Outo ja juuri siksi niin kiehtova romaani
Élisa Shua Dusapin uudistaa tapaa kirjoittaa
palkitussa esikoisromanissaan Sokcho
talvella. Hänen rohkea ja tinkimätön kerrontansa vangitsee ja lumoaa.
”Onko Sokcho sinusta tarinan arvoinen?” hän kysyi. Sanoin
että se riippui tarinasta.
Muukalainen saapuu saapuu parhaat päivänsä nähneeseen ukko Parkin pensionaattiin. Eteläkorealainen Sokchon kylpyläkaupunki värjöttelee talven kourissa, vilkkuvat värivalot yrittävät turhaan houkutella olemattomia turisteja, jää ratisee askelten alla.
Näin alkaa Élisa Shua Dusapinin ylistetty, parhaan käännöskirjan National Book Awardin vuonna 2021 voittanut esikoisromaani Sokcho talvella (Siltala).
Minut houkutti matkaan ELLE-lehden kriitikon vertaus lempikirjailijaani:
”En ole kohdannut tällaista ääntä sitten Durasin
– lumoavaa.”
Ranskalaisen, tunnetuksi sarjakuvapiirtäjäksi osoittautuvan muukalaisen Yan Kerrandin ottaa vastaan pensionaatissa työskentelevä 23-vuotias teoksen minäkertoja.
Nuori nainen on valmistuttuaan
yliopistosta Soulista palannut kotiseudulleen. Hänen ranskalainen isänsä katosi
pantuaan tyttärensä alulle ja jätti kalakauppiaana työskentelevän äidin yksin.
Dusapinin kertoo tarinaa konstailematta, kuvaa arjen askareita
tarkoin yksityiskohdin: Äiti kyykisteli
keittiössä, leuka alas painettuna ja kädet syvällä ämpärissä. Hän sekoitti
kalanmaksaa, purjosipulia ja bataattinuudeleita tehdäkseen niistä mustekalan
täytettä.
Talvinen Sokcho, sen kujat, kalatori, oranssit ja siniset
peltikattoisen talot, huokaileva meri, luovat vieraantuneisuuden näyttämön, jolle
Duspin asettaa harvat ihmisensä. Heistä jokainen on omalla tavallaan eksyksissä.
Etsii itseään ja yhteyttä toisiin. Siinä kuitenkaan onnistumatta.
Dusapin lataa pieneen romaaniinsa raskaita teemoja kuin huomaamatta. Naisen malliksi haluava poikaystävä Jun-oh tekee tarkastuksen: Hänen jääkylmä kätensä upposi lihaani. Hän ei sanonut mitään mutta tunsin miten hän arvioi, vertaili, punnitsi ja mittaili. Soulista saa paremmin töitä, jos on hyvännäköinen, toteaa äitikin ja lupaa kustantaa tyttärensä kauneusleikkauksen.
Pensionaatin harvoihin vieraisiin kuuluu nuori nainen, jonka
kasvot lukuisten leikkausten jäljiltä ovat paksujen siteiden peitossa. Jonkin
ajan kuluttua, hän ei enää kestä tilannetta vaan repii siteensä. 
Elisa Shua Dusapin on ranskalais-korealainen
kirjailija, joka asuu Sveitsissä.
Kuva: Romain Guelat
Hän upotti kynnen poskeensa ja raapi. Kaivoi. Kouri. Kynti kynsillään. Läpikuultavia vaaleanpunaisia ihonriekaleita tipahteli syliin ja lattialle.
Minäkertoja kurkkii salaa ovenraosta Kerrandin
tuskittelua sarjansa viimeisen, kymmenennen albumin kimpussa. Outo tunnelma
valuu kirjan sivuille musteen mukana, kun piirtäjä taas kerran tuhrii hahmottelevansa
naisen kuvan.
Kerrand kaatoi
mustepullon, nainen horjahteli, yritti vielä huutaa mutta mustetta valui hänen
suuhunsa kunnes hän katosi.
Kerrand piirtää albumeja matkoiltaan Egyptiin, Peruun,
Tiibetiin ja Italiaan. Hänen sankarinsa, oudosti häntä itseään muistuttava
arkeologi, etsii itseään, omaa tarinaansa piirtämiensä kasvottomien hahmojen
joukosta.
Nuori nainen ja piirtäjä, joka voisi olla hänen
ranskalainen isänsä, käyvät kalakojulla syömässä, tekevät retken Naksan
temppeliin ja Seoraksanin kansallispuistoon. He keskustelevat, hipaisevat kuin
vahingossa toisiaan, tavoittelevat yhteistä säveltä, pakenevat.
He tekevät matkan Pohjois- ja Etelä-Korean väliselle Ei-kenenkään-maalle,
konekiväärien valvovien tähtäinten alle. Jälleen uusi lanka teoksen
monimieliseen kudokseen. Koreoiden välistä rauhaa ei ole solmittu. Nainen
puuskahtaa: me elämme välitilassa,
talvessa joka ei ikinä pääty!
Tarinan punaisena lankana luikertelee muste. Milloin se
purskahtaa mustekalan pussista äiti Kimin keittiössä naisen huolimattomuudesta,
milloin tuhoaa piirtäjän luonnosteleman naisen hahmon. Luen nämä vertauskuvina
naisen ja piirtäjän hapuiluista toisiaan kohti.
Nuori nainen on mustasukkainen piirroksen naiselle, jota
Kerrand tavoittelee siveltimellään. (Eikö hän tajua, että piirroksen nainen on
hän itse?) Kun taiteilija ei enää suostu näyttämään piirroksiaan naiselle, tämä
manaa: Sinun sankarisi. Hän ei löydä
naista jos on samanlainen kuin sinä. Ei täältä. Täällä ei ole hänelle mitään.
Antti Matinlaurin maalaus Nimetön.
Kyse ei kuitenkaan ole rakkaudesta eikä himosta vaan
naisen halusta tulla nähdyksi. Haluan
elää hänen kynänsä piirtämässä viivassa. Etsiikö hän itseään, identiteettiään,
Kerrandin tarkasta katseesta, hänen piirroksestaan.
Nainen kävelee joka ilta satamaan, katselee kuinka
mustekalanpyytäjien veneiden tuhannet saalista houkuttelevat valot syttyvät ja
luovat yöhön meren linnunradan. Sokcho odotti
tihkuen talvea ja kalaa. Turisteja, laivoja, ihmisiä, kevättä.
Yhdyn ELLE-lehden kriitikon mielipiteeseen. Dusapinin
äänessä on samaa omintakeista vangitsevaa voimaa kuin Marguerite Durasilla.
Molemmat kykenevät loihtimaan mielensisäiset maisemat vähin keinoin kuin
taianomaisesti sivuille. Anu Partasen
suomennos on eleettömyydessään nautittavaa luettavaa.
Kuulas, melankolinen pieni romaani Sokcho talvella kadottaa outoutensa vangitsevan kerrontansa myötä.
Jättää jälkeensä haikean muiston siitä, mikä olisi voinut olla totta. Kerrandin
luonnosvihon viimeisissä ruuduissa muste ohenee siveltimen viilloksi, arveksi
muistiin. Tarinaksi joka ei koskaan pääty.
Élisa
Shua Dusapin: Sokcho talvella
(Hiver À Sokcho). Ranskasta
suomentanut Anu
Partanen. Siltala, 2023. 148 s.
Antti
Matinlaurin maalauksia Galleria Pirkko-Liisa Topeliuksessa 20.8.2023 saakka.
