”I want you.”
Sauli
Miettinen on jäljittänyt salapoliisina Jorma Uotisen elämän koreografioita ja
kirjoittanut Suomen tanssitaiteen ikonista perusteellisen, kiinnostavan ja
ilmeikkään elämäkerran. Teos on kuin jännittävä romaani kaikkine käänteineen.
”Ollaksesi suuri pane kaikki mitä olet
pienimpäänkin mitä teet.”
Fernando
Pessoa
Pienen porilaispojan elämän alkutaival ei luvannut
suuria. Yksinhuoltajaäidin miniyksiössä kolmihenkisen perheen elämä oli niukkaa:
”… jo banaani tai appelsiini tekivät
päivästä juhlan”. Naapurusto informoi äitiä varhain, että Jorma on homo.
Koulussa kiusattiin normista poikkeavaa poikaa.
Jorma ei antanut tämän lannistaa itseään, sillä häntä
ajoi intohimo estradeille ja valonheitinten loisteeseen:
”Viisivuotiaana
halusin ostaa Porin teatterin ja kymmenvuotiaana kyselin sieltä töitä. Balettia
aloin siskoni kautta opiskella 15-vuotiaana”, taiteilijaprofessori muisteli 70-vuotissytymäpäivänsä
kunniaksi julkaistun elämäkertansa Jorma
Uotinen tilaisuudessa Otavassa.
Tuoreena ylioppilaana vuonna 1970 hänet kiinnitettiin Doris Laineen ansiosta
Kansallisbalettiin. Tästä Uotinen ei turhia ylpeile: ”Oli niin kova pula
miestanssijoista, että ottivat minut. Ehkä he näkivät minussa potentiaalia,
taitoa ei ollut”. Mutta sitä karttui.
Suomen tanssitaiteen uudistajalta oli ennenkin kyselty muistelmia,
mutta Uotinen ei ollut valmis muistelemaan. Onnekkaan sattuman ansiosta oikea
elämäkerturi kuitenkin löytyi. Uotinen oli jo aiemmin tavannut tietokirjailija Sauli Miettisen, ja he olivat alustavasti
sopineet tapaamisesta.
Miettistä kuitenkin arvelutti, ettei osaisi keskustella
kultivoidun taiteilijan kanssa, kunnes hän näki Helsingin Sanomissa kuvan
Uotisesta, joka loikoili sängyllä vierellään hänen kirjoittamansa teos Marlene Dietrich – nainen ja tähti.
Keskusteltavaa löytyi, ja elämäkertaa alettiin työstää.
 |
| Äitinsä tekemässä nahkatakissa poseeraavan Jorman olemuksesta huokuu jo itsevarmuus. Kuva: Kari Hakli |
Miettisen käsiin ryöpsähti valtaisa, sekava materiaalipinkka
Uotisen uran vaiheista. Tietokirjailija dokumentoi kaiken tunnollisesti, joten viiteluettelo
kirjan lopussa venyi peräti 25 sivun mittaiseksi.
Uotisen harvasanaisuus ei helpottanut Miettisen työtä. ”Kysyä voit, en välttämättä vastaa,
Uotinen totesi monesti, sillä hänen mielestään ”kaikki ei kuulu kaikille”.
Tämän vuoksi hänen ystäviensä ja kollegoidensa haastattelut olivat tärkeä
tietolähde Uotisen henkilökuvan laatimisessa. Osin ristiriitaisetkin muistelut
luovat taiteilijan persoonasta monipuolisen ja kiinnostavan kuvan.
Kun ”nainen, jolla on visio”, tanssija-koreografi Carlyn Carlson kutsui Uotisen
johtamansa Pariisin oopperan kokeellisen tanssiryhmän solistitanssijaksi – ”I want you.” – Uotisen koko elämä
muuttui. Pariisi on Uotiselle edelleen rakkaus, joka ei sammu.
Uotinen oppi Carlsonin ohjauksessa uusia käsitteitä ja
hänen ymmärryksensä tanssitaiteesta muuttui. ”Lähdin tanssijana, palasin
taiteilijana”, hän kommentoi aikaansa Pariisissa. Sieltä löytyi myös uusi
liikekieli. Se kulminoitui vuonna 1979 Pariisissa esitetyssä sooloesityksessä Jojo, joka teki Uotisesta
kansainvälisesti tunnetun tanssitaiteilijan.
