Ensi
vuonnaTeokselta ilmestyvissä kirjoissa Rafael Donner löytää itsensä Australiassa, Janne
Saarikivi puolustaa kulttuuridiversitettiä ja Minna Lindgren usuttaa
seitsemänkymppiset baanalle.
Rafael
Donner: Ihminen on herkkä eläin –
omaelämäkerrallinen essee
Miten alta kolmikymppinen voi kirjoittaa esseistisen
omaelämäkerran? Kyllä voi, jos on hyvä syy. Ja se Jörninpoika Rafaelilla oli.
– Kuvatessani isäni
Jörn Donnerin Perkele 2 -elokuvaa
huomasin, että minulla oli paljon ideoita, jotka eivät toimi elokuvassa. En
koskaan ollut ajatellut itseäni kirjailijana, mutta näistä ajatuksista minun
oli pakko kirjoittaa, Rafael Donner
totesi Teoksen kirjojen pressitilaisuudessa Laura Jänisniemen suomentamasta tammikuussa ilmestyvästä
teoksestaan.
Sen luvut on nimetty tunnetilojen mukaan: Häpeä, Hulluus,
Ylpeys, Heikkous. – Miesten keskuudessa tunteista ei puhuta, mutta minä en
pysty katsomaan maailmaa muutoin kuin tunteiden kautta.
Donner on tuntenut itsensä monesti yksinäiseksi ja
ulkopuoliseksi. Lapsena Los Angelesissa, maaseudulla Tenholassa, jossa kouluun
oli 20 kilometrin matka ja Helsingissä, jossa koki olevansa landepaukku.
Kunnes
päätyi 16-vuotiaana Australiaan etsimään itseään. Sieltä löytyi avain: ”Elämä
on tehtävä itse”.
Janne
Saarikivi: Suomen kieli ja mieli
Suomen kielen professori Janne Saarikivi etsii teoksessaan tiedepohjaisia ja samalla
henkilökohtaisia vastauksia kieleen ajattelun ja identiteetin välineenä.
 |
| Jussi Tiihonen haastatteli Janne Saarikiveä. |
– Ihmisen ajattelu
on multimediaa: päässä pauhaavaa musiikkia, väritahroja, tunteita, entsyymien
hyökyjä. Tarvitsemme kieltä jäsentämään tätä kaaosta, sen avulla sijoitamme
itsemme maailmaan.
– Todellisuus on
mitä on, kielet jäsentävät siihen erilaisia ikkunoita ja luovat näin erilaisia
todellisuuksia. Ihmisen todellisuus muovautuu sen mediumin mukaan, jota hän
käyttää.
Saarikivi on huolissaan suomen kielen tulevaisuudesta.
Paljon puhutaan biodiversiteetin katoamisesta, yhtälailla hänen mielestään
pitäisi pitää huolta kulttuuridiversiteetin säilymisestä.
– Maailmassa
puhutaan 7 000 – 8 000 kieltä, niistä 90 % on uhanalaisia.
Suomen kieli ei tähän joukkoon kuulu, mutta senkin käyttöala kapenee. Meidän ei
pitäisi tehdä englannin kielellä samaa, mitä muut yliopistot tekevät, vaan
käyttää erilaista suomen kieltä, lisätä näin omalta osaltamme ihmiskunnan
luovuuden potentiaalia, hän kehottaa.
Minna
Lindgren: Vihainen leski
Kirjailija, toimittaja Minna Lindgren on pudottanut suositun Ehtoolehto-trilogian
sankarittarien iästä parikymmentä vuotta uudessa maaliskuussa ilmestyvässä
romaanissaan. Siinä vietetään sinkkuelämää suomalaisittain.
Leski, hammaslääkäri, omaishoitaja Ulla-Riitta Raiskio,
Ullis, on vihdoin vapaa 74-vuotiaana. Hänellä on kaikki, mitä teini voi toivoa:
oma kämppä, tilille tupsahtaa rahaa, vaikkei mitään tee, eikä raskauden pelko
varjosta. Ongelma on, ettei Ullis tiedä, mitä vapaudellaan tekisi.
– 70-vuotiaat ovat
vailla identiteettiä, heistä kukaan ei enää kysy, mihin kaverit kuolevat, eikä yksikään
järkyty, jos tuttava on vajonnut dementiaan hoitokodin hiljaisuuteen. Kuitenkin
ydinjoukko seitsemänkymppisiä on vapaita ja villejä, viriilejä ihmisiä, joilla
on uusi elämävaihe edessään.
Kiltillä ja tunnollisella Ulliksella on toinenkin ääni.
Ja se on vihainen. Vaikka lapset toivovat, että nyt olisi äidin aika hiljalleen
tassutella sukututkimusta tehden ja valokuvia lajitellen kohti
loppusijoituspaikkaa, Ullis suuntaakin baanalle. Kavereidensa Piken ja Hellun
kanssa Ikivihreä-diskoteekin lihamarkkinoilta löytyy muuan Valtonen, jonka
kanssa viagralle tulee käyttöä.
Mainioon tyyliinsä Lindgren yhdistää
yhteiskuntakriittistä analyysia hykerryttävään kerrontaan. Niin napakka kieli
kuin ovela juoni vievät mennessään. Hän kannustaa kaikkia seitsemänkymppisiä nauttimaan
elämästä Ulliksen lailla: ”Vielä on edessä loppusuora ja sen mä vedän täysillä!”
