”Sävellä, minä rukoilen”
Hanna
Weselius voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon romaanillaan Alma! Sen lyyrinen kieli ja rujo
todellisuus paiskaavat kättä ja luovat omaäänisen kuvan ajasta, jota elämme.
 |
| Alma! voitti myös Kirjan vuosi 2015 - kirjoituskilpailun. |
Hanna
Weselius kertoi Hesarin haastattelussa kirjansa teemojen ja kysymysten piinanneen
häntä yötä päivää. Alma (WSOY) on
yritys ymmärtää niitä ja keskustella niistä muiden kanssa. Tässä hän onnistuu.
Sadan vuoden aikajanalla liikkuvassa, ohuessa 210 sivun teoksessaan hän
käsittelee vaikeita aiheita terävästi ja kiehtovasti. Elävä kieli imaisee
lukijan kuin huomaamatta mukaan tarinaan, pohtimaan, kommentoimaan ja
keskustelemaan.
Alma, yksi romaanin
kolmesta päähenkilöstä, tunnetaan paremmin säveltäjä Gustav Mahlerin vaimona kuin itse säveltäjänä. Tästä romaanissa on
kyse. Miksei ihminen toteuta itseään sen sijaan, että ripustautuu muihin?
Naisille tämä ripustautujan rooli on historian saatossa langennut kuin
luonnostaan.
Ehtona Alman ja Gustavin avioliitolle oli, että Alma
lopettaa luovan työnsä. ”Parempi ettet
sävellä ollenkaan, se ei muuten sovi aviossa olevalle naiselle”, totesi
Mahler vaimolleen. Mutta entä suuren säveltäjän kuoleman jälkeen? Alma oli
vapaa tekemään mitä halusi, mutta ajautui yhä uusiin avioliittoihin ja
suhteisiin. Eikä säveltänyt.
 |
| Alma Mahlerin (1879-1964) nuoruudenkuva. |
Tämä raivostuttaa teoksen toista päähenkilöä, lakimiestä
– joka on nainen – ja ihan toista maata. Hän hoitaa työkseen miesten kolhimien
naisten asioita, eikä voi ymmärtää, miksi naiset suostuvat alistumaan. Hän on
teoksen iskevä kertojan ääni kaikkitietävän kertojan ohella. Näin hän astuu
kirjan sivuille: ”Kovin kauan ei pilvisen
kevätaamun valo ehdi rauhassa valua ikkunasta työpöydälle, kun jo ovi lennähtää
auki. Sieltä lakimies puskee sisään takinliepeissään aamun viileys.”
Weselius on valokuvaaja ja sen huomaa. Tekstin ilmeikkyys
ja sen luomat kielikuvat ihastuttavat: ”Alma
sulkee ikkunan, se välähtää, ja katoaa huoneeseen.” Yksi pieni lause kertoo
tapahtumasta enemmän kuin useampikin valokuva.
Kolmantena tarinassa haahuilee Aino, kuvataiteilija, joka
ei saa otetta elämästään. Hän valmistelee näyttelyä, mutta itsekritiikki on
ankaraa: ”Mukamas vahvaa, mutta
tosiasiassa katsetta väistävää viivaa, pelkkää valetta, pelkkä rähjäinen
rikospaikka.”
Aino tuo mukanaan uutisia kaapatuista nigerialaisista
koulutytöistä ja kumiveneellä henkensä kaupalla pakenevista turvapaikanhakijoista,
kaikesta siitä, mikä maailmassa on vialla. Eikä hänellä itselläänkään kahden
tytön yksinhuoltajana mene häävisti. Isät ovat kadonneet tyttöjen elämästä
aikoja sitten.
 |
| Hanna Weselius työskentelee valokuvataiteen yliopiston- lehtorina. |
Hänen ongelmansa on päinvastainen kuin Alman. Ainokin
olisi valmis suhteeseen, muttei osaa tarttua siihen, kun se olisi tarjolla. Ja
vaikkei hän neljään vuoteen ole ollut lähelläkään miestä, toive elää. Ja kun se
jälleen kerran osoittautuu toiveuneksi, hänen maailmansa romahtaa. Emme me
pitkälle ole vuosisadassa edistyneet, tuntuu Weselius tuumivan.
Yksi kirjan satuttavista teemoista on nettiavaruudessa
vellova naisviha. ”Löysä ja muodoton
tasapaksu löllöhanuri, en panisi.” Aino ei saa silmiään irti
keskusteluketjusta. Mistä luolasta tämä kiilusilmäisten idioottien pataljoona oikein
on ryöminyt hehkuville näyttöruuduille? Weseliuksella on kysymykseen yksi käypä,
yllättävä vastaus.
Alun irralliset tarinat löytävät vähän kerrallaan
toisensa ja luovat kokonaiskuvan, jota ei ole mukava katsella. Mutta tosi se on
ja siitä sen kiinnostavuus syntyy. Silti Alma!:
n henki on yllättävän kepeä, peräti hauska. Ja toivoa paremmastakin on, sen
Aino lupaa: ”Ehkä tyttärille maailma
tulee olemaan erilainen. Ehkä niille maailma vastaa niin kuin ne huutavat. Sen
pienen mahdollisuuden eteen on tehtävä kaikki, kaikki.”
