Kynästä purkautuvat mustelmat
Maria Matinmikon kaunokirjallisessa
kuvakirjassa Valohämy ääriviivat
hämärtyvät, raja ulkoisen ja sisäisen maailman välillä katoaa. Kun havainnot,
ajatukset ja tunteet sekoittuvat, syntyy aivan uudenlainen alitajunta ja
kokemusmaailma.
Chiaroscuro ei ole
pimeyden tai kirkkauden kauneutta vaan molempia: toistensa läpi liukuvien
sävyjen viistoa hehkua.
Solahdan Maria Matinmikon Valohämyyn kuin Liisa kaninkoloon. Sieltä löytyy paljon tuttua ja tunnistettavaa, mutta kutkuttavasti myös sanojen, mielikuvien ja mielikuvituksen outoa lumoa. Edessä aukeaa kiehtova matka mieleen, maisemaan, taiteeseen ja filosofiaan.
Tästä on hyvä aloittaa: Maanalaisten vainioiden kimaltavat turskat, sanon, niitä kohti menen.
Kirjan osiossa Kysymyksenasettelu/Materiaalit
rannenivel nyökkää: ”Ehkä kaikki on ajateltava uudelleen”. Ehkä
kertomukset maailmojen synnyistä ja lopuista avautuvat juuri tällaisten tuulten
pyörteistä.
Tässä vaiheessa varmistuu, ettei kyse ole ihan
tavallisesta teoksesta. Matinmikko on itse kertonut, että Valohämy on ”kuvallinen, tarinan, esseen ja autofiktion lohkareita
käyttävä kontemplatiivinen kirjoitus olemassaolon kauneudesta,
historiallisuudesta, outoudesta, väkivallasta, materiaalisuudesta ja tuhosta.
Elegia”.
Kirjailijan maisemavalokuvat ja taiteilija Sami Jalosen nyrjähtäneet piirrokset eivät
varsinaisesti kuvita teosta, vaan niillä on ihan omaa sanottavaa. Silti kuvissa
on tarttumapintaa tekstiin, ne täydentävät, häiritsevät ja kommentoivat sitä
sopuisasti.
Matinmikon ilmeikäs kielikin luo omia visuaalisesti ja
aistimellisesti nautittavia kuvia. Ne houkuttavat alitajunnan hämäriin
huoneisiin: Kynästä purkautunut mustelma
tuoksuu yön väriltä, siihen minuudet kiinnittyvät roikkumaan. Jään
miettimään minuuksiani, montako niitä on?
Kunnes näen silmissäni kalanperkauksesta purkautuvat värit
ja välkkeen, kuulen musiikin:suomut
kipristyvät ja leviävät sateenkaarenväreissä ympäriinsä, veden koskettimet. Tuntuu
kuin vaeltelisin herkkukaupassa poimimassa ilmaisuvoimaisella kielellä
loihdittuja mielikuvien makupaloja.
Tässä vielä yksi monimielinen heräteostos, jossa
havainto, kirjoitus ja tunne yhdistyvät: Syötäviä
luumuja lumessa kadulla, kirjoituksesta tippuneet välimerkit. Rakkaus hajallaan.
On aika porautua syvemmälle, upottava aistien
valtakunnasta mielessä vellovaan rajattomaan universumiin. Matinmikko on harharetkeä
varten laatinut koordinaatit, jotka eksyvät matkalla. Mutta ei se mitään, tie
vie jo. Ajatukset venyvät galaksien mittoihin ja palaavat keittiön pöydän
ääreen.Maria Matinmikko voitti Kalevi Jäntin säätiön
palkinnon teoksellaan Värit (2017).
Kuva: Ville Julius Blad
Osiossa Rakkaudesta
vaanii vaara. Luustossasi kiertää
maiseman tuuli, hajottamaton äänen nukka. Katson sinua ja ajattelen: jyrkänne
ja vaarallinen putous. Teoksen väljä taitto sallii mielen vaellella
riveillä, tekstin alitajunnassa, sen herättämissä ajatuksissa, tunteissa ja
muistoissa, luoda kuvia.
Tällä välin koordinaatit ovat palanneet harharetkiltään
ja viittovat nyt kohti Kirjallista
avaruutta, mielemme ääniä, loppumatonta puutarhaa. Sen hämärissä siimeksissä
piileskelee kirja, jonka lukeminen on jäänyt kesken, koska en halua sen
loppuvan, tarvitsen sitä keskeneräisenä.
Lukea: janota
toisten ajatuksia ja tietoa. Niin totta kuten tämäkin: Muistiinpano on kaiken kirjoituksen alku ja ajattelun uloke. Ville Hännisen teoksesta Miten kirjani ovat syntyneet
löytyy lisää näkökulmia ja ulokkeita kirjoittamiseen.
Valollakin voi kirjoittaa. Sillä valokuva on valon
kirjoitusta, näkemisen näkemistä. Joskus hämäräkin auttaa näkemään selvemmin.
Sumu, reunaton olento, valohämyn seuralainen paradoksaalisesti paljastaa
peittäessään. Avaa näkymän siihen, minkä arki ja rutiinit ovat piilottaneet
alleen.
Osiossa Tottelemattomuudesta Matinmikko esittää inspiroivan kysymyksen: Miksi teosta pitäisi lukea sen ehdottaman lajin lävitse? Ei todellakaan tarvitse. Voi katsoa tanssitaidetta installaationa, lukea kirjaa musiikkina, kuunnella musiikkialbumia novellikokoelmana, katsoa maalausta runona.
Onko tämä teoksen omimista vai kenties uuden luomista?
Joka tapauksessa näin tarkasteltuna teos avautuu uudesta näkökulmasta ja
paljastaa itsestään ja kokijastaan yllättäviä odotushorisonttia järkyttäviä
ominaisuuksia.
Miten olen lukenut Maria Matinmikon Valohämyä? Olen astunut sen lohkareelta toiselle, tarinasta runoon,
sieltä autofiktioon ja esseeseen. Olen katsellut sitä installaationa,
kuunnellut sen soivan, antanut sanojen luoda mieleni näyttämölle kuvia,
tunteita ja tunnelmia.
Tinkimätön MargueriteDuras tiivistää teoksessaan Kirjoitan
sanojen maagisen voiman, jota Valohämykin
onnistuneesti todistaa: Kirjoittaminen on
yhtä kuin tuntematon.
Maria
Matinmikko: Valohämy – taide, maisema ja
maailmanloppu. Siltala & Parvs. 2023. 176 s.
Teoksesta julkaistaan myös Jari Kohon läpisäveltämä elektroninen äänitaideteos, joka on
saatavissa äänikirjapalveluista. Äänikirjan lukee Maria Matinmikko.