”Voi kun sä olisit vähän toisenlainen”
Heini Junkkaalan elämäkertateos Pirkko Saisio – Sopimaton nousi
Tieto-Finlandia-ehdokkaaksi. Ei ihme,
sillä niin elävästi, vetävästi ja eläytyen hän sukeltaa entisen opettajansa, nykyisen
työtoverinsa ja ystävänsä moni-ilmeiseen elämänmenoon.
Kun ryhdyin tähän järkälemäiseen urakkaan, ajattelin, että
minun on löydettävä tutkimuskysymys, joka pitää minut nälkäisenä. Päätin
selvittää, miten kirjailija Pirkko Saision maailmankuva on syntynyt. Kirjoitan
siitä, miten Saisiosta on tullut se, joka hän on.
Järkälemäinen urakka, tiiliskiven kokoinen ja painoinen teos venyi lisäaikansa myötä 959-sivuiseksi. Lisää materiaalia kertyi kirjoitusprosessin aikana päähenkilön kyltymättömän uteliaisuuden ja aktiivisen työskentelyn seurauksena.
Materiaalista ei totisesti ollut pulaa, sillä Pirkko Saision (s. 1949) lähes 50
vuotta kattava tuotanto on käsittämättömän laaja: proosaa, elokuva- ja
tv-käsikirjoituksia, teatteri-, elokuva-, kuunnelma- sekä tv-rooleja. Tämän lisäksi
hän on toiminut opettajana ja professorina Teatterikorkeakoulussa. Hänen toimestaan
sinne perustettiin kirjoittajalinja, josta valmistuu jatkuvasti eturivin
draama- ja proosakirjoittajia.
Junkkaala penkoi arkistoja, haastatteli 26 henkilöä ja
istui sata tuntia kuunnellen Saision tarinointia. Se osoittautui paitsi
antoisaksi myös haasteelliseksi, sillä Saision mielestä mikään ei voita kunnon
tarinaa, eikä totuus sitä ainakaan saa pilata.
Kirjassaan Epäröintejä
Saisio allekirjoittaa tämän: Niinpä en
erota muistoa, haavetta, painajaista, unelmaa siitä, mikä tapahtuu oikeasti, koska mitään oikeasti ei minulle ole olemassa. Tätä ei
Junkkaala purematta niele: Sinun kanssasi
joudun koko ajan epäilemään, onko kertomasi totta. Se on uuvuttavaa ja
etäännyttää minut sinusta.
Junkkaalan valitsema kerronnan sinä-muoto toimii ja tuo
myös hänet itsensä tarinaan mukaan. Finlandia-raadin mielestä ”kirja uudistaa
elämäkertojen kerrontaa. Kirjailijan valitsema sinä-puhuttelumuoto on
briljantti tapa olla samaan aikaan lähellä kohdetta ja kuitenkin vieressä
tarkkailijana. Kirja haastaa lukijan samalla pohtimaan muistojen roolia
tietokirjan materiaalina”.
Elämäkerta koostuu lyhyistä luvuista, episodeista, joissa
Pirkko Saision elämänmeno kietoutuu hänen omaelämäkerrallisiin teoksiinsa. Kaikki
sai alkunsa Kallion kirjastosta. Tuleva
Finlandia-palkittu, kahdeksanvuotias Piki päätti ruveta kirjailijaksi luettuaan
lainaamansa Anni Polvan Tiina-kirjan. Haltioituneena hän oivalsi:
Minäkin voin kirjoittaa tarinan!
Esikoisteos Elämänmeno
voitti J.H. Erkon palkinnon. Kun siitä myöhemmin sovitettiin kolmiosainen televisiodraama,
pelätty Jukka Kajava kirjoitti:
Mitä hyvänsä suunnittelette tekevänne
illalla, perukaa se. Elämänmenon viimeinen osa on tapaus.
