Heikki Willamo kuvasi lumoavan metsän, jota ei ole

 Heikki Willamo: Metsä minussa

 Valokuvataiteilija, kirjailija Heikki Willamo avaa oven metsän hämäriin huoneisiin ja tutustuttaa niiden asukkaisiin upeassa valokuvateoksessaan Metsä minussa. Vielä on juuri ja juuri aikaa pelastaa luonnon monimuotoisuus, joka meille ihmisillekin on elintärkeää.

”Etsin tunnelmaa, hämärän hetkiä, jolloin metsä paljasti itsestään jotain minulle oleellista. Samalla hain jonkinlaista henkistä yhteyttä metsiini ja menneisyyteen, mieleni pohjalla muinaiset myytit, Impivaarat ja kansallisromantikkojen maalaukset.”

Heikki Willamo kokosi nelikymenvuotisen uransa hienoimmat metsäkuvat retrospektiiviseen teokseen Metsä minussa (Parvs). Herkkien, tummasävyisten, lähes mustavalkoisten kuvien lomassa kulkee essee, jossa tekijä pohdiskelee luontosuhdettaan ja riemuitsee ainutlaatuisista hetkistään metsän sylissä. 

Willamo on myös joutunut todistamaan hänelle rakkaiden eteläsuomalaisten aarnimetsien katoamista. Kun 1950-luvulla alkanut sota metsäluontoa vastaan vain jatkui ja jatkui – aseina avohakkuita, maanmuokkausta, ojituskoneita ja vesakontorjuntaa – hänen ahdistuksensa metsien tilasta kasvoi.

Willamo hautautui jäljelle unohtuneisiin pieniin sirpaleisiin, joissa metsä vielä näytti metsältä. Näistä metsäkaistaleista löytämistään palasista hän kokosi kuin palapeliä rakastamansa aarnimetsän kuvaa, mielenmaisemaansa. Hänen näkemästään ja kokemastaan syntyi kuvien ohella lähes proosarunoa:

”Kosteita painanteita ja pökkelöisiä korpilaikkuja oli siellä täällä, jossain mutkitteli pieni lähdepuro reunoillaan saniaisten pitsi. Oli reheviä lehtolaikkuja, kuusikoiden hämäriä komeroita ja jyrkänteiden alusten peikkometsiä”.

Pohja 2010

Willamon kaipuu tiheisiin ja hämäriin metsiin syntyi jo lapsena Lohjansaaren rehevässä luonnossa. Kun hän vuonna 1987 muutti Kiskoon ja sieltä parinvuoden kuluttua Karjalohjalle, hänestä tuli kotiseutukuvaaja, ja lähimetsistä tuli paitsi työmaa myös osa jokapäiväistä elämää.

 ”Kutakuinkin jokainen kirjojeni metsäkuva on otettu viiden peninkulman säteellä oveltani.”

Tätä ei uskoisi, kun hänen hämyisiä, tunnelmallisia valokuviaan katselee. Silloin tuntuu kuin olisin mittaamattoman korven uumenissa, jossa lukemattomat kasvit, eliö- ja eläinlajit asustavat, jossa elämän ainutlaatuinen elinkirjo vilisee ja kihisee herkästä vanamosta ja pienistä toukista mäyrän kautta karhuun.

Karhu, Kuhmo 2017

Mesikämmenen Willamo tosin kuvasi Kuhmossa. Karhu on hänelle eläin ylitse muiden, johon hänen mielessään tiivistyy metsän henki. Karhun läsnäolo lataa luontokuvaajan mielen myyttisellä voimalla ja johdattaa hänet syvälle mielenmetsän sisimpään.

Willamo ei metsästä ”täydellisiä otoksia”, vaan sen sijaan hänen kuviaan hallitsee vahva tunnetila. Kuvissa on vähän valoa, ja osa kuvapinnasta jää tarkoituksella hämärän peittoon. Sen vuoksi on sitäkin tärkeämpää, mitä kuvat paljastavat.

Runkojen ja oksien välistä siivilöityvä valo luo kuviin salaperäisen metsässä samoilun tunnelman. Luonto elää elämäänsä kuvaajan häiritsemättä. Tällaisia kuvia voi ottaa vain, jos tuntee olevansa osa luontoa. Willamo onkin mainio eräopas, joka vie kuvillaan ja tekstillään lukijan mukaansa ainutlaatuiselle vaellukselle.

