Ootsä se homo?
Edouard
Louis’n 21-vuotiaana kirjoittama omaelämäkerrallinen menestysromaani Ei enää Eddy köyhyyden ja homofobian
piinaamasta nuoruudesta herätti Ranskassa kohun.
Tammen keltainen kirjasto on tuonut maailman parasta
kirjallisuutta Suomeen jo 65 vuotta. Sarjan viidessadas teos on Édouard Louis’n (aiemmin Eddy Bellegueule, s.1992
Hallencourtissa) kirjoittama häkellyttävä teos Ei enää Eddy.
”Minulla ei ole
lapsuudesta yhtään onnellista muistoa. En tarkoita, etten olisi niinä vuosina
koskaan kokenut onnea ja riemua. Kärsimys vain on niin totalitaarista: se
tuhoaa kaiken mikä ei sovi sen järjestelmään.”
Kymmenvuotias Eddy on uusi tulokas pienen
pohjoisranskalaisen teollisuuspaikkakunnan koulussa – heti erilainen,
silmätikku. Epäily Eddyn homoudesta on kuin poltinmerkki, joka oikeuttaa
syrjimään ja kiusaamaan sovinistiset arvot omaavassa yhteisössä.
Syrjäisessä koulun käytävässä kaksi vanhempaa korstoa pahoinpitelee
Eddyä säännöllisesti. ”Muistan ne iskut
vatsaan, muistan kivun pään iskeytyessä tiiliseinään.” Kerronta virtaa
eleettömästi, tunteilematta ja ehkä juuri siksi, se on niin tehokasta.
Suoraviivaista tekstiä täydentävät Louis’n analyysit omasta
ja muiden käyttäytymisestä romaanin tapahtumien aikoina. ”Tällaisissa tilanteissa – siis ulkopuolisen silmin nähtynä – me
ajattelemme nöyryytystä, ymmärtämättömyyttä ja pelkoa, mutta emme kipua.”
Minimalistisin keinoin Louis maalaa olosuhteiden ja
mielenmaisemien lohduttomuuden. Lotta
Toivasen sujuvasti suomentama konstailematon kieli, ja sen kuvaama maailma
ovat samaa sukua. Painostavan köyhyyden noidankehässä alkoholismi, väkivalta ja
heikommassa asemassa olevien syrjintä rehottavat.
 |
Édouard Louis on opiskellut sosiologiaa Pariisissa ja
kirjoittaa neljättä kirjaansa. Kuva: John Foley
|
Eddyn karski isä halusi pönkittää maskuliinista
identiteettiään ja aikoi kasvattaa pojastaan koviksen, jolle antoi nimen
television amerikkalaissarjojen inspiroimana. Isän toiveet romahtivat kuitenkin
nopeasti. Eddystä tuli kimeä-ääninen, keinuvalantioinen, tyttömäinen poika.
”Kun kasvoin,
aistin isän yhä painostavammat katseet, hänessä viriävän kauhun ja avuttomuuden
hänen katsoessaan luomaansa hirviötä, joka osoitti poikkeavuutensa päivä
päivältä yhä selvemmin.”
Kylän naisilla ei ole sen helpompaa, jollei joku heistä
tee lapsia, tuomio on yksimielinen: ”Se
yksikin, niin vanha jo eikä vieläkään muksuja, se ei taida olla normaali. Se on
varmaan lepakko. Tai frigidi, tiukkapillu.” Kursiivilla painettu puhekieli
kuulostaa surullisen aidolta.
 |
| Essi Kuokkasen maalaus A Man Contemplating Important Stuff. |
Eddy ei ole itselleenkään vielä myöntänyt
suuntautumistaan. Mutta kun heteropojat tyttöjen puutteessa homostelevat, hän
on liekeissä ja tuntee viimein löytäneensä itsensä.
Ilo jää lyhytaikaiseksi, ja
paine olla kuin muut vain kasvaa. Niinpä Eddy päättää pakottaa itsensä heteron
muottiin vaikka väkisin.
Turha vaiva, keho ei tottele mieltä, se haluaa miehistä
seuraa. Taitavasti Louis dokumentoi nuoren pojan epäröintiä ja ponnisteluja.
Samalla hän luo kyläläisten näköalattomasta elämästä vavahduttavan autenttista
kuvaa. Ensimmäinen kustantaja hylkäsi kirjan sillä perusteella, ettei sen
kuvaamaa köyhyyttä olisi ollut Ranskassa sataan vuoteen.
Eddy on fiksu ja viihtyy oppitunneilla, mutta
koulumenestys ei ole hääppöistä. Miten se voisikaan olla olosuhteissa, joissa
makuuhuoneessa ei ole kirjoituspöytää, eikä sähkövaloon ole varaa.
Keittiönpöydän ääressä äiti perkaa kalaa, isä juopottelee ja televisio pauhaa.
Romaanin katkelmallinen, preesensissä kirjoitettu epilogi
antaa viitteitä tulevasta. Ahdas portti uuteen elämään raottuu, kun Eddy
hyväksytään teatterilukioon kaupunkiin. Siellä Eddy Bellegueule poistuu
näyttämöltä ja tilalle astuu Édouard Louis.
Älykköjen joukossa arvot ja feminiiniset kehot tuntuvat
vihdoin kotoisilta. Kun lukion käytävällä joku huikkaa kysymyksen: ”Moi Eddy, aina vaan yhtä homo?” Eddyllä
on jo varaa nauraa muiden mukana.
Édouard
Louis: Ei enää Eddy
(En finir avec Eddy Belleguele). Ranskasta
suomentanut Lotta
Toivanen,
Tammi, 2019. 184 s.
