Mysteerin äärellä
Pertti Saloheimon pienoisromaanissa Meren ja tulivuoren välissä tapahtuu
outoja asioita. Teoksen minäkertoja, luonnontutkija, joutuu pohtimaan
kysymystä, mitä tieteen tuolta puolen löytyy?
… miten saan metallihyönteiset sijoitettua
niveljalkaisten sukupuuhun?
Luonnontutkija on Akatemian apurahan turvin saapunut pieneen kaupunkiin, joka on ahtautunut valtameren ja ammoin sammuneen tulivuoren väliin. Kaupunkia ympäröi tiheä sademetsä, jonka omintakeista flooraa ja faunaa biologi on tullut tutkimaan.
Kaikki alkaa varsin asiallisesti Pertti Saloheimon pienoisromaanissa Meren ja tulivuoren välissä (WSOY). Minäkertoja kirjoittaa päiväkirjaa, jonka
merkinnät alkavat kunnianhimoisen innostuksen vallassa: jos onnistun täällä, olen varmasti professori ennen kuin täytän
neljäkymmentä.
Läpitunkematon, villi luonto tarjoaa tutkijalle aineistoa:
lukemattomia aiemmin tuntemattomia eliölajeja ja kasveja. Hän on palkannut
taloudenhoitajan, töykeähkön Marthan siivoamaan pari kertaa viikossa, jotta
voisi keskittyä tutkimukseen. Työ ei kuitenkaan suju hänen suunnitelmiensa
mukaan: kuume iskee, kaataa hänet sänkyyn ja vääristää hänen aistejaan.
Luonnontutkijan päiväkirjamerkinnät niukkenevat. Välillä hän
jaksaa kirjoittaa päiväkirjaansa sivulle vain yhden lauseen: MARTHA KÄVI. Sanoi kutsuvansa lääkärin. Uuskumma
hiipii teoksen sivuille, kun laboratorion esineet alkavat mystisesti siirtyä
paikoiltaan. Yöllä hehkuvasilmäiset kummituseläimet karjahtelevat ja raapivat
biologin metsään kyhäämän piilokojun seiniä.
Tutkijan löydökset käyvät yhä omituisemmiksi. Hänen maahyönteisten
pyydystämistä varten asettamastaan etyleeniglykolivadista löytyy kookas,
ryömivä kovakuoriainen. Tarkemmat tutkimukset paljastavat otuksen olevan
kokonaan metallia. Pudotin sen suurimpaan
lasiseen keruupurkkiini, ja sen pohjalle se kilahti.
Kun viidakosta löytyy sotilaan päätön ruumis ja tutkijan
laboratoriosta pääkallo, kyläläisten – ja poliisipäällikön – johtopäätös on
ilmeinen. Ainoastaan nuori nainen Maria, Marthan kasvattitytär, ei karta
”hullua tiedemiestä”. Näiden kahden välille syntyy luottamus ja tunneside, joka
ulottuu kuolemankin yli?
Yritän tulkita Saloheimon vihjeitä ja ennusmerkkejä siinä juurikaan onnistumatta. Odotan vinkkejä lisää, mutta homma riistäytyy käsistä, kun laboratorion nurkkaan ilmestyy puoliksi mekaaninen paviaani jupisemaan tunnistamattomia sanoja. Mistä oikein on kyse?
Saloheimo ei maalaile kielellä vaan antaa tutkijansa
jatkaa dokumentointia asialliseen sävyyn, kuten tiedemiehelle sopii. Outojen
tapahtumien ja tekstin rauhallisen poljennon välinen ristiriita luo teokseen hypnoottisen
tunnelman, joka pitää lukijan hyppysissään.
Teoksen kulminaatiopisteessä laboratorion häkkeihin ja
terraarioihin vangitut eläimet karkaavat, ja tutkija hylkää kaaoksen partaalla horjuvan
tukikohtansa. Marian tulkinnan mukaan hän
muuttui epätarkaksi ääriviivoiltaan. Tutkimusotteensa kadottanut biologi
siirtyy tarkkailemaan naakkayhteisön ryhmäkäyttäytymistä. Parvi asustaa
tulivuoren rinteellä muinaisen luostarin raunioissa.
Luostaria käy pyhittämässä outo munkki, joka tuntuu
puhuvan samaa kieltä puoliksi mekaanisen paviaanin kanssa. Päivän kirkkaudessa munkin puheet tuntuvat järjettömiltä tai ainakin
tieteenvastaisilta, mutta silti jokin on houkutellut minut käymään luostarissa
joka päivä.
Munkki puhuu iankaikkisuudesta, joka hänen väitteensä
mukaan on koko ajan vieressämme: sopivasti
kättä ojentamalla saattaisimme noin vain lipsahtaa pois tästä maailmasta
iankaikkisuuden puolelle.
Puhuuko munkki niistä ”ohuista paikoista”, joista Joel Haahtela kertoo kirjassaan Adèlen kysymys? Kyse on hetkistä
ja tilanteista, ”joissa kahden maailman
välinen raja häviää. Niissä paikoissa me voimme tuntea sen mikä on toisella
puolella, ainakin lyhyen katoavan hetken”.
Tässä vaiheessa luonto puuttuu peliin ja näyttää
mahtinsa. Kaatosateiden synnyttämät mutavyöryt hautaavat kaupungin kadut alleen.
Tulivuori havahtuu, syytää kidastaan tulista laavaa ja tuhkaa, joka sytyttää
onnettoman kaupungin talot tuleen. Rannalle hylätyt sukelluskellot ujeltavat
hiljaa, laivanhylky irtoaa ja ajelehtii merelle. Aivan kuin maailmanloppu olisi
tullut.
Tutkija ja Maria kohtaavat vielä kerran:
– Mikä tämä paikka on – jos tämä on paikka?
– Täällä ei ole mitään aikaa vaan ainoastaan
oleminen. Täältä tuntuu puuttuvan kaikki aikaan liittyvä. Niin kuin kokisin
kaiken yhtä aikaa ja koko ajan.
Pertti Saloheimo on lääkäri, joka
työskentelee Lääkärilehden tie-
teelisenä neuvontantajana.
Kuva: Otto Virtanen
Tässä tutkija on samoilla linjoilla kosmologi Syksy Räsäsen kanssa, joka on todennut:
”Maailmankaikkeutta voi ajatella
valmiina rakenteena, jossa kaikki ajanhetket ja kaikki tapahtumat ovat olemassa
aina ja ikuisesti”.
Minusta tuntuu kuin Meren
ja tulivuoren välissä olisi arvoitus, joka minun pitäisi ratkaista.
Monitulkintainen teos sopii mainiosti lukupiirikirjaksi. Olisi kiinnostavaa
kuulla, millaisia ajatuksia ja maailmanselityksiä se lukijoissa herättää.
Itse pysähdyn mysteerin äärelle. Tutkimme tieteen keinoin
maailmamme monenlaisia ilmiöitä, ja tietomäärämme kasvaa eksponentiaalisesti. Perimmäistä,
elämän syvintä salaisuutta tiede ei kuitenkaan tavoita. Siihen tarvitaan outoja
kirjoja ja ohuita paikkoja.
Pertti Saloheimo: Meren ja tulivuoren välissä.
WSOY, 2021. 183 s.