Tätä ilman en voi olla
Kjell
Westön hieno sukusaaga Rikinkeltainen
taivas kuljettaa tarinaa koukuttavasti 1960-luvulta tähän päivään. Keskeiseksi
teemaksi nousee muistojen luotettavuus. Entä mitä me oikeastaan rakastamme, kun
sanomme rakastavamme?
”Jokaisessa
kunnon sadussa on äkkisyvää pimeyttä, ja se pimeys tulee menneisyydestä.”
Tätä Rikinkeltaisen
taivaan (Otava) nuori minäkertoja ei vielä ymmärrä tutustuessaan Rabellien varakkaan
suvun jälkikasvuun, Alexiin ja tämän pikkusisko Stellaan. Kuvaan Ramsvikin
kartanon merellisestä kesäparatiisista ja Ullanlinnan loistolukaalista kuuluvat
vielä näiden isovanhemmat ja vanhemmat.
Mutta lähes puoli vuosisataa myöhemmin aika on kehystänyt
kimmeltävät muistot mustilla reunuksilla, jotka olivat tosin olemassa jo
aiemmin. Minäkertoja ei niitä vain huomannut tai halunnut nähdä.
Kjell
Westö imaisee lukijan tarinaansa tehokkaasti heti alusta alkaen. Siinä eletään nykyhetkeä,
jälleen meren äärellä. Tällä kertaa Lauttasaaressa, jonne kertoja on päätynyt
rivitaloasuntoon. Hän on sidoksissa menneeseen, joka on johtanut tähän päivään.
”Pisteeseen, jossa minä monien muiden
lailla seisoin tuijottamassa tihenevään pimeyteen, tulevaisuuden mustaan
luolaan, jossa väkivalta ja tulevat sodat liikehtivät kuin lepattavat varjot.”
 |
| Kjell Westö on saanut sekä Finlandian että Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Kuva Otavan pihajuhlista. |
Kuten tiedetään, Westö on armoitettu tarinankertoja, joka
luo kirjoihinsa oman, silti ajankuvaltaan autenttisen maailman. Pelkistetty
teksti kuljettaa monipolvista tarinaa intensiivisesti, magneettisesti. Tämä
vaatii häneltä heittäytymistä, eläytymistä henkilöihinsä.
– Siinä on omat
henkiset riskinsä. Panen hahmoihin itseäni ja joskus pelkään, pääsenkö täältä
pois, hän kertoi Otavan syyspressissä. Mutta vakuutti, ”ettei minäkertoja ole
minä”, vaikka yhtymäkohtia löytyykin.
Eläytymisestä seuraa, että tunnelmat ja jännitteet
ihmisten välillä väreilevät aidosti. Ja niin ääneen lausutut kuin rivien välisetkin
sanat paljastavat henkilöhahmojen kanssakäymisen kimurantteja koukeroita,
ihmiselon ihanuutta ja kurjuutta.
Tähän sarjaan kuuluu myös kertojan ja Stellan mahdoton
rakkaustarina. Westö kuvaa konstailemattoman aistillisesti pariskunnan
intiimejä kohtauksia vuosikymmenten varrella. Eka kerta antaa suuntaviivaa
tulevalle. ”On hetkiä jolloin kaikki
varautuneisuus katoaa ja koko ihminen muuttuu rakkaudeksi ja kiihkoksi, eikä
silti tarvitse pitää kiirettä.” Ja jo silloin on selvää, että ”tätä ilman en voi olla”.
 |
| Mari Blomroos-Heinisen akvarelli Ajatuksissa. |
Mutta kuherruskuukaudet loppuvat aikanaan, ja
pilvilinnatkin sortuvat. Maailma ei ole lintukoto, ja mielipide-erot sen
menosta tuuppaavat rakastavaiset erillisille radoille. Kaunis Stella on
vastakohtien suma, lahjakkuutta ja kaaosta samassa mitassa. Mutta vaikka
yhdessä oleminen ei onnistu, lopullinen irrottautuminenkin osoittautuu
mahdottomaksi.
Vuosikymmenten varrella pariskunnan välinen rakkaus saa
lisää vivahteita, siihen limittyy niin intohimoa, petoksia ja vihaa kuin
ystävyyttäkin. ”Oliko se kaiken sen
arvoista?” miettii Stella. Taustalla kuvittelen kuulevani B.B. Kingin hypnoottisen, melankolisen
äänen: ”The Thrill is gone”.
Historianopettajana toimivasta minäkertojasta kehkeytyy
menestyskirjailija ”Stellasta, Aleksista ja minusta” kertovan romaanin myötä.
Mutta onko hänen kertomuksensa rehellinen, voiko muistoihinsa luottaa? Stellan
mielestä ei voi: ”Muisti on pahempi
satuilija kuin meistä kukaan.”
Siitä huolimatta on tärkeää kirjoittaa. Sillä vaikkei
minäkertoja haastattelussa antamaansa lausuntoon kenties uskokaan, niin minä
ainakin olen sitä mieltä, että romaanitaide tuo näkyville kätkettyjä totuuksia,
niin yksityisiä kuin yleisiä, joihin humanistinen tutkimus ei yllä.
Tämä on kenties Rikinkeltaisen
taivaan kaltaisten hienojen romaanien parasta antia. Ne auttavat meitä
näkemään ja ymmärtämään todellisuutta, jota elämme kuin silmät suljettuina.
Samalla ne avaavat näkökulmia lukijan omiin muistoihin, sysäävät peilaamaan
omaa elämää romaanin taustaa vasten.
Ja jos jokaisessa kunnon sadussa onkin äkkisyvää
pimeyttä, niin parhaat kertomukset syntyvät silti rakkaudesta.
Kjell Westö: Rikinkeltainen
taivas
(Den svavelgula
himlen). Suom. Laura Beck. Otava,
2017. 451 s.
Mari Blomroos-Heinisen teoksia Galleria Artikassa 27.8. saakka.
