Tuuliajolla identiteettiä etsimässä
Pajtim
Statovcin toinen romaani Tiranan sydän
avaa Balkanin lähihistoriaa ja kertoo intohimoisesti ja rehellisesti ihmisistä,
jotka etsivät identiteettiään ja paikkaansa maailmassa.
Statovcin esikoisteos Kissani Jugoslavia (Otava) teki heti läpimurron.
Se voitti Helsingin sanomien kirjallisuuspalkinnon 2014, ja tähän mennessä sen
oikeudet on myyty yli kymmeneen maahan. Kun kirjailijalta tuolloin kysyttiin: Miksi
kirjoitat? Vastaus kuului: ”Intohimosta,
saadakseni mahdollisuuden kertoa jostakin vielä aukiselittämättömästä. Sen
jakaminen lukijoiden kanssa on valtavan hienoa.”
Saman hän on komeasti tehnyt myös uudessa romaanissaan Tiranan sydän (Otava). Sen tarinoista
koostuva kaleidoskooppi vie lukijan kymmenen vuotta kestävälle mierontielle
1990-luvun kommunismin heitteille jättämästä köyhästä Albaniasta läntisen
maailman metropoleihin. Mukana välähtelevät ikiaikaiset tarut albaanien
historiasta.
Teoksen osuva motto on peräisin Amos Ozin romaanista Tarina
rakkaudesta ja pimeydestä: ”Joskus tosiasiat ovat uhka totuudelle.” Niinpä
valheilla onkin suuri osuus kirjassa. Niillä voi esimerkiksi rakentaa itselleen
sellaisen identiteetin kuin haluaa. Näin tekee teoksen aloittava 22-vuotias
kertoja.
”Olen mies joka
ei voi olla nainen mutta joka halutessaan voi näyttää naiselta, se on paras
ominaisuuteni, naamioleikki jonka voin aloittaa ja lopettaa silloin kuin
minulle parhaiten sopii.” Hänen mielestään ”kenenkään
ei ole pakko olla se ihminen joksi on syntynyt, vaan itsensä voi koota kuin
palapelin”.
Silti hän ei ole kenellekään mitään, hän on näkymätön,
halveksittu toinen, köyhä maahanmuuttaja. Joka etsii epätoivoisesti uutta
alkua, omaa paikkaansa maailmassa. Tämän lisäksi hän on vielä piirun verran huonompi
ihminen, ei mies eikä nainen. Hän on ulkopuolinen toiseen potenssiin. Valheet,
pettymykset ja petokset seuraavat toisiaan hänen odysseiallaan Roomassa,
Berliinissä, Madridissa, Pariisissa ja Helsingissä.
 |
| Vuonna 1990 syntynyt Statovci muutti perheineen Suomeen kaksivuotiaana. |
Statovcin ilmeikäs kieli ja tapa kertoa lumoavat tälläkin
kertaa. Huomaamatta hän vetää lukijan kertojansa nahkoihin, tuntemaan lyönnit,
nälän, kylmän, yritykset saada jalansijaa. Mutta jalka lipeää jo Piazza
Navonalla Roomassa: ”rakennukset
ympärilläni näyttävät kohtalokkaan kokoisilta ja kivet jalkojeni alla nuolevat
jalkapohjiani kuin olisivat valmiit puraisemaan ne irti.”
Pakomatka alkoi Tiranasta, Albanian pääkaupungista,
kymmenisen vuotta aiemmin. Kaksi nuorta poikaa Bujar ja Agim sinnittelevät
parhaansa mukaan maassa, jossa ”vastasyntyneitä
kuolee kuumeeseen ja aliravitsemukseen, miehiä kunnialuoteihin ja miestensä
luota karkaavia naisia ammuksiin, jotka heidän oman sukunsa miehet ovat
antaneet aviomiehen suvulle häiden yhteydessä”.
Kun Bujarin tarinoita kertova isä kuolee, sisar katoaa kenties
ihmissalakuljettajien nieluun, äiti vaipuu suruunsa, ja kun Agimin vanhemmat
pieksevät hänet, kun hän leikitellen on pukeutunut äitinsä leninkiin, on
lähdettävä. Lähdettävä venepakolaisena etsimään parempaa elämää, unelmien
täyttymystä.
Statovci kolkuttelee lukijan omatuntoa ja myös Bujarin,
joka tajuaa oman syyllisyytensä maansa tilaan jo varhain. ”Me hyväksyimme ympärillämme olevan maailman muuttumattomana, emmekä
tehneet elettäkään muuttaaksemme siitä mitään.”
 |
| Kuutti Lavsen kivilitografia Ferito d'amore Rakkauden haavoittama. |
Taitavasti Statovci punoo tarinat yhteen, luo toimivan
kokonaisuuden – ei kaarta – vaan ympyrän, joka sulkeutuu, kun tarinoissa mukana
laukkaava sotaratsu pyytää kertomaan tarinansa. On kotiinpaluun aika ja Tiranan
sydän palaa sinne, minne se kuuluu, identiteetti on vihdoin löytynyt. Teoksen
ytimenä kulkee kaunis, viiltävä rakkaustarina, kaikkien kertomusten sielu.
Pajtim
Statovci: Tiranan sydän. Otava, 2016. 271
s.
Kuutti Lavosen grafiikkaa Galleria Duetossa 18.9 saakka.
