Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia

Kellä sana, sillä valta

 Katja Ketun pitelemätön kieli saa vapaasti temmeltää ja loihtia kuvaelman elämän ja kuoleman ikiaikaisesta piirileikistä romaanissa Erään kissan tutkimuksia. Maagiset ja raa’an konkreettiset elementit liudentuvat toisiinsa sukupolvien mittaisessa selviytymistarinassa.

Raja yöpuolisten ja päivän olentojen välillä häilyy, ihmisten ja valtioiden, menneen ja nykyhetken, villin ja kesyn rajat häilyvät ja lepattavat.  (Kissa)

Armoitetun sanavelhon, Katja Ketun, romaanista Yöperhonen kirjoitin: se todistaa miten jännittävää, koukuttavaa, totta ja tarua kirjallisuus voi parhaimmillaan olla. Ja miten vapaa vyöhyke se on; siellä kaikki on mahdollista, vain rohkeus ja mielikuvitus rajoittavat. Eikä Katja Kettu näitä rajoja tunnusta.

Luonnehdinta sopi myös Finlandia-ehdokkaaksi nousseeseen teokseen Rose on poissa. Toistan jälleen itseäni, sillä niin osuvasti kehuni kuvaa maagisen realismin taitajan uusinta teosta Erään kissan tutkimuksia (Otava).

”Käsittelen rankkoja aiheita, joten tarvitsin kertojaksi kissan, joka huterolla tyylillään tekee parhaansa Taivaiden Toimiston Tutkijana ja keventää kertomusta. Sivuhenkilöt ovat myös tärkeitä. He ovat kirjan suola, sillä heidän kauttaan voin irrotella ja käsitellä monenlaisia teemoja”, Katja Kettu kertoi kirjan syntyvaiheista haastatellessani häntä Otavan tilaisuudessa.

Tähdissä kelluva Fermetoitu Sielu ilahtuu kuullessaan uudesta tehtävästään: hänet lähetetään Tutkijaksi Eiraan luksuslukaalissa asustavan Kirjailijan kohtuun pian syntyvän lapsen Sielunoppaaksi. Mutta kaikki menee pahemman kerran pieleen. Keskenmeno lennättää Tutkijan vuoteen 1917 pohjoiseen nälkämaahan Venäjä rajan pintaan. Ja vielä tämä: kissan hahmossa.

Puutteenperällä sinnittelevät Kirjailijan isoisoisoäiti Eeva, Villi-Kaisan penikka, huutolaistyttö ja talonomistajan poika Mahte. Epäsäätyistä liittoa ei paikkakunnalla katsota hyvällä silmällä. Sen rakastava pariskunta saa karvaasti kokea.

Kettu on kirjaansa varten haastatellut isoisoenojaan, lukenut tutkimuksia ja penkonut arkistoja. Hänen luomansa ajankuva sadan vuoden takaa on niin verevää historiankirjoitusta, että sitä pitäisi kouluissa lukea. Kirjan ihmiset heräävät eloon lukijan silmissä, raatavat ja rakastavat, yrittävät parhaansa mukaan selvitä aikojen myrskyissä.

Vaikka onkin rauhanmies, Mahte lähtee Venäjälle Eevan toppuutteluista huolimatta: ”Kyä se on vallankumouksen asija meijänkin asija”. Omalla harharetkellään Eeva joutuu raiskatuksi. Ei halua synnyttää väkivallantekijän lasta, vaan kerää rohdot kuolonkeitokseen, jolla ajaa sikiön itsestään pois.

Palkittu Katja Kettu Otavan aurinkoisissa 
pihajuhlissa. Kuva: Hannele Salminen

Näin paradoksaalista elämä on. Sadan vuoden päässä tulevaisuudessa Eevan tyttärenpojantytär, Kirjailija, on lähellä kadottaa järkensä menetettyään hartaasti toivomansa lapsen. Tarinat kiertyvät toistensa ympärille, ja ajassa pehmein tassuin tepastelevaa Kissaa kaivataan nyt kipeästi Eiraan avuksi.

Kirjassa vuorottelevat Kissan raportit, Kirjailijan muistiinpanot sekä Eevan päiväkirjamerkinnät ja Mahten kuulustelupumaskat. Tämä moniääninen kuoro kertoo, mistä elämässä perimmiltään on kyse: ihmisen rakkauden, turvan ja merkityksen kaipuusta.

Niitä kirjailija alkoi kuumeisesti kaivata, kun hänen suuri rakkautensa, Runoilija, petti ja jätti. Vielä viime tingassa hän huomaa haluavansa lapsen, josta ei aiemmin ollut juurikaan kiinnostunut. Lapsikuumeen vallassa hän tuumaa: Jos en saa olla sen kanssa, jota rakastan, niin onhan varmaan muita halukkaita.

Halukas löytyy, mutta hanke ei onnistu, sillä suhde ei kestä. Samassa rytäkässä Kirjailijan työstämä teos teilataan. Hän on menettänyt lapsensa ja nyt häneltä katoavat myös sanat niin huulilta kuin näppäimistöltä. Nyt jos koskaan tarvitaan Kissaa avuksi.

Kirjailija ja Kissa pakenevat yhdessä Puutteenperälle esivanhempien maille. Kissassa ottaa luonto vallan ja se ponkaisee livohkaan miljoonien lumoavien hajujen perässä. Kirjailijan silmissä alkuun karu maisema alkaa vähitellen avautua, ja esivanhemmat heräävät tanhuvilla henkiin. Viereen ilmestynyt esiäiti Eeva rohkaisee: pistät kynttä ketoon.

Vihdoin lukko aukeaa, ja kirjailija oivaltaa, että surun kanssa on mahdollista kulkea: ”saatan selvitä tästä”. Tämä perustuu Katja Ketun omiin kokemuksiin. ”Kielen löytyminen uudestaan oli nautinnollista, riemukasta”, hän hehkutti. Tämä kirjoittamisenilo näkyy, suorastaan pursuaa Erään kissan tutkimuksista.

Kettu kiittää olemassaolostaan Helmi tamman jalan katkeamista. ”En olisi olemassa ilman sitä”. Kun Eeva ja Mahte olivat reessä matkalla ”työläisten paratiisiin” kohti Stalinin vainoja 1930-luvulla, Hilma tamma kompastui. Takaisin kotitantereilla Eeva ja Hilma lähtevät yhdessä uimaan.

Helena Junttilan tussipiirros

Veden sylissä tamman jalkaan ei satu, se saa hetken lentää mielin määrin. Ja tuossa Kalliojoen suvannon keltaisessa, liplattavassa ilmassa lentävät rampa hevonen ja historian jalkapuussa pyristävä nainen.

Menneisyyden kautta niin Kettu kuin Kirjailija löytävät syvän ytimen, rauhan, oman tarkoituksensa ja merkityksensä. Kissakin on palannut harharetkiltään ja tuumaa tehtävänsä suoritetuksi. Annetaan hänelle vielä viimeinen sana ennekuin Tutkijamme katoaa Tähtitaivaan korkeuksiin.

Minuun tarttuu maailmankaikkeuden ikuinen hymni, ja heittäydyn sen hellittäväksi. Se mikä on tapahtunut, varmaan on, ei kai sitä muuten voi sanoilla selittää.

Katja Kettu on kirjoittanut jälleen hienon romaanin. Lukuelämyksen jälkimaku on pitkä ja pyörryttävä.

Katja Kettu: Erään kissan tutkimuksia. Otava. 2023. 355 s.