Heini Junkkaala on palkittu näytelmäkirjailija, dramaturgi ja ohjaaja. Kuva: Heidi Piiroinen |
Nuorelle, 21-vuotiaalle Saikille avautui aiemmin tuntematon rinnakkaistodellisuus, kun hän tapasi Nurtsin, Pirkko Nurmen, josta tuli hänen rakastettunsa ja joka vei hänet Kalevankadun salaiseen homokapakkaan, Ylioppilasteatteriin ja viitoitti lopulta tien Teatterikorkeakouluun.
Kun äiti – joka jo kauan sitten oli toivonut, että Pirkko
olisi vähän toisenlainen – sai kuulla Saikin seksuaalisesta suuntautumisesta,
tuomio oli musertava: Minulla ei ole enää
tytärtä. 1970-luvulla homoseksuaalisuus oli vielä rikos, josta saattoi
saada kaksi vuotta vankeutta. Myöhemmin äiti leppyi, mutta totuus oli salattava
sukulaisilta.
Tuntuu kuin olisin uppoutunut koukuttavaan romaaniin,
sillä niin lennokkaasti Junkkaala Pirkko Saision elämänmenoa luonnostelee.
Teoksen sivuilla vilahtelee julkisuudesta tutuiksi tulleita kirjailijoita, näyttelijöitä
ja taiteilijoita. Saision ihastumiset, vihastumiset, rakkaudet, lapsen syntymä,
kiihkeät taistolaisvuodet, elämänmeno ja ajankuva vilistävät silmien editse kuin
elokuvassa.
Junkkaala ei kaihda intiimejäkään paljastuksia kohteensa
elämästä. Moni sattumuksista hymyilyttää. Etsiessään jotain syötävää suuren
rakkautensa Honksun, palkitun elokuvantekijän ja ohjaajan, epäkäytännöllisen Pirjo Honkasalon jääkaapista Saikki
löytää sieltä vain filmirullia. Pariskunnan yhteiselo ja yhteistyö on jatkunut siitä
lähtien jo nelisenkymmentä vuotta viimeksi Kruununhaassa ja Madeiralla.
Pirkko Saisio on maamme arvostetuimpia kirjailijoita. Kuva: Heidi Piiroinen |
Kansainvälistä mainetta niittää nyt – parisenkymmentä vuotta
ilmestymisensä jälkeen – Saision autofiktiivinen trilogia. Sen päätösosa Punainen erokirja voitti
Finlandia-palkinnon vuonna 2003. Teossarjaa on verrattu Tove Ditlevsenin omaelämäkerrallisiin teoksiin, jotka nekin on
viiveellä huomattu, kun kirjallisuusalalla on kiinnostuttu vahvoista nais- ja
queer-äänistä.
Pirkko Saisio on teoksillaan saanut kaikkiaan seitsemän
Finlandia-ehdokkuutta, enemmän kuin kukaan toinen suomalainen kirjailija.
Viimeisin hänen palkintoehdokaskirjoistaan on maailmallekin ponnahtanut huima
romaani Passio.
Junkkaala tunnustaa kirjassaan: Kerron, pateettisuuden uhallakin, että minulle Passio on sielun puhetta
sielulle. Romaanin kantavana motiivina voi pitää sanoja: Ihminen, jonka ei koskaan ollut pakko elää
toisena, kuolee maailman syvyyttä tuntematta.
Löytyykö virkkeestä punainen lanka myös Pirkko Saision
tuotantoon? Hän on esiintynyt toisena halutakseen löytää ”toisia itsestäni” vai
löytää itsensä toisista? Saisio on edelleen, pitkän taipaleen jälkeen, mysteeri
”konservaattorilleen”. Sitähän taiteilijat ja taide pohjimmiltaan ovat: mysteerejä,
tutkimusretkiä kieleen, mieleen ja maailman syvyyteen.
Heini Junkkaala: Pirkko Saisio – Sopimaton. WSOY. 2023. 959 s.