Uraan mahtui myös epäonnistumisia. ”Kansallisbaletin Tulilintu vuonna 1997oli taiteellisesti
täysi floppi”, Uotinen totesi juhlissaan. ”Se kuvasti senhetkistä
elämäntilannettani: maisema oli tuhruinen, köydet solmussa ja pää tulessa.”
”Miestanssijoiden
päässä oli metalliset pytyt ja niissä paloi oikea tuli. Tietysti yhden päänahka
paloi”, Miettinen dokumentoi.
 |
| 1990-luvun loppu oli Jormalle ristiriitaista aikaa. Kuva: Kaapo Kamu |
Uotinen oli paitsi tanssitaiteensa myös elämänsä kanssa
hukassa. Pitkä parisuhde Helena
Lindgrenin kanssa oli päättymässä. ”Minulla ei ollut työpaikkaa, ja koti
oli tyhjä. Tarvitaanko minua vielä?”, Uotinen kertoi pohtineensa. Oli
löydettävä uusi suunta joka suhteessa.
Hänen lempirunoilijansa Fernando Pessoan tuotanto viitoitti taiteilijan tien takaisin
luovuuden ytimeen kohti uutta lähestymiskulmaa: ”Toisen taiteilijan työ työnsi minua eteenpäin”. Prosessin tuloksena
syntyi kansainvälisesti palkittu surrealistinen tv-elokuva Mies jota ei koskaan ollut.
Esa
Saarinen näki ystävänsä tavassa lähestyä Pessoan tekstiä jotain ainutlaatuista: ”Jorma meni päin Pessoan runoutta ja eli sen
todeksi”. Luova tanssitaiteilija halusi löytämänsä uuden alun myötä muuttaa
myös ulkoista olemustaan ja ajoi hiuksensa pois: ”Yhtäkkiä en kestänyt enää sitä blondattua söheröä”.
Menestys jatkui Heikki
Partasen ohjaamassa lumoavassa, monitasoisessa elokuvassa Pessi ja Illusia, jossa Uotinen näytteli
Ristilukin roolin. Vuoden 1984 Jussi-gaalassa elokuva sai peräti viisi
palkintoa. Hieno ohjaaja Heikki Partanen voitti neljännen Jussinsa, ja Uotinen
palkittiin parhaasta miessivuosasta.
 |
| Sauli Miettistä kiinnostaa erityisesti julkisuuden vaikutus ihmisiin. Kuva: Hannele Salminen |
Elämäkertaa lukiessani paljastui, että meillä on Uotisen
kanssa sama lempikirjailija: ranskalainen Marguerite
Duras, jonka tuotantoa voi lukea yhä uudelleen ja uudelleen, ja aina se
puhuttelee (Juttu löytyy täältä.)
”Durasin
kirjallisessa tuotannossa älyllisyys yhdistyy aistillisuuteen. Saman huomion
voi tehdä Uotisen töistä, joissa monissa saattaa nähdä viittauksia koreografin
omaan elämään”, Miettinen kirjoittaa.
Myös Durasin teoksissa kirjailija on
itse erottamaton osa tekstiään. Uotinen on samoilla linjoilla:
”Jos haluatte tuntea minut, katsokaa
teoksiani”.
Taiteilijaprofessori nousi suuren yleisön rakastamaksi
mediapersoonaksi, kun hänet kutsuttiin televisioon tuomaroimaan Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaa.
Osoittautui, että Uotisella on paitsi näkemystä myös sana hallussaan. Hänen
tiivistelmänsä tanssijoiden suorituksista ovat jääneet lentäviksi lauseiksi
johtotähtenään: ”Ei huono”.
 |
| La Diva Kuopio tanssii ja soi - festivaaleilla 1993. Kuva: Liisa Nojonen |
Uotinen tunnustaa eläneensä intensiivisesti ja
intohimoisesti. Hän on saanut toteuttaa itseään monipuolisesti tanssijana,
koreografina, johtajana, ohjaajana, laulajana, tanssituomarina, luennoitsijana,
näyttelijänä, korusuunnittelijana, juontajana ja tv-persoonana.
Vaikka Sauli Miettisen elävästi kirjoittama, runsaasti
kuvitettu teos nostaakin komeasti esiripun Jorma Uotisen hienon uran edestä, taiteilijan
syvin persoona jää lopulta mysteeriksi.
Varmaa kuitenkin on, että viisivuotiaassa
pojassa syttynyt intohimon liekki roihuaa edelleen. Taiteilijuudesta ei jäädä
eläkkeelle, se on koko elämän pituinen prosessi.
