirtymät Lotan menneisyyteen elävöittävät tarinaa ja luovat kerrontaan tasoja, jotka limittyvät luontevasti nykyhetkeen. Näin teksti toimii kuin mieli, joka lupaa pyytämättä nostaa koko ajan muistikuvia mielen syövereistä.

Katsellessaan äitinsä ja sisarensa kanssa jouluna elokuvaa Call Me by Your Name vanhemman miehen ja nuoren pojan suhteesta Lotan mielen valtaa muisto yöstä Danielan kanssa. ”Lotta ravistelee päätään kuin voisi siten sutata muistonsa, häiritsevän terävän ja todellisen muistonsa, johon on varomattomuuttaan uponnut.”

Henkilökohtainen elämä tuottaa Lotalle tuskaa, eikä töissä mene yhtään sen paremmin. Kouluavustajanakin Lotta tuntee itsensä hyljeksityksi, ja laava alkaa kuplia: ”häntä on purtu ja huoriteltu, hän on vääntynyt mutkille joille ei ole uskonut voivansa vääntyä, ollut hereillä ja valppaana joka hetki, missä työpaikassa ihminen joutuu olemaan näin valppaana koko ajan?”. Ihmekö tuo, että lastentarhaopettajista ja muista varhaiskasvattajista on huutava pula.

Masennus ja näköalattomuus suistavat Lotan sängyn pohjalle. Itsemurhakin välähtää hänen mielessään. Onneksi lamaannus ei sentään aja Lottaa varhaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle kuten liian monelle nuorelle käy. Itselleenkin yllätykseksi Lotta hakee ja pääsee teatterikorkeakouluun. Alkaako elämä vihdoinkin hymyillä hänelle?

Laura Pajusen öljymaalaus Kotiintulo.

Kohtauksen kirjoittamisen tiiviskurssilla Lotta pukee omat hylätyksi tulemisen kokemuksensa katkeroituneen nuoren miehen tuntoihin. Hänen kohtauksessaan torjuttu poika kokee, ettei kelpaa yhdellekään tytölle ja ajautuu naisvihamielisten nuorten miesten pariin.

Lotan aito yritys pureutua naisvihan syntymekanismeihin vetää kuitenkin vesiperän. Kurssitoverit eivät ymmärrä hänen kirjoittamaansa kohtausta pintaa syvemmältä vaan tulkitsevat sen naisvihamielisenä ja väkivaltaisena.

Ymmärtämättömyyden seurauksena tulivuori alkaa jälleen kasata paineita Lotan sisällä. ”Antaa olla vittu, hän ottaa reppunsa, potkaisee tuolia mennessään ja lähtee ovet paukkuen.” Räjähdyksen tuoma helpotus vaihtuu jo rapuissa jälleen häpeäksi.

Ilonpilaaja on paitsi kasvu- myös selviytymistarina. Vähitellen Lotan tunnelin päässä häämöttää valoa, kun ilonpilaaja alkaa ymmärtää itseään ja käytöstään. Hän oivaltaa eläneensä kauhujen peilitalossa etsiessään kuvaansa muiden silmistä. Nyt hän kääntää katseen itseensä ja tajuaa hallinneensa muita pelolla.

Havahtumisen seurauksena Lotalle paljastuu, millaisen maailman hän on valinnut ja itselleen rakentanut. Näkökulman vaihdoksen ansiosta muut lakkaavat olemasta hänen peilejään: ”äkkiä hän katsoo muita ja näkee ihmisiä jotka tekevät parhaansa”.

Entä mistä on pienet tytöt tehty? Mikäli mediaa ja somea on uskominen niin miellyttämisenhalusta, kauneusvinkeistä ja keimailevista katseista: olenhan viehättävä, kelpaanhan? Onneksi tämä on muuttumassa. Tyttöjä ja naisia alistavat kauneusnormit ja vaatimukset joutavat roskakoriin. Tarvittaisiin uusi #metoo,  joka pureutuisi naiseuden ahtaaseen määritelmään.

Ilonpilaaja tarjoaa oivallisen kaunokirjallisen näkökulman aiheeseen. Esikoisteos lisää ymmärrystä nuorten kasvukipujen syistä ja vauhdittaa muutosta kohti tasa-arvoisempaa, monimuotoisempaa ja suvaitsevampaa yhteiskuntaa.

Anni Ihlberg: Ilonpilaaja. Tammi, 2021. 368 s.

Laura Pajusen Lepo-näyttely Galleria G12:ssa 4.11. saakka.