Kirjoitus on ajatuksen tytär
Leena
Krohnin kyky nähdä, ajatella ja pukea oivalluksensa sanan taiteeksi häikäisee
jälleen uudessa romaanissa Kadotus.
Jo Marjaana Virran
suunnitteleman Leena Krohnin Kadotuksen (Teos) uteliaisuutta
herättävä kansi – josta on kadonnut sekä kirjailijan että teoksen nimestä o –
lupaa lukuelämystä. Eikä suomalaisen nykykirjallisuuden suuri klassikko petä
odotuksia tälläkään kertaa.
Matkalle lähdetään Emily
Dickinsonin säkeiden saattelemana:
–
ja kun on päivä
elokuun,
ken olet, minä ken?
Helsinkiä muistuttavassa kaupungissa vietetään elokuista taiteiden
yötä, eikä silloin elämyksiltä voi välttyä. Markkinahumun, esityslavojen,
myyntikojujen ja performanssien sokkeloissa vaeltelevat ihmiset, niin perheet, bakkantit
kuin kaapunaiset, ihmettelevät kokemaansa ja näkemäänsä.
Ja jos jonkinlaisia taideteoksiksi nimettyjä teelmiä nähtäväksi
tarjoutuu: virkattu vagina esimerkiksi ja omatoimisesti amputoitu vasen käsi,
jonka tilalle uuden ajan jälki-ihminen on installoinut digitaalisen
automaattikäden. Puhelinkopissa alaston
nainen kiemurtelee raatokärpästen piinaamana. Oveen on kiinnitetty lappu
ANYTHING GOES BUT NOTHING MATTERS.
– ”Kosmopoliittista
meininkiä”, joku toteaa. Krohnin satiiri osuu ja hymyilyttää. Kenties nykytaiteen
tehtävä todella on ”herättää keskustelua,
pettää odotuksia, murskata vakaumuksia ja rikkoa sopimuksia”, kuten
yllätysmunan luoja julistaa.
Leena Krohn voitti Finlandia- palkinnon teoksellaan Matemaattisia olioita tai jaettuja unia vuonna 1993. Kuva: Katri Lassila |
Taiteen harhoista ja illuusioista siirrytään Krohnin
omimmalle alueelle, todellisuuden luonteen pohtimiseen. Ja siihen taiteiden yö tarjoaa
mainion näyttämön. Sillä juuri tuolloin ihmiset kadottavat tavaroitaan, joille
Krohn taikoo elämän kaupungin löytötavaratoimiston Kadotuksen kirjurin
avustuksella.
Hänelle aine ja ajatus eivät ole toistensa vastakohtia, ”sillä onhan jokainen tavara ensin ollut
ajatus ja mielikuva”. Esineet kertovat kirjurille myös kadottajistaan,
heidän toiveistaan ja kohtaloistaan.
Älypuhelimensa hukannut on menettänyt sen myötä myös identiteettinsä,
peräti itsensä, liukunut tavoittamattomiin. Rannekellosta sentään on jäänyt
kadottajansa ranteeseen hihnan painama vaalea raita. Aika kuitenkin on häneltä
kadonnut, sillä eihän sitä ole ilman mittaria.
Krohn avaa soljuvalla, kauniilla kielellään monia
ajatuspolkuja, joita lähtisi mielellään seuraamaan pidemmällekin, kunnes taas
uusi kertomus täydentää kokonaiskuvaa ja vie ajatukset jälleen uusille urille.
Näin käy, kun dosentti paljastaa ystävättärelleen
todellisuuden perimmäisen luonteen: se on matematiikkaa, informaation virtaa,
niin kuin me ihmisetkin. Treffit eivät pariskunnan todellisuutta koskevien eriävien
näkökulmien johdosta pääty onnellisesti.
”Se että oli
olemassa ideoiden ikuinen maailma ja että viime kädessä vain se oli
todellisuutta, ei vähentänyt hiukkaakaan inhimillisen maailman rasituksia”,
dosentti miettii, samalla kun hopeinen lusikka kilahtaa katukiveykselle kuin
pieni tiuku.
Osa Jaana Pauluksen litografiasta Human Parasite II. |
Kirjurin – onko hän Krohnin alter ego? – näkemys siitä,
minne olemme menossa, ei lupaa hyvää. Tulevaisuusskenaariota ei hänen
mielestään tarvitse tilata filosofilta, sillä jo kaatopaikka antaa kattavan raportin
nykytilastamme ja kohtalostamme.
”Se, mitä me
yritimme hävittää, tulee hävittämään meidät. Se, minkä me hylkäsimme,
paljastaa, mitä kerran himoitsimme, mitä teimme, keitä olimme ja mikä on
kohtalomme.”
Ilmenee, että kirjurilla ja minulla on sama lempiesine:
kynä. Voisiko sen avulla pelastaa maailman, ”sillä kynän kärjessä piilee yhä kaikki, mikä on inhimillistä”.
Kirjallisuudessa on kyse todellisuudesta, siitä mikä on totta. Se on jakamista,
todistus siitä, että toinen ihminen on olemassa.
Kadotuksen kirjailijan
kanssa Krohn on varmasti samaa mieltä. ”Kirjoitus
on ajatuksen tytär. Huomatkaa: ajatuksen! Sillä merkkejä ei tarvita, ellei ole
merkitystä. Vain ajatus antaa merkeille elämän.”
Ohut, vain 159-sivuinen viisas kirja on niin rikas
ajatuksista ja tunnelmista, ettei soisi sen päättyvän. Siihen haluaa palata,
löytää uusia merkityksiä, ensilukemalta huomaamatta jääneitä kirkkaita
ajatuksia.
Samaan aikaan Kadotuksen
kanssa ilmestyi Helsingin yliopiston suomalaisen kirjallisuuden professorin Pirjo Lyytikäisen esseekirja Leena
Krohnin laajasta tuotannosta Pilviä
maailmanlopun taivaalla – Leena Krohnia lukiessa. Se on hänen mukaansa ”saanut alkunsa Krohnin fantasian ja tyylin
viettelyksistä ja niistä inspiroivista ajatuksen poluista, joille hänen
teoksensa ovat minua johdattaneet”.
Yhdyn sydämestäni hänen loppukaneettiinsa, mitä Krohn
lukijalle tarjoaa. ”Olennaisen vaaliminen
kumpuaa kauneuden, pyhyyden ja luonnon arvon kokemuksista. Vaikka silmiä ei
suljeta vastenmielisen todellisuuden ja ihmisten hulluuksien edessä, kauneuden
säteily muistuttaa elämän yltäkylläisyydestä – siitä mikä voisi olla ilon
valtakunta.”
Pirjo
Lyytikäinen: Pilviä maailmanlopun
taivaalla – Leena Krohnia lukiessa.
Jaana
Pauluksen näyttely Verhottu maisema Galleria Duetossa 13.5. saakka.