Hänen kasvoillaan välähti kesytön ilme
Leena Parkkinen vie romaanissaan Neiti Steinin keittäjätär 1900-luvun
Pariisiin ja Paraisille. Naisten välinen rakkaus, luokkaerot ja vallankäyttö
kietoutuvat elävästi kirjoitetussa tarinassa traagisin seurauksin.
Minun tehtäväni on olla nero. Alice hoitaa kaiken muun. Gertrude Stein
Luulin, että painokone oli tuhrinut Jussi Karjalaisen suunnittelemaan kanteen punaista maalia, mutta se olikin verta. |
Hän oli kalpea,
mutta tarmokas, sivistynyt ja tyylikkäästi pukeutunut suomalaisnainen, Alice kuvailee
Margitia keittokirjassaan. Naiset ilmeisesti ystävystyivät puuhaillessaan keittiössä , mutta Margit jäi hänelle silti mysteeriksi. Niinpä Parkkinen
käytti tilaisuutta hyväkseen ja päätti sepittää Margitin tarinan.
Vaikka Neiti
Steinin keittäjätär (Otava) on fiktiota, Parkkinen toteaa jälkisanoissaan
pyrkineensä kuitenkin totuudenmukaisuuteen. Toisaalta ”kirjailijalle totuus on
aina suhteellinen käsite”, joten Parkkinen on joustanut tosiasioissa, ”jotta
lukijoilla olisi hauskempaa”.
Teos rakentuu kahden kertojan ja neljän aikatason varaan.
Pariisissa Alice muistelee aiempaa porvarillista elämäänsä Kaliforniassa ja
kuvailee nykyistä vilkasta seuraelämää taiteilijoiden ja intellektuellien suosimassa
Gertruden kuuluisassa salongissa. Sen uumenissa Picasso, Matisse ja Hemingway muiden muassa väittelevät
kiihkeästi uusista aatteista ja tekemisen tavoista.
Picasson muotokuva Gertrud Steinistä. |
Minun kasvoni antoivat hänelle inspiraation siihen. Niitä ei voinut
kuvata millään vanhalla menetelmällä. Sillä minun kasvoni ovat uuden ajan
kasvot. Kirjoitustyyliään, kokeellista kielirunoutta, hän kuvaili sanoin: Haluan kirjoittaa niin kuin Picasso maalaa.
Alice oli jo kauan sitten hylännyt haaveensa
pianistinurasta. Äitinsä kuoltua hän ajautui perheensä taloudenhoitajaksi
Kaliforniassa. Vaikka he Gertruden kanssa olivat rakastavaisia yli
kolmekymmentä vuotta Pariisissa, Alice päätyi silti Gertruden sihteeriksi,
kustannustoimittajaksi ja jälleen taloudenhoitajaksi.
Harva kirjailija saa teoksensa julkaistuksi ilman
lukuisia avustajia. Alicekin ymmärsi roolinsa Gertruden muusana. Vaikka hän
uhrautui, tämä antoi hänen elämälleen tarkoituksen: Vain minä ymmärsin Gertruden lahjakkuuden, vain minä voisin auttaa
tekemään hänestä suuren kirjailijan.
Kerronnan lukuisat yksityiskohdat luovat elävää kuvaa vuosisadan
vaihteen lumoavasta Pariisista sekä Gertruden ja Alicen salongista, jonka
seinät lattiasta kattoon oli tapetoitu mestariteoksilla. Parkkinen tavoittaa
myös lihaa ja verta olevien ihmistensä monisärmäisyyden sekä heidän erilaiset
puheenpartensa. Alicen ja Gertruden välinen nokkela piikittely hymyilyttää.
”Minä en ole
kiinnostunut miesten ulkonäöstä”, Gertrude sanoi.
”Kunhan ne ovat
nuoria, niillä on tummat silmät ja ne ovat taiteilijoita. Ja mielellään
lainaavat rahaa.”
Gertrude ja Alice rue de Fleurus'n salongissa. |
Tarinan toinen kertoja Ulriikka, Paraisilla sijaitsevan Gröndahlin kartanon puutarhuri, kirjoittaa kirjeitä Seilin saaren Tohtorille, joka on kiinnostunut Margitin ja hänen pari vuotta vanhemman sisarensa Astridin vaiheista viitisentoista vuotta aiemmin. Muistojensa ohessa Ulriikka tarinoi kirjeissään elämästään tragedian rappeuttamassa, ennen niin kukoistavassa kartanossa.
Näin Ulriikka kuvaa ensikohtaamistaan teini-ikäisten
sisarusten kanssa, jotka vanhemmat ovat lähettäneet työhakuun kartanoon: He kävelivät tienviertä harmaissa
ryvettyneissä hameissa, paljain säärin, vaikka oli pakkasta. Sisarukset
otetaan säälistä töihin.
Leena Parkkinen on palkittu kirjailija, jonka teoksia on julkaistu 12 maassa. Kuva: Jonne Räsänen |
Pariisilaissalongissa ja Paraisten kartanossa eletään erilaisten oppien mukaan. Vapaat pariisilaistuulet eivät vielä yltäneet Turun saaristoon. Hienona oleminen on pääasiassa sitä, että kieltää olevansa ihminen, kommentoi Gröndahlin kartanon keittäjätär Gun osuvasti.
Konstit oli monet, kun Gröndahlissa tehtiin
perusteellinen kevätsiivous: Huonekalut
kannettiin pihalle ja alakerran lattiat hangattiin suovalla ja hiekalla ja
yläkerran korkkimatot pestiin piimällä, kristallikruunut otettiin alas ja
puhdistettiin leivällä.
Kartanossa vallitsi tiukka luokkajako ja hierarkia. Ulriikka pohdiskelee, että kenties tragedia olisi voitu välttää, jos kartanon emäntä Karin ei olisi syntynyt toimettomuuteen jota hänen luokkansa varjeli hyveenä.
Öisin luokkarajoja tosin rikottiin,
kun makuuhuoneiden ovet avautuivat ja sulkeutuivat salaperäisesti.
Niin Pariisissa kuin Paraisilla puhutaan paljon ruoasta
ja valmistetaan monenlaisia herkkuja. ”Olen ruokaihminen”, Parkkinen tunnusti
Otavan lehdistötilaisuudessa ja jatkoi: ”ruoalla on metaforia ja merkityksiä, joilla pystyy
kertomaan paljon”.
Parkkinen kirjoittaa tarinaa lukijan iloksi myös rivien
väleissä ja antaa hänelle mahdollisuuden täydentää tarinaa omassa
mielikuvituksessaan. Kun intohimot ja vääristyneen vallankäytön aiheuttamat
turhautuminen ja raivo lähestyvät purkautumispistettä, minusta tulee
salapoliisi.
Uusi aika sarastaa niin Pariisissa kuin Paraisilla, ja
moni asia muuttuu. Monia kirjan henkilöitä piinannut kysymys jää kuitenkin
ratkaisematta. Oliko se rakkautta? Mitä rakkaus on?
Myös Margit säilytti salaisuutensa niin todellisuudessa
kuin Leena Parkkisen kiehtovassa tarinassa. Suljettuani kirjan kannet mieleeni
jäi kytemään kysymyksiä, jotka eivät jätä rauhaan. Se on hyvän kirjan merkki.
Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär. Otava. 2022. 464 s.