”Mielikuvitus on kaikki, mitä mulla on”
Niko Hallikainen seuraa vimmaisella, omintakeisella
kielellään nuoren pojan varttumista Itä-Helsingin lähiössä romaanissaan Suuri märkä salaisuus. En muista milloin
yksinäisyys, köyhyys ja puberteetin riivaama keho olisivat saaneet näin hyperrealistisesti
ja samalla surrealistisesti kuvatun muodon.
Sanoilla on voimia, ne horjuttavat sisälläni jotain, mikä
juuri hajosi ja alkoi laajeta.
Niko Hallikainen sai kehuja jo esikoisromaanistaan Kanjoni. Hallikaisen esikoisteos oli kielellistä mahlaa, mutta uutuus vie rikkauden vielä pidemmälle, Maaria Ylikangas kirjoitti Helsingin Sanomien arviossaan. Yhdyn täydestä sydämestäni hänen mielipiteeseensä.
Suuren märän
salaisuuden (Otava) minäkertoja, romaanin alussa 7-vuotias poika, elää
yksinhuoltajaäitinsä kanssa kaksistaan pienessä kaksiossa. Äidinäiti auttelee,
minkä kykenee. Silloin tällöin pimeitä töitä tekevällä juopolla isällä ei asuntoon
ole asiaa. Eletään laman jälkeistä aikaa vuosina 1996–2005.
Romaani rakentuu lyhyistä kappaleista, joissa tarkat
huomiot ympäristöstä ja tapahtumista kietoutuvat pojan ajatuksenvirtaan,
fantasioihin ja unelmiin. Näin syntyy ulkoisen ja sisäisen välinen vuoropuhelu,
jossa universumi saa uusia muotoja ja taipuu outoihin asentoihin.
Sairaanhoitajaäiti joutuu usein vuorotöihin iltaisin ja
öisin. Poikaa piinaa yksinäisyys: Musta
huomaisi, kuinka yksin mä olen, jos joku vain näkisi mut. Hän ei halua olla
lapsi: Kunpa putoaisin näiden avuttomien
ääriviivojeni yli. Hallikainen tulkitsee nuoren pojan autiota
mielenmaisemaa uskottavasti eläytyen.
Karkkeja, sipsejä ja limsaa kuluu, Filmtownista vuokratut
videot tuovat hetken helpotusta elämättömään elämään. Viihdettä tarjoaa myös
vastapäisen Bar Kurjenlennon sulkemisaika: horjahtelevia asiakkaita, nujakointia,
muhinointia ja pahoinpitelyjä, poliisiauton sinisinä välkkyviä valoja. Lähiön
pahoinvointi turruttaa.
Lähiöissä ollaan yhdessä yksin. Hallikaisen kielikuvat
vievät yksinäisyyden ytimeen: Me kylvemme
jaettujen kanavien sävyissä. Roskalaatikossa yöpynyt asunnoton narkkari
tyrkkää huumeruiskun häntä häätämään tulleen perheenisän reiteen.
Vuosisata vaihtuu, kaksoistornit romahtavat, ja markat
vaihtuvat euroiksi, poika varttuu. Hänen kypsyvä kehonsa vaatii huomiota, niinpä
ihastumiset, seksi ja homoseksuaalisuus liukuvat kuin huomaamatta, väistämättä
kertomukseen. Koulukaverin, Urheilijan, kanssa ”meillä on mukavaa jossain
ohuessa kohdassa”.
Asioiden räikeä mittasuhteettomuus ja luokkaerot
rävähtävät silmille koulukavereiden runsaissa taskurahoissa, vanhempien
ammateissa ja bileissä, joissa riehutaan lähes kartanomaisissa kodeissa. Vaikka
äiti ja poika sinnittelevät parhaansa mukaan, heillä ei silti koskaan ole
rahaa. Äiti nukkuu patjalla sohvan takana. Pojan huoneeseen hiipii television rapeaa
valoa oven alta.
Köyhyys on aave, jota kaikki eivät näe.
Niko Hallikainen on myös esitysrunoilija.
Kuva: Jarmo Parkkima / Otava
Pojan ja äidin suhteen mutkattomuus ja rakkaus heidän
välillään kannattelee tarinaa omalla ohuella säikeellään. Hallikainen antaa näille
tunteille sanat: Jossain menneessä
elämässä meidät on poltettu roviolla samaan aikaan, kun meidän riemumme uhmasi
jotain. (..) Silloin sovimme, että
yhdistämme voimamme ikiajoiksi.
Hallikaisen omalakisen kielellisen universumin kliiniseen
tarkkuuteen sulautuu mielikuvituksesta kumpuavia näkyjä ja oivalluksia. Pukuhuoneessa kaikkien vehkeet ovat tilavia
kuin naamiaiskaapujen löystyneet hihat. Ne ovat roikkuvia johtolankoja
ratkeamaisillaan olevassa tapauksessa, luonnottomasti laajenevia palmupuita.
Poika, joka seurassakin elää yksin, saa vihdoin ystävän,
alkoholin, joka tuudittaa unenomaiseen humalaan. Viinan voimin peruskoulun
päättäjäisbileissä yökään ei koskaan lopu, ja silloin ”me elämme kuten jotkut
kuolevat”. Hallikainen kiihdyttää tarinaa alun autiudesta riehakkaisiin bakkanaaleihin.
Kuiva huumori säestää Hallikaisen totista menoa.
Peruskoulu on käyty, ja poika on päässyt tienhaaraan, josta on jatkettava.
Onneksi alipalkatulla äidillä on realiteetit hanskassa: ”pääasia, että susta ei
ikinä tule sairaanhoitajaa”.
Takapihalla, bileiden viimeisellä yksinäisellä tupakalla
poika ennustaa vierellään tupakantumppeja nokkivalle fasaanille: Jokin tässä maisemassa, jonka sisällä olen,
viestii, että mulla tulee aina olemaan vähän vaikeaa.
Pojan aiemmin näkemä Thelma
and Louise -elokuva vilahtaa mielessäni romaanin loppukohtauksessa taksin
kiitäessä kohti tuntematonta päämäärää itäisen auringonnousun värjätessä
maiseman karamelliväreillään.
Haluan lukea lisää Hallikaista, sillä hänen rikkaassa
kielessään sisältö ja muoto sulautuvat saumatta toisiinsa: Mahdolliset sisäänkäynnit ikuisuuteen kytevät kaikki kaipuussa.
Niko
Hallikainen: Suuri märkä
salaisuus. Otava. 2023. 392 s.