Rasmus Arikka: Homoromaani

Himon ja häpeän ristitulessa

Rasmus Arikan esikoisteos Homoromaani ei turhia kursaile. Se raportoi suorasukaisesti lapsuuden seksuaalileikeistä kumpuvasta häpeästä ja itseinhosta, jotka eivät anna rakkaudelle mahdollisuutta.

Haluan että näyttelijäpoika haluaa minua, hänen täytyy haluta minua niin paljon että ottaa minut väkisin. Hän työntää pääni jalkojensa väliin ja nussii minua suuhun niin että olen tukehtua. Hän asettaa minut nelinkontin ja panee minua niin että halkean.

Rasmus Arikan Homoromaanin (Tammi) Turusta Helsinkiin muuttaneen minäkertojan elämä pyörii yhden asian ympärillä. Hän vaeltelee kaduilla ja netin treffi- ja seksisivustoilla (Kui iso?) etsimässä kauniita nuoria miehiä. 

Näennäisesti taloustiedettä opiskelevan homon päämäärättömän haahuilun mahdollistavat vähäiset säästöt ja asumistuki.

Hän vilkuilee salaa ympärillään vilahtelevia kireän paidan alla pullistelevia lihaksia, pinkeitä pakaroita ja pullottavia etumuksia. Hänen hakuammuntansa eivät kuitenkaan tuota mainittavia tuloksia.

Niinpä hän huolestuneena kyselee ystävältään, tyylikkäältä pääkaupunkilaishomppelilta Onnilta, ”onko 26-vuotias liian vanha saavuttamaan elämässään enää mitään?” 

Onnin vastaus ei lohduta. Hän toteaa ystävänsä olevan ikäloppu, sillä ”homojen eläkeikä alkaa 22-vuotiaana”. Tämän lisäksi avoimia suhteita kannattava Onni vinoilee, että hänen mielestään kertoja on ydinperheestä haaveileva maakuntabottom.

Tämä ei ihan pidä paikkaansa. Vaikka kertoja etsiikin merkitystä elämälleen toisen ihmisen kautta, isälleen hän saarnaa, mistä sitä ei ainakaan löydy: ydinperheestä, sillä kakkavaipat ja nuhakuumekorvatulehduskierre ja kurahousuhelvetti eivät tuo kenellekään merkityksellisyyden tunnetta vaikka vanhemmat usein niin valehtelevat. Kokemuspohjaa hänellä ei tästä tosin ole.

Vierailut vanhempien luona ajavat hänet epätoivon partaalle, sillä sukupolvien välinen kuilu ammottaa ylitsepääsemättömänä. Kun isä alkaa vihjailla lasten teosta, kertoja muistuttaa olevansa homo. Silloin äiti käskee puhumaan kauniimmin ja vaihtamaan puheenaihetta. Isän paljonpuhuva katse välittää viestin ”äläviitsihaastaariitaa”.

Lyhyet, sivun tai aukeaman mittaiset tekstinpätkät raportoivat suoraviivaisesti kertojan elämänkulkua, kohtaamisia, tilanteita ja muistoja. Kaikki hänen vuoden mittaan tapaamansa miehet vaeltavat kuin kamelikaravaani kirjan sivuilla: punnertaja, lippispoika, konsultti, lihaskimppu, kiharahiuksinen, ryhdikäs, lierihattu, lukutoukka, komistus, jne.

Tom of Finland, Nimetön, 1962

Kohtaamisten skaala ulottuu homobaarin humalaisista vessapanoista vaivihkaisiin, vihjaileviin silmäyksiin kahvilassa. Kun läheisyys, peräti rakkaus, kerrankin tarjoutuu, kertoja pakenee tunnetta saman tien. Hän tietää tähän syynkin:

En arvosta kaltaisiani, miten voisin, sillä olen aina inhonnut itseäni eikä sellainen kehoon hakattu viha karise sateenkaarimarsseilla tai avioliittolain uudistuksella vaan aktivoituu aina kun yritän rakastaa tai antaa jonkun rakastaa minua.

Miten hän on päätynyt näin epätoivoiseen tilaan? Siihen antaa vastauksen Homoromaanin toinen osa. Se taluttaa lukijan hiekkalaatikolle, jossa 2-vuotias kertoja tapaa itseään muutaman vuoden vanhemman Ison pojan. Kikkelinkosketteluleikit metsässä kävyt selän alla ovat erityisen hauskoja silloin kun kikkelimme ”sojottivat yläviistoon hallitsemattomasti kuin nauravat prinssinakit”.

Rasmus Arikka on kirjoittaja ja teatterintekijä.
Kuva: Iiro Rautiainen / Tammi

Arikka kuvaa poikien suhteen kehitystä, jos niin voi sanoa, psykologisen tarkkanäköisesti ja häkellyttävän yksityiskohtaisesti. Olin ylpeä Ison pojan kikkelistä mutta jouduin harjoittelemaan pitääkseni suuni riittävän auki jotta se mahtui sisääni. Kertoja oli tuolloin nippa nappa yhdeksänvuotias.

Kertoja tietää, että leikki on luvaton, mutta hän ei mahda itselleen mitään, joten ”kielletyt leikit” jatkuvat aikuisuuden kynnykselle. Kertojan himoa ja nautintoa seuraavat väistämättä katumus ja häpeä.

Hänen Ison pojan ympärillä pyörivä maailmansa menee kerralla säpäleiksi, kun Iso poika tunnustaa: Mä en oo sellanen ku sä. .. Mä en oo homo. Itseinhon siemen alkaa itää kertojan mielessä. Vain hänen seksipalvelunsa kelpasivat, hän itse ei merkinnyt Isolle pojalle mitään.

Magnus Enckell, Heräävä fauni, 1914

Arikka on omistanut romaaninsa Magnus Enckellille, joka puki seksuaalisen kaipuunsa kauniiden maalaustensa tunnelmallisiin, vihjaileviin muotokuviin nuorista miehistä ja pojista monesti rantakallioilla, meren äärellä. Heitä kertojakin kaihoisasti katselee Ateneumin näyttelyssä, haluaa seinälleen jokaisen.

Se ei ole mahdollista, mutta löytääkö hänkin viimein merkityksen elämälleen, oman nuoren miehensä, Eiranrannan kallioilta, meren ääreltä?

Homoromaani ei ole kehityskertomus samassa mielessä kuin Édouard Louis’n autofiktiiviset romaanit Ei enää Eddy ja Muutos: metodi. Siinä ei myöskään ole Louis’n romaaneihinsa lataamaa rankkaa yhteiskunnallista kritiikkiä. Sen sijaan Arikka onnistuu läpivalaisemaan tykyttävää himoa ja siitä kumpuavaa häpeää, syytä ja sen seurauksia rohkeasti ja tunteilematta.

Kaipasin Homoromaaniin lisää monimuotoisuutta ja syvempiä tasoja sekä eloisampaa ja sävykkäämpää kieltä. Hetkittäin kertojan pakkomielteisyys puudutti. Mutta toisaalta Rasmus Arikkaa on kiittäminen siitä avoimuudesta ja rehellisyydestä, jolla hän kipeästä aiheesta raportoi. Näin rivakasta startista on hyvä jatkaa.

Rasmus Arikka: Homoromaani. Tammi. 2023. 255 s.

Tom of Finland – Rohkea matka Kiasmassa 29.10.2023 saakka.