Hannele Mikaela Taivassalo: Mennyt palaa

En halua menettää sinua

Tunteiden, ajatusten ja aistimusten oiva tulkki Hannele Mikaela Taivassalo tavoittelee muistin ja olemassaolon värähteleviä sirpaleita romaanissaan Mennyt palaa. Voiko sirpaleet koota ja palata menneeseen?

Kuin muistot jotka väikähtivät ja katosivat, vain palatakseen saman tien takaisin – kuin muistutuksena siitä ettei mikään oikeastaan ikinä katoa, ei edes se minkä toivoisi häviävän.

Edellisessä romaanissaan Lopussa minun pitäisi kuolla Hannele Mikaela Taivassalo sukelsi mahdottoman rakkauden pyörteisiin. Intohimo varattuun mieheen ajoi minäkertojan hajoamisen partaalle. Hänen uudessa romaanissaan Mennyt palaa (Otava) entiset rakastavaiset haluavat unohtaa, mutta intohimon poltinjäljet kuumottavat.

Nainen: Ehkä olen luonut muiston siitä mikä on nyt, vähän samaan tapaan kuin pelkään tekeväni miehelle. Joskaan hän ei ole täällä, täällä on vain hiljaisuus. Hiljaisuus ja yksinäisyydentunne väreilevät käsinkosketeltavina niin naisen huoneessa kuin kirjan sivuilla.

Toisaalla, toisessa maassa, maaseutulinnan hylätyissä huoneissa, jotka miehen, valokuvaaja Selimin, pitäisi tallentaa kuviinsa, tämä ajattelee naista: Hän on varmasti poistanut minut puhelimiensa luettelosta. En uskalla katsoa. Illat hän istuu yksinään linnan puutarhassa, jonka puihin ripustetut koristevalot värähtelevät toisiaan vasten kuin kristallit.

Kolmas näkökulma kuuluu teoksen kertojalle: Hän ajattelee miltä tuntui liikkua naisessa, kuin tämän jokainen värähdys olisi levinnyt häneen. Näistä kolmesta äänestä, miehestä, naisesta ja kertojasta, syntyy muistojen ja ajatusten toisiinsa kietoutuva kavalkadi, vuoropuhelu.

Näytelmästä puuttuu vielä kaksi esiintyjää. Ensimmäinen heistä on naisen sisar, Alisa, joka kuului erottamattomana, intiiminä osana hänen lapsuuteensa ja puberteettiinsa. Kunnes Alisakin katosi toiseen maahan, hänen puhelimensa vain piippasi ja lopulta vaikeni. Mitä Alisalle oli tapahtunut?

Kertoja ja nainen vetävät tarinaan mukaansa myös lukijan – sinut ja minut. Tämän tempun Taivassalo teki taitavasti jo edellisessä romaanissaan. Nainen: Ehkä ajattelet jotakuta toista, kun minä luulen meidän ajattelevan Selimiä. Vastaan: Olet oikeassa, niin ajattelen.

Hannele Mikaela Taivassalo on palkittu
suomenruotsalainen kirjailija.
Kuva: Jonne Räsänen

Taivassalon tekstin parissa viihtyy, ja sitä lukiessa uppoaa omaan mieleensä ja muistoihinsa. Näin hyvässä romaanissa käy: lukijan kokemukset punoutuvat osaksi kertomusta. Kirja herää eloon, piirtää muistin karttaa, joka meillä jokaisella on omamme. Taivassalo antaa sanat sille, mitä on olla ajatteleva ja tunteva ihminen.

Teoksen lyhyet luvut välähtelevät kuin muistot menneisyyden kaleidoskoopin peileistä. Näistä sirpaleista kokonaisuutta on vaikea hahmottaa. Kenen muisto on aito, tosi, kun omatkin muistot häilyvät, hämärtyvät ja piirtyvät jälleen esiin uuden muodon saaneina?

Silti: Muistamme niin hyvin kaiken minkä mieluiten unohtaisimme. Miten poissaolon saa pois mielestään! Ja kaipauksen. Tämä on paradoksi, jolle emme mahda mitään. Selimin hoitokodissa olevalta muistisairaalta äidiltä se onnistuu. Hänen muistinsa on hylännyt logiikan ja karannut tuntemattomille teille.

Mies ja nainen haluaisivat kumpainenkin tahollaan unohtaa punaisena hohtavan yön, sen äänet, valot ja hekuman, kauan sitten toisella mantereella. Kuva tuolta yöltä on kuitenkin jähmettynyt miehen kännykän taustakuvaksi. Nainenkaan ei pääse punaisen hehkun muistosta eroon. Kaipaus tuntuu hänen ihollaan, ja mennyt palaa yhä uudelleen.

Seuraa toinen yö pienessä talossa meren rannalla. Samppanja on jähmettynyt vihreässä lasissaan tulossa olevaa katastrofia ounastellen. Kaikkitietävä kertoja varoittaa: Älkää sanoko mitään Alisasta nyt, kuplien ympärillä on haurasta. Se ei auta. Vihreä lasi pirstoutuu kivilattialle, sirpaleet viiltävät paljaita jalkoja. Pariskunnan välille aukeaa kuilu.

Yksityiskohta Hanna Ugglan öljymaalauksesta Leikki.

Klassinen sessio ”Meidän täytyy puhua” ei toteudu, sillä kehot muistavat ja puhuvat, sanat jäävät silloin sanattomiksi. Siksi, että on ihmisiä jotka ovat jo etukäteen saaneet salaisen kartan ja kompassin toistensa kehoon. Tällainen rakkaus on poissulkevaa, se ei siedä muita muodostelmia.  Se hylkii jopa omiaan kuin magneetti napaansa.

Taivassalon tekstiä lukee kuin proosarunoa. Sen toistot ja rytmi luovat unenomaisen tunnelman ja kuljettavat kohti väistämätöntä. Raija Rintamäen suomennos soljuu jälleen niin luontevasti, että unohdan lukevani käännöstä.

Ajanpyörä vierii ihmisistä piittaamatta eteenpäin ja luo mennessään uusia muistoja, uusia menneisyyksiä. Kaikkitietävä kertoja tunnustaa: Mutta siitä mitä nyt seuraa emme tiedä mitään… Niinpä jään malttamattomana odottamaan Hannele Mikaela Taivassalon seuraavaa tutkimusretkeä elämisen, olemisen ja rakastamisen mysteereihin.

Hannele Mikaela Taivassalo: Mennyt palaa.

(Det förflutna återvänder). Suom. Raija Rintamäki). Otava, 2023. 294 s.

Hanna Ugglan näyttely Leikki, Lek, Play Galleria Pirkko-Liisa Topeliuksessa 12.2. saakka.