Leena Parkkinen: Säädyllinen
ainesosa. Teos, 2016. 335 s.
Palkittu
kirjailija Leena Parkkinen vie uudessa romaanissaan aikaan, jolloin tyttöjen välinen
rakkaus oli vielä rikos. Tuolloin toisia kaiversi nälkä, toisaalla nautittiin
yltäkylläisiä illallisia. Entä mitä tapahtui kustantamon kulissien takana?
Säädyllisen ainesosan
sisällysluettelo saa veden kielelle. Aloitamme hummereilla ja mansikoilla
Porvoon saaristossa kesäkuussa 1941. Perinteikäs kustantamo Rosenlund on saanut
vieraakseen korkea-arvoisen saksalaisen kirjailijan, ja juhlat ovat komeat.
Tuolloin välirauhan aikaan oli vielä mahdollista
unelmoida. Pitojen emäntä Reetta Murroskin haaveilee paremmista ajoista: Jonain päivänä olisi taas kesä ja hän voisi
tehdä suklaatuulihattuja ilman, että kukaan puhuisi enää säännöstelystä.
Nousisi uusi sipuli, hauet muuttuisivat pulskiksi ja raparperimehu olisi
vaaleanpunaista kuin nuoren tytön iho.
Mutta juhlien jälkeen oli palattava arkeen. Vuonna 1956
nuori Saara miehineen ja pikkupoikineen on matkalla Helsinkiin vaatimattomaan
asuntoon Töölöön. Perheellä on eväänä munaleipiä, joista ei riitä kaikkien
nälän taltuttamiseen. Ajankuvan Parkkinen tavoittaa oivallisesti, voipaperia, porstuaa
ja pirssiä myöten.
Mutta Saara ei halua viettää loppuelämäänsä pikkurouvana,
joka hoitaa perheen taloutta ja tekee lisää lapsia. Hän kaipaa muuta. Ja siinä
avuksi tulee yläkerran maailmaa nähnyt Elisabeth, nelikymppinen kääntäjä. Omien
sanojensa mukaan ”sopimaton avioliittoon
ja ihmissuhteisiin”. Mutta hän on mainio kokki ja järjestää riehakkaita
juhlia, joissa käy kummaa porukkaa. Radikaaleja, kuulemma. Huhutaan, että Elisabeth
on vakooja.
Hän kertoo polveilevaa tarinaansa pitkissä kirjeissä ystävättärelleen.
Mukaan hän liittää ruoanvalmistusohjeita, kuin koodeja.
Elisabeth tuo Saaran elämään tämän kaipaamaa vipinää. Vihdoin
Saara tuntee itsensä kokonaiseksi, oppii kehonsa aistimuksista ihan uusia
asioita. Saaran vartalo suli. Jokin
Elisabethissa sai hänen ihonsa muuttumaan elohopeaksi. Kaikki muu unohtui.
Elisabethin huulet olivat hyvin lähellä häntä, hänen ihossaan tuoksui myski ja
santelisaippua.
Onko kyseessä sairaus?, pohtii Saara. ”Tamä”, Elisabeth
kosketti Saaran rintaa, ”on tervejärkisin asia maailmassa.”
”Helsingin Sanomain
kirjallisuuspalkinnon esikoisellaan Sinun
jälkeesi Max vuonna 2009 voittanut Leena Parkkinen on hieno tarinankertoja,
jota läheisten ihmissuhteiden koreografia kiinnostaa. Niistä voi sanoa jotain
vain taiteen keinoin, tavoittaa mielen syvyyksien salaisuuksia, jotka aukeavat
vain asianosaisille. Eivätkä aina heillekään.” Näin kirjoitin Kalevi Jäntin palkinnon vuonna 2013
voittaneesta romaanista Galtbystä länteen
(Teos).
Samanlaista otetta jäin kaipailemaan Säädyllisestä ainesosasta. Se poreilee moneen suuntaan, ja
ainesosia piisaa roppakaupalla – kiinnostavia tosin. Mutta teos hajoaa liiaksi
mennäkseen syvemmälle tuohon ”ihmissuhteiden koreografiaan”, säädyttömään
ainesosaan. Mutta eihän se aina ole tarpeellista. Taitava tarinankertoja on
valmistanut koukuttavan ja viihdyttävän eväspaketin vaikka lomamatkalle tai
riippukeinuun nautittavaksi.
