”Ajatelkaa enkelten huiluja”
Muotoilun
maestro Tapio Wirkkala ajatteli käsillään, piirtäen. Uusi kirja valottaa hänen
uraansa monipuolisena, alati uutta luovana taiteilijana ja kiehtovana
persoonana.
Filosofian tohtori, taidekriitikko Marja-Terttu Kivirinta tarkastelee ”suunnittelijaa, jolla oli
silmät sormenpäissä” monesta eri näkökulmasta uutuusteoksessa Tapio Wirkkala – Taiteilija (Maahenki).
Kaleidoskoopista syntyy kokonaiskuva absoluuttisen
muototajun omaavasta taiteilijasta, jonka teokset jatkavat edelleen elämäänsä
eri puolilla maailmaa.
Tapio
Wirkkalan (1915–1983) nousu kansainväliseen maineeseen alkoi Kanttarellista vuonna 1946. Yhdeksi maailman hienoimmaksi
lasiteokseksi mainittu malja on esimerkki Wirkkalan työskentelystä, jossa
alkuperäinen luonnonmuoto muuntui prosessissa sensuelliksi abstraktioksi.
Alkujaan koristeveistäjäksi koulutetulle Wirkkalalle
lasin työstäminen oli vierasta. Mutta uutteraan tapaansa hän perehtyi uuteen
materiaaliin ja sen vaatimiin työskentelymenetelmiin niin perinpohjaisesti,
että häkellytti Iittalan lasitehtaan työntekijät kekseliäisyydellään.
”Minua pidettiin
aluksi lasitehtaassa kaistapäisenä ja aatteitani mahdottomana toteuttaa
Portinvartija ei tahtonut päästää sisään, eikä juoksupoika sanonut päivää”,
Wirkkala on kertonut.
Tilanteeseen voi eläytyä lukemalla Tommi Kinnusen hienon romaanin Pintti
(WSOY, 2018), jossa kirjailija luo autenttisen kuvan sodanjälkeisen
ruukinpitäjän elämästä ja lasinpuhalluksen eri vaiheista.
 |
| Tapio Wirkkala suunnitteli Kanttarellin alunperin Karhula-Iittalan lasitehtaan järjestämään kilpailuun. |
Wirkkalan uran yksi käännekohta oli hänen ensimmäinen
sarjatuotantona tehty juomalasistonsa Tapio
vuodelta 1954. Alkujaan Milanon X triennaaliin tehtyä lasistoa valmistetaan
edelleen.
Siroissa laseissa koristelu on siirtynyt lasin pinnalta
sen sisälle. Jalan ilmakupla saatiin aikaan ”tikkuilmakonstilla”, kuuman
lasimassan sisälle upotetun, lepästä valmistetun märän puutikun ja vesihöyryn
synnyttämän ilmakuplan avulla.
 |
| Tapio puhallettiin alun- perin puumuottiin. |
Aiheensa perinpohjaisesti tuntevan Kivirinnan teksti
kulkee notkeasti kun hän esittelee taiteilijan laajaa ja monipuolista tuotantoa.
Hän loihtii kirjan sivuille myös elävästi Wirkkalan persoonana,
poikkeuksellisen lahjakkaana ihmisenä. Hänessä yhdistyi luontoihminen ja
kosmopoliitti, joka oli yhtä lailla kotonaan niin Lapin tuntureilla kuin
maailman metropoleissakin.
Wirkkala pyrki kohti yksinkertaista, keveää muotoa, jota
kuitenkaan ei aina ollut helppo toteuttaa. Kun Venetsian Veninin
lasinpuhaltajille tuotti ongelmia puhaltaa taiteilijan suunnittelema
korkeajalkainen filigraanipikari, hän välitti näille viestin, jossa ehdotti, ”että nämä puhaltaessaan ajattelisivat
enkelten huiluja”.
Wirkkalan Venetsiassa syntyneet eteeriset lasimuodot
saivat vastaparikseen perheen lomapaikasta Inarin Paadarjärveltä inspiraationsa
saaneet rotevat, silti elegantit kristalliteokset. Yksi niistä on Paadarin jää vuodelta 1960, johon
Wirkkala sai idean sahatessaan avantoja kalaverkkoja varten talvella.
”Veistosmuoto sai
alkunsa jääkappaleisiin jääneestä sahausjäljestä, jonka aurinko viimeisteli
sulattamalla jäätä.” Jäämäistä rosopintaa löytyy myös kansainvälistä
huomiota herättäneestä Wirkkalan Alkolle suunnittelemasta Finlandia-vodkapullosta ja edelleen tuotannossa olevasta, Iittalan
tunnetuimasta lasistosta Ultima Thule.
 |
| Wirkkala suunnitteli Paadarin jään alunperin Milanon triennalliin vuonna 1960. |
Vaikka lasi oli Wirkkalan tuotannossa keskeistä, hän teki
uniikkeja veistoksia myös lentokonevanerista. Nekin saivat alkunsa
luonnonmuodoista, mutta muuntuivat vähitellen avaruudellisiksi konstruktioiksi,
joilla oli taustansa eurooppalaisessa avantgardessa sekä kubismissa ja
futurismissa.
Wirkkala oli myös taitava valokuvaaja. Valaistuksen ja
peilien avulla teoskuviin luodut prismat ja heijastukset saivat esineet
leijumaan aivan omassa sfäärissään lähes aineettomina. Valokuvilla oli myös
tärkeä rooli näyttelyissä, viestinnässä ja mainonnassa. ”Harri Kalha on esittänyt,
että valokuvat tekivät Milanon triennaalissa esillä olleista taidelaseista
kulttiesineitä.”
 |
| Vaneriveistos |
Wirkkala ei ollut yksinäinen puurtaja vaan teki
monenlaista yhteistyötä. Vuorovaikutus puolison, keramiikkataiteilija Rut Brykin kanssa oli heille molemmille
hedelmällistä.
Marja-Terttu Kivirinta itse tutustui Wirkkalaan
työskennellessään Suomen Käsityön Ystävien 100-vuotisnäyttelyn sihteerinä
maineikkaan maestron toimiessa näyttelyn arkkitehtina Amos Andersonin
taidemuseossa.
Kivirinta on kaivannut laajempaa perspektiiviä Wirkkalan
taiteeseen: ”Wirkkalalla oli
vaikutusvaltaa. Myös hänen työnsä kuvataiteilijana tunnustettiin jo aikoinaan,
mutta Suomen kuvataiteen kaanonissa ymmärrys hänen taiteensa merkityksestä
osana kansainvälistä modernismia ja sen avantgardea on jäänyt katveeseen.”
Hieno, inspiroiva kirja poistaa tämän puutteen. Perspektiivi
on laajentunut ja katve noussut valoon.
