Anteron tarina päättyy komeasti
Hannu
Väisäsen romaanisarjan kuudes, itsenäinen osa Leimikot punoo todesta ja fiktiosta kiehtovan kudelman
kirjailijaksi kasvamisesta ja maailman tilasta.
 |
| Anna Lehtosen oivaltavasti suunnit- telemassa kannessa värikkäät vuosi- renkaat kiertyvät yhteen.Leimikkoa on harvennettu |
Miten
Hannu Pekka Antero Väisäsen teosten alter
egosta Anterosta tuli kirjailija?
– Se oli otavalaisten syytä.
Kyllästyivät kesäjuhlien jatkoilla kuuntelemaan tarinoitani lapsuuteni kasarmista,
oudoista äitipuolista ja muista kummallisista kokemuksistani, Väisänen tunnusti
Leimikot-romaaninsa
julkistamistilaisuudessa.
Kirjasta paljastuu lisää yksityiskohtia: " – Tuollaisen hurmahengen ja
kielillä puhumisen voi taltuttaa vain yksi asia. On kirjoitettava kirja", tuskastunut kustannustoimittaja yllytti Kalevalan kuvituksen luonutta
taiteilijaa. Ja kehotti häntä kirjan kansien suunnittelun sijasta tahkomaan
tekstiä niiden väliin.
Tuumasta toimeen. Suupaltin sanat solahtivat
painomusteeksi paperille ja Vanikan palat
(2004) näki päivänvalon. Tämä oli alkusoitto suositulle sarjalle taiteellisin
vapauksin höystettyä kuusiosaista "omaelämäkertaa", jonka toinen osa Toiset kengät (2007) voitti Finlandia-palkinnon.
Leimikoissa ympyrä sulkeutuu, ja Antero-sarja tulee tietoiseksi
itsestään, sillä jokaisesta sarjan kirjasta jokin asia vilahtaa myös Leimikoissa. – Näen koko sarjan nyt
toisessa valossa. Jos joku kysyisi, mistä osasta sen lukeminen pitäisi
aloittaa, vastaisin, että Leimikoista.
Minulle se on ensimmäinen, Väisänen totesi.
 |
| Oulussa syntynyt, nykyään Ranskassa asu- va Hannu Väisänen on palkittu niin kirjalli- suuden kuin kuvataiteenkin saralla. Kuva: Paula Kukkonen |
Leimikot poikkeaa sarjan muista teoksista: minäkertoja on
vaihtunut Anteroa tarkkailevaksi kertojaksi, aika ja paikkakin vaihtuvat
sukkelaan. Silti kirja on taattua Hannu Väisästä. Hänessä yhdistyvät
oivallisesti lennokas mielikuvitus, veitsenterävä huomiokyky ja notkea, ilmeikäs
kieli. Sen voi todeta jo kirjan alkumetreillä:
”Tuona
marraskuun aamuna sumu ja härmä taistelivat Dordognejoen yllä. Ne kilpailivat
siitä, kumpi onnistuisi pitelemään riuhtovaa aurinkoa kauemmin sylissään.”
Samalla kun aamusumu sulkee maiseman syleilyynsä,
Anterolle paljastuu menneen yön kammottava terrori-isku Pariisissa. Vuonna 2015
marraskuussa yli 130 ihmistä menetti Isisin iskuissa henkensä ja yli 300 joutui
sairaalaan.
500 kilometrin päässä ”avohakkuualueesta” entisessä
pappilassa epätietoisena tuskissaan pörräävä Antero törmää vanhaan
funkkislepotuoliinsa. Se nostaa mielen syövereistä muistoja omakohtaisesta traumaattisesta
yöstä ja vie romaanin toiseen tapahtumapaikkaan ja -aikaan, Ranskan
kansallispäivän iltaan vuonna 1996 Pariisissa.
– Sieppaus
oli peruskokemus, josta olen kiitollinen, vaikka olikin dramaattinen. Elämäni
myöhemmät kokemukset peilautuvat siihen. Tiesin, että minun on ennemmin tai
myöhemmin kirjoitettava siitä. Se pyrki mukaan jo Elohopeaan (2016), mutta halusin käsitellä aihetta
laajemmin.
– Halu kertoa syntyi tuona yönä,
minusta tuli silloin aktiivikirjoittaja.
Antero pitää yllä kommunikointia sieppaajiensa kanssa
kertomalla heille tarinoita. Nämä kertomukset ovatkin teoksen keskeistä antia.
Ne sukkuloivat pidäkkeettä värikkään afrikkalaisen torin melskeestä isän
seuraan vihtametsän hiljaisuuteen:
”Ihmeellinen sopu
oli sujahtanut kesäillan sisään. Siellä oli myös kaikki iltavalon täplittämä
kauneus ja varhaisen vihreän ujo hehku.” Väisänen on mestari loihtimaan
ajan ja paikan tuntua ja tunnelmaa muutamin vedoin.
Piinapenkkiin kahlehditun Anteron mielessä poliittisesti
epäkorrektit luonnehdinnat sieppaajista törmäilevät ajatuksiin siirtomaavallan
ja ilmastonmuuton seurauksista. Metsien kadotessa aavikoituminen ajaa yhä
suuremmat pakolaisvirrat etsimään elämisen mahdollisuuksia Euroopasta. Leimikoilla on vakava sanoma.
”Paha, joka vielä
äsken makasi kyljellään varjossa, täyteen valoon jouduttuaan nousee ja tulee,
istuu puun paikalle ja juurtuu siihen.”
Anteron tarina kiertyy vaikuttavasi umpeen, lepotuoliaan
paikkaillessaan hänen ajatuksensa samoilevat pygmien laulun säestämänä heidän
leimaamattomissa sademetsissään.
Hannu Väisänen sen sijaan jatkaa, näppäimistö vaihtuu
siveltimeen ja kevääksi on suunnitteilla kaksi näyttelyä Helsinkiin. Taiteilija
on kieriskellyt keltaisessa maalissa, ”fantastinen kokemus”, siitä näyttelyn
nimi All about yellow.
Sitten on taas kirjan vuoro, tällä kertaa kenties
puhdasta fiktiota. Hyvää kannattaa odottaa.
