Pimeydestä säteilee lohdullista valoa
Jon
Fosse, nobelilla palkittu kirjallinen mystikko, loihtii näkyväksi sen, mille
aiemmin ei ole ollut sanoja. Hänen suurteoksensa, Septologian, kaksi ensimmäistä osaa sisältävä Toinen nimi hahmottelee sielunmaiseman ääriviivoja, tavoittelee
näkyvän maailman takaista mysteeriä.
kuva voi puhua
yhdellä ainoalla siveltimenvedolla, mikä on käsittämätöntä, minä ajattelen ja
minä ajattelen että sama pätee siihen runouteen jonka lukemisesta minä pidän,
tärkeä ei ole se mitä se suorasanaisesti sanoo jostain asiasta vaan jokin muu,
jokin mikä puhuu äänettömästi lauseissa ja niiden väleissä
”Tätä ääntä haluaisin kuulla enemmän. Aamu
ja ilta välkähtelee jokaisella särmällään kuin tarkkaan hiottu jalokivi,
vie taiturillisesti elämän perimmäisten kysymysten äärelle”, kirjoitin
tuolloin.
Nyt toiveeni on toteutunut. Fossen uusi suomennos, International
Booker -palkintoehdokkaaksi yltänyt Toinen
nimi (WSOY) lyö alkutahdit hänen seitsenosaiselle magnum opukselleen Septologialle.
Fossen kerronta soljuu omintakeisella tyylillä kuin
mantra. Toistot takovat rytmiä tekstiin ilman menoa hidastavia pisteitä. Toinen nimi imee niin hypnoottisesti
mukaansa, että lähes viisisataa sivua meni sitä lukiessa kuin siivillä.
Fossen näyttämönä toimii jälleen syrjäinen norjalainen
pikkukylä vuonon rannalla ja läheinen kaupunki. Henkilöitä estradilla on vain
kourallinen. Minäkertoja, taiteilija Asle maalaa kuvia, joihin hän haluaa saada
pimeydestä hohtavaa näkymätöntä valoa. Hänen ystävänsä ja kaimansa Asle, on
hänkin taiteilija, joka maalaa silloin, kun ei ole liian juovuksissa.
Minäkertoja Asle lopetti juomisen ja kääntyi katoliseksi
nuorena kuolleen puolisonsa ansiosta. Hän asitii Alesan edelleen lähellään: hän ei enää kulje maan päällä mutta silti
minä voin puhua hänen kanssaan aina
halutessani, sen suurempaa eroa ei ole elämällä ja kuolemalla, elävillä ja
kuolleilla.
En voi väistää ajatusta, että kaksi Aslea ovat Fossen
alter egoja. Hän oli itse aiemmin ateisti, joka joi liikaa, nykyisin hän
tunnustaa olevansa katolinen absolutisti. Pimeydestä kumpuava valo, jota Asle
maalaamalla tavoittelee, symboloi Fossen pyrkimystä kirjoittaa näkymätön, perimmäinen
totuus näkyväksi:
sitä minkä voi
ennemmin näyttää kuin sanoa jos sen voi jollain tavalla esittää, mutta ei
pelkästään maalauksena, sillä se voi yhtä hyvin näkyä runossa, kirjallisuudessa
minä ajattelen
Tekstissä Aslen elämän ulkoiset sattumukset ja
tajunnanvirta, mielessä häivähtävät ajatukset ja muistot, sekoittuvat samassa
virkkeessä rajoja tunnustamatta: ja minä
tiedän että juuri tämä hetki, juuri tämä kuva, kaikki tämä on painunut
muistiini eikä se koskaan lähde sieltä pois. Näinhän meidän alitajuntamme
toimii. Jotkut hetket jäävät pysyvästi, selittämättömästi, mieleen.
Teoksen kolmas taso syntyy Aslen pohdinnoista Jumalasta,
ajan ja paikan ylittävästä olemattomuudesta sekä sen yhteydestä taiteeseen:
vain silloin kun
ihminen elää, vain silloin on olemassa aika, ja se poistuu ajasta ja paikasta,
ja silloin se yhtyy siihen mitä minä kutsun Jumalaksi, ja se näkymätön mikä on
näkyvässä ja vaikuttaa siihen, kannattelee sitä, se näkyy ajassa ja paikassa valaisevana
pimeytenä, minä ajattelen, ja juuri sitä minun kuvani ovat aina yrittäneet
maalata esiin.
Jon Fosselle myönnettiin vuonna 2023 Nobelin kirjallisuus-
palkinto. Hänen teoksiaan on käännetty yli 40 kielelle.
Kuva: Agnete Brun / WSOY
Jon Fosse tavoittelee omaperäisellä kirjallisella tyylillään
samaa kuin Joel Haahtelan pienoisromaanin
Sielunpiirtäjän illan vanha mestaritaiteilija
siveltimellään: ”Maalari elää ihmeidennäkijänä loihtimassaan maailmassa, johon
muilla ei ole avainta. Hän seuraa totuutta, jonka perimmäinen olemus on valoon
naamioituva pimeys.”
Arkiset tapahtumat taustoittavat Aslen tajunnanvirtaa. Hän
käy kaupungissa ostoksilla, onnistuu pelastamaan lumihankeen sammuneen
kaimansa, joka ei tahdo Päivystykseen vaan Kapakkaan, Viimeiseen laivaan. Hän
tapaa naistuttavan kaukaisesta menneisyydestä ja puuhastelee naapurinsa,
vaatimattoman kalastajan Åsleikin kanssa.
Kun hän näkee Åsleikin ovenpielien kehystämänä kantamassa
kahta muovikassia, jotka vetävät hänen hartiansa lysyyn, minä näen hänet hahmona, hahmona omassa valossaan minä hänet näen, ja
ehkä se valo on hänen enkelinsä, minä ajattelen. Ikuisuus, tuonpuoleinen,
ovat läsnä tässä hetkessä.
Sivu sivulta, rivi riviltä, toisto toistolta Ilmestyskirjasta nimensä saaneen teoksen
teksti ei enää ole vain kirjoitusta vaan omanlaistaan liturgiaa, aineetonta ja
näkymätöntä sielunmaisemaa, joka säteilee valoa ja lohdutusta. Jos Jon Fosse
osaisi suomea, uskon että hän ylistäisi Katriina
Huttusen Toisen nimen oivallista
suomennosta.
Tunnustan: Olen entistä enemmän koukussa Jon Fossen
teksteihin. Ne vievät elämän syvään ytimeen, sille ohuelle rajalle, jossa
hetken voi aistia olemattomuuden, tuonpuoleisesta pimeydestä hohtavan valon.
Jon
Fosse. Toinen nimi. Septologia I-II. WSOY. 2025. 476 s.
(Det andre namnet. Septologien I-II). Uusnorjasta
suomentanut Katriina
Huttunen.