Kuka olisi valmis tappamaan minut?
Anna-Leena
Härkösen uuden Valomerkki-romaanin
aihe on synkkä, luovan työn tekijän masennus ja itsemurha-ajatukset. Silti
musta huumori ja taidokas dialogi kannattelevat kertomusta ja avaavat näkymän
kirjailijan työn arkeen.
Samppanjapullo poksahtaa
auki, kun kirjailija Anita juhlii viisikymppisiään kuuden ystävänsä kanssa Valomerkin alkajaisiksi. Pian tunnelma
kuitenkin latistuu syntymäpäiväsankarin kysyessä, kuka vieraista olisi valmis
avustamaan häntä itsemurhassa.
Vieraat kiusaantuvat, aiheesta ei haluta puhua, se on tabu,
vaikka masennus on yleistä varsinkin yksinäistä työtä tekevien kirjailijoiden keskuudessa.
Otavan kesäpressissä Anna-Leena
Härkönen kertoi kirjoittaneensa teostaan kolmisen vuotta, alkuun aihe ei
ollut selvä, moni asia pyöri mielessä.
Yksi niistä oli kuumana vellova
keskustelu eutanasiasta. Vaikkei kirjan Anita olekaan Härkönen yksi yhteen,
yhteistä heille ovat ajoittaiset masennuskaudet ja kirjailijan työ. Sen
Härkönen aloitti jo 17-vuotiaana Häräntappoase-romaanillaan,
jolla hän voitti J.H. Erkon palkinnon
vuonna 1984.
Härkönen kirjoittaa nyt aiheista, jotka tuntee perinpohjaisesti
omien kokemustensa perusteella. Hän vastaa romaanissaan myös kysymyksiin, joita
hänelle kirjailijan ammatista on vuosien varrella esitetty.
Anitan tilannetta pahentaa vielä syyllisyys. Hän kokee,
ettei hänellä ole oikeutta olla masentunut, sillä asiat ovat ulkopuolelta
katsottuna hyvin: hänellä on mukava aviomies ja omillaan pärjäävä aikuinen
tytär. Eikä hän varsinaisesti halua kuolla, hän ei vain jaksa elää. Pelkkä
lupaus joltakulta, että tämä valvoisi vieressä, keskustelisi ja pitäisi
valomerkin tullessa kädestä, saattaisi riittää, että jaksaisi jatkaa. Mutta
kuka siihen suostuisi?
 |
| Anna-Leena Härkönen on julkaissut 20 teosta Otavalta. |
Romaanissa kirjailijan työn vaiheita on kuvattu
kiinnostavasti, ilman glooriaa. Uuden teoksen aloittaminen tuo väistämättä
tullessaan masennuskauden. Mutta kirjoittamattakaan ei voi olla. ”Minun täytyy lunastaa olemassaoloni oikeutus
kirjoittamalla. Muuta tapaa olla maailmassa en tiedä.”
Anitan on jälleen sukellettava aloittamansa kirjan rinnakkaismaailmaan,
tutustuttava sen henkilöihin ja vietettävä heidän kanssaan pari kolme vuotta. Ympärillä
vaanivat kustannustoimittaja, kriitikot ja apurahalautakunnat herättävät
pelkoa. Kaiken lisäksi Anita on pudonnut kyydistä. Kirjoja myydään yhä enemmän
kirjailijan persoonalla, eikä Anita bloggaa, twiittaa, mesetä eikä hesetä.
Vaikkei kyse olekaan avainromaanista, moniin
kirjamaailmasta tuttuihin henkilöihin sivuilla törmää. Näissä piireissä Anita
ei juuri viihdy, parempaa seuraa hän löytää ystävistään, joiden kanssa käydyt
keskustelut ovat romaanin suola. Varsinkin läheisin ystävä, itseensä
humoristisen sarkastisesti suhtautuva vanheneva homo Vellu on taiten rakennettu
henkilö.
Vellu on Anitan ideapankki, jonka lausahdukset ja huomiot
tarjoavat käyttökelpoista materiaalia teoksiin. Sillä Anita on keräilijä, joka
tarkkailee ja kuuntelee ihmisiä ympärillään. Mutta moraali on tässä suhteessa
korkea: ”Normaalilta ihmiseltä voi viedä
vaatteetkin päältä, mutta toiselta kirjailijalta ei oteta mitään ilman lupaa.”
Anna-Leena Härkönen on varmaotteinen kirjailija, jonka
kuljetettavaksi lukija voi luottavaisesti heittäytyä. Valomerkin ankarasta aiheesta huolimatta lukija ei ahdistu, vaan
saa tuntuman, millaista on elää mustassa tunnelissa, josta ei ulospääsyä näy.
Kirja tarjoaa myös tietoa ja pohjaa keskustelulle avustetusta itsemurhasta.
Valomerkin kruunaa loppu,
joka on mainio piste romaanin ajoittain tummille tunnelmille. Se kuroo tarinan
umpeen, sillä lopussakin on juhlat. Mutta nyt ihan toisissa merkeissä kuin
matkaan lähdettäessä. Se pesee – ihan konkreettisesti – pahimmat sakat mielen
syövereistä. Se on tarpeen, sillä ”pelottavin
asia maailmassa on ihmisen oma mieli”.
Anna-Leena
Härkönen: Valomerkki. Otava. 252 s.