Hänen kuviaan katsellessa mieli rauhoittuu, ja ovi toiseen tajunnan tilaan avautuu. Kun yö tummuu, aistit heräävät: ”metsä muuttuu ääniksi, tuoksuiksi, tunteiksi, ajatuksiksi”, maahisten ja haltioiden valtakunnaksi.

Leiriytyminen kirkkaana syysyönä suurten puitten katveeseen saa vaeltajan ajatukset virtaamaan pitkin linnunrataa. Luontovalokuvaajasta tulee runoilija. Kun kattona yläpuolella kaartuvat kuusenlatvat hipovat tähtiä, pyhän kosketus on läsnä. ”Tämän lähemmäksi sielunmetsääni en pääse.”

Heikki Willamo tunnustaa olevansa valokuvaajana tarinankertoja, joka luo tapahtumien ympärille pieniä, ehyitä maailmoja avainsanoina tumma, peitteinen, hämyisä ja tiheä. Näin syntyy mielikuva metsästä, jota ei ole, sillä kuvat on otettu hävityksen keskellä.

Willamoa ahdistaa hänen kuviensa esittämän maailman ristiriita todellisuuden kanssa. Vaikka kuvat ovat totta, ne eivät paljasta koko totuutta: ”Metsä on sellainen, jollaisena se eläinten ympärille kuvissa levittäytyy, mutta paikat on valittu tarkasti. Jos kääntyisin ympäri, näkymä olisi toisenlainen”.

Närhi, Suomusjärvi 2019

Totuus paljastuu närhen silmän heijastuksesta kuin peilistä. Heikki Willamon häkellyttävän taidokkaasti ottama kuva ihmisen luomasta tuhosta on surullinen näky.  Närhi katselee avohakkuuta ja kuulen sen hiljaa kuiskaavan: Tuolla oli minun kotipesäni, millä oikeudella te ihmiset sen tuhositte?

Valokuvataiteilijat Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo ovat ansiokkaasti dokumentoineet ihmisen aikaansaamaa hävitystä Suomen Taideyhdistyksen kirjallisuuspalkinnon voittaneessa teoksessaan Metsänhoidollisia toimenpiteitä. Se kertoo kriittisesti, ”mihin pelkkää taloudellista hyötyä tavoittelevat metsänhoidolliset toimenpiteet ovat johtaneet”.

Heikki Willamo ei halua dokumentoida näitä haavoille viilleltyjä raiskioita, vaan näyttää kuvillaan, mitä me olemme menettämässä. Silti luovuttamisen tunne kaihertaa mielessä: kannattaako tätä kujanjuoksua hävityksen kanssa jatkaa?

Juuri kun toivo on sammumassa, komea palokärki lehahtaa hänen kotimetsikkönsä vakituiseksi vieraaksi. Punalakkisen, kiiltävän mustan tikan lumovoima sytyttää luontokuvaajan inspiraation jälleen liekkiin ja johdattaa hänet takaisin metsän syliin.

Töyhtötiainen, Kisko 1987

Me olemme rajalla, jossa toivonkipinä vielä kytee. ”Paljon pieniä alueita on suojeltu, jatkuva kasvatus on vihdoinkin murtautunut ulos metsämafian pannasta, uudet sukupolvet katsovat metsää uusin ajatuksin.” Kaikki on vielä meidän käsissämme. Meillä on varaa sovittaa elämäntapamme elämää kunnioittavaksi ja suojelevaksi.

Kun valokuvataiteilija astuu keväällä hakkuaukean rajan yli kotimetsäänsä ja istahtaa auringon läikkään, silloin: ”Käpyjen painosta notkuvien kuusten latvukset ovat täynnä pikkukäpylintujen ääniä. Vihervarpuset visertävät lepattavin siivin, jossain kaukana kumajaa palokärjen rumpu.” Metsä on Heikki Willamossa.

Heikki Willamo: Metsä minussa. Parvs. 2020. 240 s.

www.heikkiwillamo.com

Teos on jälleen Parvs kustantamon huolella viimeisteltyä laatutyötä. Tällaiset kirjat ovat taidetekoja. Valokuvataiteilija Perttu Saksa on kirjoittanut teoksen valaisevan esipuheen Ihmisen kuva.

Osa kirjan tuotosta lahjoitetaan Luonnonperintösäätiölle suojelumetsien hankkimiseksi. Sinäkin voit ostaa sen kautta palan ikimetsää suojeltavaksi.