Berliini pintaa syvemmältä
Heikki Nenonen vie teoksellaan Hetkiä Berliinissä lukijan mukaan kiinnostavalle vaellukselle
kaupunkiin, jolle mikään inhimillinen ei ole vierasta. Paradoksaalisesti
suurkaupungin hälinässä hän kuulostelee myös hiljaisia ääniä sisimmästään.
…Berliini, tuo
Euroopan historian käsittämättömän kiehtova päänäyttämö. Ja sieluni sisäisen
maailman ulkoinen estradi.
Yhdeksänvuotiaan Heikki Nenosen ensimmäinen mielikuva Berliinistä on Ilkka-lehden valokuva, jossa ihmiset kiipeilevät graffiteja täyteen piirretyn muurin päällä. Kaupungin kahtia jakanut 155 kilometrin pituinen fundamentalismin suojavalli oli murtunut lähes 30 vuoden sulun jälkeen vuonna 1989.
Lehtiartikkelit, kirjat ja elokuvat kertovat järkyttäviä tarinoita epätoivoisista ihmisistä, jotka hyppivät ikkunoista, yrittivät kiivetä muurin tai piikkilankaesteiden yli pakoon länteen.
Jos haluaa saada
kattavan kuvan tuon ajan tapahtumista, Nenonen suosittelee Helena Merrimanin arkistotietoihin perustuvaa teosta Pako Berliinin ali. Siitä on tehty myös palkittu
reaaliaikainen dokumentti The Tunnel.
Pahin muuri luikerteli kuitenkin ihmisten korvien väliin
manipuloinnin, disinformaation ja pelon saattelemana. Historian ratas on
pyörähtänyt kierroksen, ja se mikä tapahtui DDR:ssä, toistuu nyt Venäjällä ja
monessa muussa diktatuurissa. Meri Valkama
on käsitellyt aihetta monesta näkökulmasta Helsingin Sanomien esikoispalkinnon
voittaneessa romaanissaan Sinun,Margot.
Nenonen tarkentaa katseensa lukuisiin Berliinin historiaa
huokuviin arkkitehtuurin monumentteihin, niin paikattuihin, uudelleen
rakennettuihin kuin raunioksi jätettyihin muistomerkkeihin. Katsellessaan ihmisten
hyörinää Bernauer Straßella, entisellä
umpeen muuratulla kummituspysäkillä, hänen mieleensä tulee tosiasia, jonka
sodan polkemat tietävät: tavallinen arki on elämän ja historian suurinta luksusta.
Hölkätessään keveästi Tiergartenin vehmaiden lehmusten
katveessa Nenonen antaa ajatustensakin lentää – peräti ajattelun tuolle puolen,
abstrakteihin asioihin kuten Jumalan olemassaoloon. Hän ei ihmettele ihmisiä,
jotka ratkaisevat hankalan asian kieltämällä sen täysin. Häneltä mysteerin
kieltäminen ei onnistu.
Vaikutus
maailmankuvalleni olisi sama kuin toisen silmän peittämisellä on näkökyvylle:
teknisesti ottaen kaikki näkyy, mutta yhtä ulottuvuutta köyhempänä. Elämän
estetiikasta katoaa sen jumalallinen syvyysvaikutelma.
Heikki Nenonen on pappi, valokuvaaja ja viestijä.
Kuva: Uzi Varon
Sanoilla ja ajatuksilla Jumalaa ei voi tavoittaa, mutta
Nenonen kertoo pienistä, ohikiitävistä hetkistä, jolloin jotain kirkastuu ja
jättää lämpimän jäljen hänen sielunsa rosoiselle pinnalle. Joel Haahtela on trilogiassaan kirjoittanut samanlaisista
kokemuksista.
Trilogian aloittavassa pienoisromaanissa Adèlen kysymys kerrotaan varhaisista kelttiläisistä kristityistä, jotka uskoivat, että maailmassa on ohuita paikkoja, joissa kahden maailman välinen raja häviää. Niissä paikoissa me voimme tuntea sen mikä on toisella puolella, ainakin lyhyen katoavan hetken.
Näistä elämän perimmäisiä kysymyksiä luotaavista
pohdiskeluista Nenonen kapuaa vastakkaisiin tunnelmiin Teufelsbergille,
Pirunvuorelle. Grünewaldin kaupunginosassa sijaitsevaa 122 metriä korkeaa mäkeä
rakennettiin parikymmentä vuotta pommitettujen berliiniläistalojen rakennusjätteistä.
Pirunvuorella Nenonen kokee kävelevänsä historian katolla,
berliiniläisten ihmisten kotien, unelmien ja pelkojen raunioilla. Tämä vuori oli rakennettu tästä kaupungista,
sen kaikista elämän ja kuoleman paloista. Tämän berliiniläisempää vuorta, sanan
kaikissa eri vivahteissa, ei ole missään.
Nenonen kirjoittaa elävästi ja juohevasti, hän ei juutu
yhteen havaintoonsa tai pohdiskeluunsa vaan matka jatkuu hölkäten jalkapallostadionille
ja sieltä natsien vainoamien homoseksuaalien muistoa kunnioittavalle suurelle
tummalle suutelukivelle. Sen aukosta sisällä näkyvän videon suutelevat parit
kuuluvat seksuaalivähemmistöihin.
Kulkiessa tulee nälkä. Sen tyydyttäminen ei
katuruokaravintoloistaan kuuluisassa Berliinissä ole vaikeaa. Kojujen tuoksujen
huumaamana lähihistoriafani Nenonen tunnustaa heikkoutensa:
Minulle
ohikiitävä hetki nakkikioskin pyöreän pystypöydän ääressä on kaupunkilaisen
anonymiteetin ja tasa-arvon yksinkertainen, kaunis ilmentymä. Oudosti rakastan
sitä ketsupin ja ranskalaisten perunoiden tuoksuvaa hetkeä!
Nenosen tummasävyiset, mustavalkoiset valokuvat
täydentävät oivasti kerrontaa, tuovat siihen oman intiimin lisänsä. Sillä,
kuten Nenonen toteaa, ”ihminen valokuvaa tavalla, jolla hän itse katsoo
maailmaa”. Niinpä kuvassa on aina läsnä myös kuvaaja itse.Pirunvuoren takapihalle maalattu Jeesus.
Heikki Nenosen siivellä on ollut inspiroivaa katsella Berliinin hetkiä kulkijan silmin. Tämän ohella kirjoittajan pohdinnat eksistenssistä, ihmisen kosmisesta yksinäisyydestä ja Jumalasta veivät minut omalle mielenmatkalle.
Sillä hyvä kirja ei pääty, kun
sen kannen sulkee, vaan se jatkaa matkaansa lukijan mielessä.
Heikki Nenonen: Hetkiä Berliinissä – Kaupunki kulkijan silmin. Kirjapaja. 2023. 168 s.