lauantai 20. huhtikuuta 2019

Marja-Terttu Kivirinta: Tapio Wirkkala – Taiteilija


”Ajatelkaa enkelten huiluja”

Muotoilun maestro Tapio Wirkkala ajatteli käsillään, piirtäen. Uusi kirja valottaa hänen uraansa monipuolisena, alati uutta luovana taiteilijana ja kiehtovana persoonana.


Filosofian tohtori, taidekriitikko Marja-Terttu Kivirinta tarkastelee ”suunnittelijaa, jolla oli silmät sormenpäissä” monesta eri näkökulmasta uutuusteoksessa Tapio Wirkkala – Taiteilija (Maahenki). 

Kaleidoskoopista syntyy kokonaiskuva absoluuttisen muototajun omaavasta taiteilijasta, jonka teokset jatkavat edelleen elämäänsä eri puolilla maailmaa.

Tapio Wirkkalan (1915–1983) nousu kansainväliseen maineeseen alkoi Kanttarellista vuonna 1946. Yhdeksi maailman hienoimmaksi lasiteokseksi mainittu malja on esimerkki Wirkkalan työskentelystä, jossa alkuperäinen luonnonmuoto muuntui prosessissa sensuelliksi abstraktioksi.

Alkujaan koristeveistäjäksi koulutetulle Wirkkalalle lasin työstäminen oli vierasta. Mutta uutteraan tapaansa hän perehtyi uuteen materiaaliin ja sen vaatimiin työskentelymenetelmiin niin perinpohjaisesti, että häkellytti Iittalan lasitehtaan työntekijät kekseliäisyydellään.

Minua pidettiin aluksi lasitehtaassa kaistapäisenä ja aatteitani mahdottomana toteuttaa Portinvartija ei tahtonut päästää sisään, eikä juoksupoika sanonut päivää”, Wirkkala on kertonut.

Tilanteeseen voi eläytyä lukemalla Tommi Kinnusen hienon romaanin Pintti (WSOY, 2018), jossa kirjailija luo autenttisen kuvan sodanjälkeisen ruukinpitäjän elämästä ja lasinpuhalluksen eri vaiheista.

Tapio Wirkkala suunnitteli Kanttarellin alunperin
Karhula-Iittalan lasitehtaan järjestämään kilpailuun.


Wirkkalan uran yksi käännekohta oli hänen ensimmäinen sarjatuotantona tehty juomalasistonsa Tapio vuodelta 1954. Alkujaan Milanon X triennaaliin tehtyä lasistoa valmistetaan edelleen.

Siroissa laseissa koristelu on siirtynyt lasin pinnalta sen sisälle. Jalan ilmakupla saatiin aikaan ”tikkuilmakonstilla”, kuuman lasimassan sisälle upotetun, lepästä valmistetun märän puutikun ja vesihöyryn synnyttämän ilmakuplan avulla.

Tapio puhallettiin alun-
perin puumuottiin.
Aiheensa perinpohjaisesti tuntevan Kivirinnan teksti kulkee notkeasti kun hän esittelee taiteilijan laajaa ja monipuolista tuotantoa. Hän loihtii kirjan sivuille myös elävästi Wirkkalan persoonana, poikkeuksellisen lahjakkaana ihmisenä. Hänessä yhdistyi luontoihminen ja kosmopoliitti, joka oli yhtä lailla kotonaan niin Lapin tuntureilla kuin maailman metropoleissakin.

Wirkkala pyrki kohti yksinkertaista, keveää muotoa, jota kuitenkaan ei aina ollut helppo toteuttaa. Kun Venetsian Veninin lasinpuhaltajille tuotti ongelmia puhaltaa taiteilijan suunnittelema korkeajalkainen filigraanipikari, hän välitti näille viestin, jossa ehdotti, ”että nämä puhaltaessaan ajattelisivat enkelten huiluja”.

Wirkkalan Venetsiassa syntyneet eteeriset lasimuodot saivat vastaparikseen perheen lomapaikasta Inarin Paadarjärveltä inspiraationsa saaneet rotevat, silti elegantit kristalliteokset. Yksi niistä on Paadarin jää vuodelta 1960, johon Wirkkala sai idean sahatessaan avantoja kalaverkkoja varten talvella.

Veistosmuoto sai alkunsa jääkappaleisiin jääneestä sahausjäljestä, jonka aurinko viimeisteli sulattamalla jäätä.” Jäämäistä rosopintaa löytyy myös kansainvälistä huomiota herättäneestä Wirkkalan Alkolle suunnittelemasta Finlandia-vodkapullosta ja edelleen tuotannossa olevasta, Iittalan tunnetuimasta lasistosta Ultima Thule.

Wirkkala suunnitteli Paadarin jään alunperin
Milanon triennalliin vuonna 1960.

Vaikka lasi oli Wirkkalan tuotannossa keskeistä, hän teki uniikkeja veistoksia myös lentokonevanerista. Nekin saivat alkunsa luonnonmuodoista, mutta muuntuivat vähitellen avaruudellisiksi konstruktioiksi, joilla oli taustansa eurooppalaisessa avantgardessa sekä kubismissa ja futurismissa.

Wirkkala oli myös taitava valokuvaaja. Valaistuksen ja peilien avulla teoskuviin luodut prismat ja heijastukset saivat esineet leijumaan aivan omassa sfäärissään lähes aineettomina. Valokuvilla oli myös tärkeä rooli näyttelyissä, viestinnässä ja mainonnassa. Harri Kalha on esittänyt, että valokuvat tekivät Milanon triennaalissa esillä olleista taidelaseista kulttiesineitä.”

Vaneriveistos

Wirkkala ei ollut yksinäinen puurtaja vaan teki monenlaista yhteistyötä. Vuorovaikutus puolison, keramiikkataiteilija Rut Brykin kanssa oli heille molemmille hedelmällistä. 

Marja-Terttu Kivirinta itse tutustui Wirkkalaan työskennellessään Suomen Käsityön Ystävien 100-vuotisnäyttelyn sihteerinä maineikkaan maestron toimiessa näyttelyn arkkitehtina Amos Andersonin taidemuseossa.

Kivirinta on kaivannut laajempaa perspektiiviä Wirkkalan taiteeseen: ”Wirkkalalla oli vaikutusvaltaa. Myös hänen työnsä kuvataiteilijana tunnustettiin jo aikoinaan, mutta Suomen kuvataiteen kaanonissa ymmärrys hänen taiteensa merkityksestä osana kansainvälistä modernismia ja sen avantgardea on jäänyt katveeseen.”

Hieno, inspiroiva kirja poistaa tämän puutteen. Perspektiivi on laajentunut ja katve noussut valoon.

Marja-Terttu Kivirinta: Tapio Wirkkala Taiteilija. Maahenki, 2019. 200 s.