”Sussa on jotain tosi lepattavaa”
Markku
Pääskynen antaa hienossa, arvoituksellisessa romaanissaan Hyvä ihminen lukijalle vapausasteita päättää, onko kertoja hyvä
ihminen, tarpeeton ihminen vai vain ihminen.
Kello on kolme aamuyöllä vuonna 1994, pilviin on
takertunut auringonnousun kuparinen hohde, ja kunnon ihmiset nukkuvat. Tästä
alkaa Markku Pääskysen uuden
romaanin Hyvä ihminen (Tammi) kertojan
Rakun tarina.
Teos tuo mieleen Christer
Kihlmanin ”vaellusromaanin” Tuuliajolla
tappion maisemissa (Tammi, 1986). Senkin päähenkilö painiskelee maailman epäoikeudenmukaisuuden
ja omien vaikutusmahdollisuuksiensa ristiriidan kanssa: Vaikka kuinka haluasi
tehdä hyvää, olla tarpeellinen ihminen, saa aikaan pelkkää pahaa.
Pääskysen romaanin kertoja dokumentoi elämäänsä
päiväkirjoihin. Mutta merkinnät eivät täsmää Rakun omien eivätkä muidenkaan läsnä
olleiden muistikuvien kanssa. Mikä on totta, mitä tapahtui todella? Sitä voimme
vain arvailla kirjailijan antamien vihjeiden voimin, kartoittaa toden ja
epätoden häilyvää rajaa.
”Tätä
kirjoittaessani liikun ajassa edestakaisin tai oikeastaan kiertelen ja
kaartelen sitä aikaa, josta puhun.” Kesän vaeltelu parikymppisenä Euroopassa
ennen syksyn opintoja on jättänyt muistiin tahran, joka ei haalistu. ”Muistelen usein noita hetkiä ja yritän
kirjoittamalla muuttaa niiden poissaolon läsnäoloksi.”
Yksi niistä on mihin kieli pystyy, mitkä ovat sen rajat
ja mahdollisuudet kuvata todellisuutta? Onko niin, kuten Rakku miettii, ettei kieli
ymmärrä olevansa vain pelkkä heijastus suuremmasta jota se ei kykene
käsittämään? Onko niin ettei maailma suostu kulkemaan käsien lävitse?
 |
| Markku Pääskynen on ollut kahdesti Finlandia-ehdokkaana ja voittanut mm. Kalevi Jäntin ja Savonia -palkinnon. Kuva: Saila Susiluoto |
Rakku tekee elämästään tilinpäätöksen aina seitsemän
vuoden välein. Kun viides jakso on meneillään, lokakuun lehtikulta kieppuu
kaikkialla, mutta Rakun elämä on urautunut harmaaksi arjeksi. Hänellä on työ
sosiaalivirastossa ja vaimo, joka synnyttää kohta pojan.
Nuoruuden holtittomuus ja runous ovat takanpäin, kaiken
pitäisi olla hyvin. Mutta Rakulla on toinenkin mieli. Se ajelehtii yön hämäryydessä,
jossa päivänvaloa kaihtavat oudot ajatukset viihtyvät.
Hänen kaverinsa, kirjailija, tulkitsee tämän näin: ”Sussa on jotain tosi lepattavaa.” Sen
Rakku itsekin oivalsi kauan sitten Euroopan reissullaan Portugalin Quinta de
Regaleiran labyrintin luolaston pohjalla. Arkijärki ei sinne yltänyt, siellä
pätivät toiset lait.
 |
| Osa Olli Piipon teoksesta sarjasta Eight Notes on Oceanic Feeling. |
”Minun ruumiini oli
kadonnut, minä olin tyttö, poika ja meren mykkä kala, minun ruumiini oli täynnä
vastaanottavaisia aukkoja ja esiinpistäviä ulokkeita.” Rakku kokee ykseyttä
maailmankaikkeuden kanssa. Rajat häipyvät, sulautuvat toisiinsa ja tekevät
sovinnon.
Markku Pääskynen punoo aineksistaan monitasoisen,
kiehtovan romaanin. Olemme Rakun seurassa tutkineet varjon syytä ja valon
alkuperää, osallistuneet kepeään ja vapaaseen leikkiin, jolla ei ole sääntöjä.
Enkä olisi Rakun lailla huolissani tästä: ”Mikä vahinko että tietämättömyyden pimeys
peittää elämän taikuuden ja säteilevät sekunnit.”
Sillä Hyvän ihmisen kaltainen hieno
kirjallisuus valaisee. Kas näin: ”Yö
tuudittaa meidät salaisuuksiinsa syvällä tummanpunaisen ruusun sisällä,
sametinpehmeiden, satakertaisten terälehtien suojassa.”
Olli
Piippo kuvaa kokemusta ykseydestä maailmankaikkeuden kanssa maalauksen keinoin näyttelyssään Eight Notes on Oceanic Feeling.
Helsinki Contemporary 27.5. asti.
