Cristina Sandu: Vesileikit
Vain unelmilla on siivet
Cristina
Sandun Vesileikeissä kuusi tyttöä
lehahtaa joelta pärskyen lentoon eri puolille maailmaa. Heidän kohtaloistaan
syntyy haikean kaunis runoelma elämisen ankarista ehdoista.
”Sandu onnistuu esikoisromaanissaan tekemään
näkyväksi sen, miten kieli, kulttuuri ja synnyinmaa ovat aina ihmisen ja
ihmisyyden rakennuspalikoita”, perusteli Finlandia-esiraati Cristina Sandun Valas nimeltä Goliat -teoksen valintaa ehdokkaaksi vuonna 2017.
Samat teemat ovat keskeisessä roolissa myös Sandun
uudessa, kokoaan suuremmassa pienoisromaanissa Vesileikit (Otava). Teos on kuin luonnoskirja, johon Sandu
hahmottelee kuuden itäeurooppalaisen tytön kohtaloita.
Maa, josta tytöt ponnistavat maailmalle, on nimeltään
”Erään joen toisella puolella”. Koska puoli on väärä, kaikki haluavat sieltä
pois. Joen sylissä uinuva kaupunki on hiljainen; miehet ovat lähteneet etsimään
elantoaan muualta, naiset uurastavat tehtaissa ja pelloilla.
Tytöt hukuttavat ankeaa arkeaan tupakkatehtaassa vesileikkeihin
joella. ”Tytöt olivat ehdottomasti liian
vanhoja sellaiseen – oli työn kuluttamia kämmeniä ja lohkeilleita jalkapohjia –
mutta he alkoivat leikkiä.”
Alkuun tyttöjen vesileikeillä ei ole sen kummempaa
päämäärää, kunnes: ”Kesän edetessä heidän
liikkeissään alkoi olla jotakin määrätietoista ja aggressiivista, kuin kyse ei
olisikaan enää ollut pelkästä viihdyttävästä leikistä.”
 |
| Cristina Sandu on syntynyt Helsingis- sä ja asuu tällä hetkellä Edinburghissa. Kuva: Marjo Tynkkynen |
Kirja avautuu kuin sipuli uintikesän kohtausten
vuorotellessa tyttöjen myöhempien vaiheiden kanssa. Rakenne toimii, luo
jännitettä ja taustaa syntyvälle kokonaiskuvalle unelmista, yrittämisestä ja
pettymyksistä. Sandu kuvaa nämä ponnistelut maagisella, nautittavalla
kielellään taidokkaasti.
Anita on päätynyt Helsinkiin opiskelemaan suomea. Aurinkoisena
kesäpäivänä hän tapaa Senaatintorilla temppuja tekevän Hämähäkkimiehen, joka on
kotoisin samasta maasta kuin hän itse. Pian Anitan opiskelijakämpässä pariskunnan
”vaatteet putoavat lattialle kuin
epävarmuudet”.
Anita on vuoden Suomessa oleskelun jälkeen oivaltanut, että
vieraantuminen ja yksinäisyys kuuluvat maahanmuuttajan arkeen, mutta paikan
löytäminen uuden kulttuurin sisällä on silti mahdollista. Onko sen hinta
kieltää oma kielensä ja menneisyytensä?
”Veden alla oli
hiljaista ja pimeää. He tunsivat miten varjot ja valot väreilivät ylhäällä.”
Paulina toteuttaa bisnesunelmaansa Kalifornian rannikolla
San Luis Obispon kaupungissa. Hänen perustamansa pienen vanhustenkodin hoitaminen
osoittautuu kuitenkin hankalaksi ja raskaaksi. Turhautuneena hän pakenee
päiväksi kalareissulle ja tuntee hetken nautintoa, kun: ”Meri työntää sataman pois näkyvistä ja kumpuilee kohti pilviä.”
Päiväretki ei kuitenkaan luo yhteenkuuluvuuden tunnetta veneen
matkustajien välille. Häpeä, josta Paulina luuli päässeensä eroon, nostaa
päätään, kun hän hetken luulee kamerunilaisia kohtaan luotujen silmäysten
kohdistuneen itseensä.
