Maiseman, kielen ja mielen lumoava liitto
Tomi Kontio juhlii 30-vuotista kirjailijantaivaltaan runokokoelmallaan Tunturin luokse, rakkaan. Pienen kirjan universumiin mahtuu suuria teemoja ja pakahduttavia tunteita. Mutta miten keveästi ne teoksen sivuilla hengittävät.
kuin
hiekanjyvät, kuin pisarat
loistimmeko me
hämärän läpi,
kosketimmeko,
yli tyhjien, tyhjien aikojen?
Tomi
Kontio voitti J.H. Erkon palkinnon (nykyään
Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto) vuonna 1993 esikoisteoksellaan Tanssisalitaivaan alla. On siis syytä juhlaan,
jota taiturillinen sanankäyttäjä viettää Lapin tiettömissä, tinkimättömissä
maisemissa teoksessaan Tunturin luokse,
rakkaan (Teos).
Joskus
tuntureilla ei ole väriä. Joskus niitä ei näy.
Silloin ne
juhlivat pilvien kanssa
tanssisalitaivaan
alla.
Teksti tempaa
mukaansa ihan fyysisesti, sillä niin visuaalisena ja aistimellisena minä sen
koen.
Näen ja kuulen, miten teltta
lepattaa kuin sopulin sydän ja miten pojan
siluetti lammen rannalla / On kuin kapea niemi, / jonka ylitse pikkukuovi
lentää. (Nyt poika on jo iso ja joutuu kumartumaan matalien pilvien alla.)
Tässä kuitenkin lepatellaan vielä runokokoelman pinnalla kuin sudenkorento, mutta syvällä sen sisuksissa velloo raskaita teemoja, tunteita ja muistoja, joille luonto antaa muodon.
Ja äkkiä surullisempi säe / kulkee lävitsemme: / lapinsirkku kurkistaa
matalan mättään takaa, / kiven kyynel.
Ei voi kuin ihailla, miten kauniisti ja ilmeikkäästi
suomen kieli taipuu Kontion notkeissa säkeissä. Miten maisema ja ajatukset
erottamattomasti solmiutuvat toisiinsa: monta
valoa ne antavat meille, puut ja niiden varjot, kuin reittejä salaisuuksiin,
avaruuden syvyyteen, ikuiseen.
Teoksessa elämän kauneus ja kipu, surun monet sävyt, ja
hetken viivähtävä onni elävät rinta rinnan. Rivit kantavat raskaita taakkoja,
kuolemankaipuuta, menetyksiä ja eroja. Silti niistä päällimmäiseksi nousee
toivo, lohtu. Aivan kuin runoilija sanoittaisi säkeillään omia tuntojani ja
muistojani: Suurimmat haavat eivät
umpeudu.
On matka, kulkematon, / täynnä surun kehystämää iloa. /On meidän yhä, askeltakaan ottamatta, / meidän, yksin.
En mahda mitään, silmäni kostuvat. Riveissä on häivähdys
ikuisuutta. Ne kertovat kaipauksesta, menetyksestä ja rakkaudesta, joka ei
kuole. Minulla on ikävä sinua.
Tomi Kontion kirjoja on käännetty lukuisille kielille. Hän voitti
Finlandia-Junior-palkinnon lastenkirjallaan Keväällä isä sai siivet.
Kuva: Tomi Kontio
Runoilija rakastaa työvälinettään, kieltä, leikkii sen
kanssa ja haluaa asettua asumaan sanaan ”ja”. Rinnastuskonjunktio, luonnoltaan
kopulatiivinen kuin jänis sanoisi, että syksyisin
tunturit hehkuvat kuin kekäleet / ja syysöisin ne palavat vihreällä liekillä,
ja, ja,
tuli ilta ja tuli
aamu ja minä rakastan sinua / huoneessa, joka liittää meidät yhteen, / kuin
elämän ja kielen, maiseman ja toisen. Kenties minäkin rakennan huoneeni jahan.
Meidän mietteistämme piittaamatta porot tolvaavat
tunturin laella shamaanirummun kumeiden lyöntien tahdittamina, pitkänä jonona kuin
teksti vailla välimerkkejä. Äkkiä valonsäde lävistää pilvet kultaisella
keihäällään ja kutsuu meidät juhliin tanssisalitaivaan alle. Otan kutsun
riemumielin vastaan ja lähden Tunturin
luokse, rakkaan.
Yksityiskohta Vaula Valpolan maalauksesta Lepokausi tuo
Lapin maiseman ja värit mieleen.
Kauniin kaihoisan kirjansa saatesanoissa Tomi Kontio
kertoo valinneensa runoilijan vaikean polun, joka ei juuri maallista mammonaa
tarjoa, mutta ”jota kulkiessani pystyn luomaan hieman kauneutta maailmaamme,
pitämään hengissä kieltämme, jakamaan elämyksiä, ehkä tuomaan jollekulle iloa,
jollekulle lohtua”. Kyllä, sen hän tekee, lumoavasti.
Tomi
Kontio: Tunturin luokse, rakkaan. Teos. 2023. 94 s.
Vaula Valpolan maalauksia Galleria Brondalla 10.9.
saakka.
