maanantai 21. elokuuta 2017

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Tätä ilman en voi olla

Kjell Westön hieno sukusaaga Rikinkeltainen taivas kuljettaa tarinaa koukuttavasti 1960-luvulta tähän päivään. Keskeiseksi teemaksi nousee muistojen luotettavuus. Entä mitä me oikeastaan rakastamme, kun sanomme rakastavamme?


”Jokaisessa kunnon sadussa on äkkisyvää pimeyttä, ja se pimeys tulee menneisyydestä.”

Tätä Rikinkeltaisen taivaan (Otava) nuori minäkertoja ei vielä ymmärrä tutustuessaan Rabellien varakkaan suvun jälkikasvuun, Alexiin ja tämän pikkusisko Stellaan. Kuvaan Ramsvikin kartanon merellisestä kesäparatiisista ja Ullanlinnan loistolukaalista kuuluvat vielä näiden isovanhemmat ja vanhemmat.

Mutta lähes puoli vuosisataa myöhemmin aika on kehystänyt kimmeltävät muistot mustilla reunuksilla, jotka olivat tosin olemassa jo aiemmin. Minäkertoja ei niitä vain huomannut tai halunnut nähdä.

Kjell Westö imaisee lukijan tarinaansa tehokkaasti heti alusta alkaen. Siinä eletään nykyhetkeä, jälleen meren äärellä. Tällä kertaa Lauttasaaressa, jonne kertoja on päätynyt rivitaloasuntoon. Hän on sidoksissa menneeseen, joka on johtanut tähän päivään. ”Pisteeseen, jossa minä monien muiden lailla seisoin tuijottamassa tihenevään pimeyteen, tulevaisuuden mustaan luolaan, jossa väkivalta ja tulevat sodat liikehtivät kuin lepattavat varjot.”

Kjell Westö on saanut sekä Finlandian että
  Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon.
 Kuva Otavan pihajuhlista.
Kuten tiedetään, Westö on armoitettu tarinankertoja, joka luo kirjoihinsa oman, silti ajankuvaltaan autenttisen maailman. Pelkistetty teksti kuljettaa monipolvista tarinaa intensiivisesti, magneettisesti. Tämä vaatii häneltä heittäytymistä, eläytymistä henkilöihinsä.

Siinä on omat henkiset riskinsä. Panen hahmoihin itseäni ja joskus pelkään, pääsenkö täältä pois, hän kertoi Otavan syyspressissä. Mutta vakuutti, ”ettei minäkertoja ole minä”, vaikka yhtymäkohtia löytyykin.

Eläytymisestä seuraa, että tunnelmat ja jännitteet ihmisten välillä väreilevät aidosti. Ja niin ääneen lausutut kuin rivien välisetkin sanat paljastavat henkilöhahmojen kanssakäymisen kimurantteja koukeroita, ihmiselon ihanuutta ja kurjuutta.

Tähän sarjaan kuuluu myös kertojan ja Stellan mahdoton rakkaustarina. Westö kuvaa konstailemattoman aistillisesti pariskunnan intiimejä kohtauksia vuosikymmenten varrella. Eka kerta antaa suuntaviivaa tulevalle. ”On hetkiä jolloin kaikki varautuneisuus katoaa ja koko ihminen muuttuu rakkaudeksi ja kiihkoksi, eikä silti tarvitse pitää kiirettä.” Ja jo silloin on selvää, että ”tätä ilman en voi olla”.


Mari Blomroos-Heinisen
 akvarelli Ajatuksissa.
Mutta kuherruskuukaudet loppuvat aikanaan, ja pilvilinnatkin sortuvat. Maailma ei ole lintukoto, ja mielipide-erot sen menosta tuuppaavat rakastavaiset erillisille radoille. Kaunis Stella on vastakohtien suma, lahjakkuutta ja kaaosta samassa mitassa. Mutta vaikka yhdessä oleminen ei onnistu, lopullinen irrottautuminenkin osoittautuu mahdottomaksi.

Vuosikymmenten varrella pariskunnan välinen rakkaus saa lisää vivahteita, siihen limittyy niin intohimoa, petoksia ja vihaa kuin ystävyyttäkin. ”Oliko se kaiken sen arvoista?” miettii Stella. Taustalla kuvittelen kuulevani B.B. Kingin hypnoottisen, melankolisen äänen: ”The Thrill is gone”.

Historianopettajana toimivasta minäkertojasta kehkeytyy menestyskirjailija ”Stellasta, Aleksista ja minusta” kertovan romaanin myötä. Mutta onko hänen kertomuksensa rehellinen, voiko muistoihinsa luottaa? Stellan mielestä ei voi: ”Muisti on pahempi satuilija kuin meistä kukaan.”

Siitä huolimatta on tärkeää kirjoittaa. Sillä vaikkei minäkertoja haastattelussa antamaansa lausuntoon kenties uskokaan, niin minä ainakin olen sitä mieltä, että romaanitaide tuo näkyville kätkettyjä totuuksia, niin yksityisiä kuin yleisiä, joihin humanistinen tutkimus ei yllä.

Tämä on kenties Rikinkeltaisen taivaan kaltaisten hienojen romaanien parasta antia. Ne auttavat meitä näkemään ja ymmärtämään todellisuutta, jota elämme kuin silmät suljettuina. Samalla ne avaavat näkökulmia lukijan omiin muistoihin, sysäävät peilaamaan omaa elämää romaanin taustaa vasten.

Ja jos jokaisessa kunnon sadussa onkin äkkisyvää pimeyttä, niin parhaat kertomukset syntyvät silti rakkaudesta.

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas
 (Den svavelgula himlen). Suom. Laura Beck. Otava, 2017. 451 s.
Mari Blomroos-Heinisen teoksia Galleria Artikassa 27.8. saakka.