”Melkoinen himmeli romaaniksi”
Mikko
Rimminen tempaa lukijan häkellyttävään ajan, paikan ja todellisuuksien yli pursuavaan
tarinaan tarkastellessaan kielen mahdollisuuksia ilmaista ihmisenä olemisen
rajallisuuksia.
Tutustumme Ernstiin, Mikko
Rimmisen uuden kirjan päähenkilöön, harmaana marraskuun aamuna tämän
nukkavierussa keittiössä jossain Pakowin ja Prenzlauer Bergin välimaastossa
Berliinissä.
Yksinäistä, jonkinmoisessa ”avaruustutkimuskeskuksessa”
virkailijana työskentelevää Ernstiä käy aika ajoin moikkaamassa yläkerrassa
asusteleva järeä, musta kollikissa Theo. Sen hypnoottinen katse Maailman luonnollisin asia -romaanin
(Teos) kannessa vihjaa, ettei ihan tavallisesta opuksesta ole nyt kyse.
Ernstin yksityiskohtia
tursuavaa ristintietä dokumentoi kertoja, alaviiteviidakkoon ihastunut
kömpelö tosikko, joka kuitenkin panee parastaan mahdottoman tehtävänsä edessä. Sillä
miten ihmeessä kuvata aika-avaruuden muljahduksia ja tajunnan poimustoja, jotka
kafkamaisesti tihkuvat normaalien reunaehtojen läpi?
Ernstin pyöräillessä työpaikalleen yksi kirjan
todennäköisyyksien kasaumista, Berliini, tulee konkreettisesti iholle. Sen harmaus
ja hajut, tihkusade ja töytäykset läimähtävät kasvoille kuin kylmästä vedestä vasta nostettu säämiskä.
Kuva ei ole imarteleva. Rimmistä mukaillen: Televisiotornin synkän puikon
sysiessä nuppiaan matalalla roikkuvaan pilvipuistikkoon kulkijat törmäilevät
sinne tänne kuin hiestyneet molekyylit etsiessään oikeaan suuntaan karauttavaa
kulkuvälinettä.
 |
| Mikko Rimminen voitti Kalevi Jäntin palkinnon Pussikaljaromaanillaan. Nenäpäivä ylsi Finlandia-palkintoon. |
Verbaaliakrobaatikko pyörittää tekstigeneraattoriaan, antaa
hypnoottisen kerronnan ajelehtia kohti uuskummaa, dystopiaa, scifiä, komediaa
tai näiden kombinaatiota. Tai kenties vain ehtaa rimmistä. Sillä pian ilmenee,
että Ernstin uusi tehtävä laitoksessa on vahtia, niin, jostain aika-avaruuden
laskoksista maahan pullahtanutta ”Kuutiota”, jolla on ilmeisiä voimia tunkeutua
erilaisiin tajuntoihin.
Kun seuraan vielä tuppautuu laitoksen siivooja Sonia ja Elsa Brändström (28.3.1988 – 4.3.1948 ),
sotavankeja 1920-luvun Siperiassa hoivannut ruotsalainen filantrooppi, on
joukkue (paria ilmeetöntä korstoa lukuun ottamatta) koko lailla koossa. Ja Ernst pihalla kuin puutarhatonttu. Hänen
primitiivireaktionsa, kimpaannuksesta kumpuava maailman luonnollisin ele puhkoo
reaalimaailman rajat lopullisesti. Näin kertojamme kriisiytyneen tilanteen tulkitsee:
”Koko jupakka
repsottaa niin löyhästi kiinni vähäisimmässäkään tolkussa, että ajoittain (tai
hieman useammin) on kerta kaikkiaan mahdoton hahmottaa koko kehystä,
nyansseista puhumattakaan.” Yritetään silti.
 |
| Yksityiskohta Riccardo Perronen öljymaalauksesta. |
Tekstimassasta alkaa vähitellen aavistella, että ”jotain”
tässä on takana, jotain kohti ”pyritään” (totuutta?). Sitä ei luonnollisestikaan
saavuteta, mutta, kuten sanottu, yritettävä on.
Himmelin ulokkeilla ja
sisäkkeillä harhaillessa saa kiinni yhdestä jos toisestakin korrenpätkästä. Ja
niitä tekee mieli seurailla pitempäänkin. Mietiskellä ulkopuolisuutta,
yksinäisyyttä, kommunikaation ja yhteisöllisyyden mahdottomuutta, kosmoksen
rajattomia mahdollisuuksia.
Arto
Nybergin haastattelussa Mikko Rimminen totesi kirjoittaneensa ”aikamoisen himmelin
romaaniksi”. Tähän on helppo yhtyä. Teoksessaan hän liikuskelee samoissa mielen
maisemissa, samoissa tuntemattomissa ulottuvuuksissa kuin palkittu kirjailija Leena Krohn. Keinot ja kieli vain ovat
perin juurin toisenlaisia. Mutta kumpikaan
heistä ei usko Wittgensteinia. Sillä
siitä, mistä ei voi puhua, on ainakin yritettävä kirjoittaa. Maailman luonnollisin asia ei ole hullumpi yritys.
Mikko
Rimminen: Maailman luonnollisin asia. Teos. 2017. 394 s (sivuja puuttuu).
Riccardo
Perrone: Varjosta valoon Galleria
Contempossa 2.4.2017 saakka.