Sandu luo elävällä, luontevalla kielellään tyttöjen
lyhyistä kohtaamisista kanssaihmistensä kanssa – osoittelematta – maailmankuvaa,
jossa tasa-arvoa ei tunneta. Häpeä ja syyllisyys omasta vaatimattomasta
taustasta hiipivät tyttöjen kantapäillä.
”Kun he
kerääntyivät kuiskuttelemaan riemastuneina ja sivuilleen vilkuillen, uimapuvut
roikkuivat puun oksilta kuin varikset – kuin uhkaavat enteet, sanottiin, mutta
vasta jälkikäteen.”
Betty kertoo tarinaansa minämuodossa pelatessaan
viimeisillä rahoillaan uhkapeliä Saint-Martinin kasinolla. Karibian saarelle
hänet on lennättänyt lupaus, että sieltä kyllä löytyy töitä kaikille. Määränpäässä
hänellekin tarjotaan hommia: ”miehet
maksavat hyvin pienestä hauskanpidosta hotellilla”. Betty kuulemma oppisi
homman nopeasti.
”Niin tyttöjen
silmäluomilla kuin hiuksilla oli paksu kerros hilettä, mikä sai heidät
kipinöimään. Kajaalikyyneleet valuivat poskia pitkin ja punaiset huulet
taipuivat vinoon.”
Ninalla kävi tuuri. Hän sai paikan sipsien ja limujen
poimijana varastossa Roomassa. Sielläkin kieli sekoittaa kuvioita, päinvastoin
kuin Paulinan kohdalla. Nina on oppinut italiaa, muttei uskalla paljastaa, että
on ymmärtänyt, mitä selän takana puhutaan. On turvallisempaa olla ”joku ryssä vaan”, eikä nolata uusia
ystäviään.
”Piru vie! hän
jylisi. He karkasivat, ettekö tajua! Eivätkä he tule takaisin.”
Lidia kuitenkin tulee takaisin köyhään kotikyläänsä
vuosikymmeniä myöhemmin. Hän tapaa siellä vanhan ystävänsä Lintukasvattajan,
jonka kirjekyyhkyt palaavat uskomattomien matkojen takaa hänen vaatimattomaan
asumukseensa. ”Istumme pitkään hiljaa.
Tunnen miten ympärillämme kuisti, vinoine kattoineen ja lahoine lankkuineen,
yrittää pitää kiinni talosta.”
Näin taitavasti Sandu puhaltaa henkeä paitsi ihmisiin ja
tilanteisiin myös elottomiin esineisiin. Vesileikkejä
lukiessa tuntuu kuin katselisi hyvää elokuvaa, niin elävästi tarina soljuu.
Vanhalla Lintukasvattajallakin on unelma: hän haaveilee
pelloilleen istutettavista sadoista aurinkopaneeleista. Minne voitot niiden
tuottamasta energiasta valuvat? Joen oikealle puolelle?
Lidia ei jaksa enää välittää, eikä puolustaa ystävänsä
oikeuksia. Hän keskittyy ruoan makuun. ”Minulla
on ollut ikävä vasta maasta nostetun sipulin läsnäoloa kielelläni. Rehellistä
ja peittelemätöntä.”
Hiljaisella joella kaikki on ennallaan, vain tytöt
puuttuvat. Aurinko lämmittää veden ylle kurkottavaa kallionkielekettä, jolta he
muinoin hyppivät veteen. Keltainen ruostunut traktori jumittaa rantapenkereen
mutaan jähmettyneenä ”kaavin ilmassa kuin
kesken jäänyt lause”.
Cristina Sandulla on taito tavoittaa arjen pieniä
yksityiskohtia, nähdä niiden merkitys ja punoa niistä haikean kauniita
kertomuksia, jotka pureutuvat ihmisyyden ytimeen. Vesileikeissä elämän valttikortteja on jaettu harvoille. Lopulta
vain unelmilla ja kirjekyyhkyillä on siivet, jotka kantavat.
