Jon Fosse: Toinen nimi. Septologia I-II

Pimeydestä säteilee lohdullista valoa

Jon Fosse, nobelilla palkittu kirjallinen mystikko, loihtii näkyväksi sen, mille aiemmin ei ole ollut sanoja. Hänen suurteoksensa, Septologian, kaksi ensimmäistä osaa sisältävä Toinen nimi hahmottelee sielunmaiseman ääriviivoja, tavoittelee näkyvän maailman takaista mysteeriä.

kuva voi puhua yhdellä ainoalla siveltimenvedolla, mikä on käsittämätöntä, minä ajattelen ja minä ajattelen että sama pätee siihen runouteen jonka lukemisesta minä pidän, tärkeä ei ole se mitä se suorasanaisesti sanoo jostain asiasta vaan jokin muu, jokin mikä puhuu äänettömästi lauseissa ja niiden väleissä

Ylistetyn norjalaisen kirjailijan Jon Fossen ensimmäinen suomennettu teos Aamu ja ilta lumosi niin minut kuin monta muutakin lukijaa:

”Tätä ääntä haluaisin kuulla enemmän. Aamu ja ilta välkähtelee jokaisella särmällään kuin tarkkaan hiottu jalokivi, vie taiturillisesti elämän perimmäisten kysymysten äärelle”, kirjoitin tuolloin.

Nyt toiveeni on toteutunut. Fossen uusi suomennos, International Booker -palkintoehdokkaaksi yltänyt Toinen nimi (WSOY) lyö alkutahdit hänen seitsenosaiselle magnum opukselleen Septologialle.

Fossen kerronta soljuu omintakeisella tyylillä kuin mantra. Toistot takovat rytmiä tekstiin ilman menoa hidastavia pisteitä. Toinen nimi imee niin hypnoottisesti mukaansa, että lähes viisisataa sivua meni sitä lukiessa kuin siivillä.

Fossen näyttämönä toimii jälleen syrjäinen norjalainen pikkukylä vuonon rannalla ja läheinen kaupunki. Henkilöitä estradilla on vain kourallinen. Minäkertoja, taiteilija Asle maalaa kuvia, joihin hän haluaa saada pimeydestä hohtavaa näkymätöntä valoa. Hänen ystävänsä ja kaimansa Asle, on hänkin taiteilija, joka maalaa silloin, kun ei ole liian juovuksissa.

Minäkertoja Asle lopetti juomisen ja kääntyi katoliseksi nuorena kuolleen puolisonsa ansiosta. Hän asitii Alesan edelleen lähellään: hän ei enää kulje maan päällä mutta silti minä voin puhua hänen kanssaan aina halutessani, sen suurempaa eroa ei ole elämällä ja kuolemalla, elävillä ja kuolleilla.

En voi väistää ajatusta, että kaksi Aslea ovat Fossen alter egoja. Hän oli itse aiemmin ateisti, joka joi liikaa, nykyisin hän tunnustaa olevansa katolinen absolutisti. Pimeydestä kumpuava valo, jota Asle maalaamalla tavoittelee, symboloi Fossen pyrkimystä kirjoittaa näkymätön, perimmäinen totuus näkyväksi:

sitä minkä voi ennemmin näyttää kuin sanoa jos sen voi jollain tavalla esittää, mutta ei pelkästään maalauksena, sillä se voi yhtä hyvin näkyä runossa, kirjallisuudessa minä ajattelen

Tekstissä Aslen elämän ulkoiset sattumukset ja tajunnanvirta, mielessä häivähtävät ajatukset ja muistot, sekoittuvat samassa virkkeessä rajoja tunnustamatta: ja minä tiedän että juuri tämä hetki, juuri tämä kuva, kaikki tämä on painunut muistiini eikä se koskaan lähde sieltä pois. Näinhän meidän alitajuntamme toimii. Jotkut hetket jäävät pysyvästi, selittämättömästi, mieleen.

Teoksen kolmas taso syntyy Aslen pohdinnoista Jumalasta, ajan ja paikan ylittävästä olemattomuudesta sekä sen yhteydestä taiteeseen:

vain silloin kun ihminen elää, vain silloin on olemassa aika, ja se poistuu ajasta ja paikasta, ja silloin se yhtyy siihen mitä minä kutsun Jumalaksi, ja se näkymätön mikä on näkyvässä ja vaikuttaa siihen, kannattelee sitä, se näkyy ajassa ja paikassa valaisevana pimeytenä, minä ajattelen, ja juuri sitä minun kuvani ovat aina yrittäneet maalata esiin.

Jon Fosselle myönnettiin vuonna 2023 Nobelin kirjallisuus-
palkinto. Hänen teoksiaan on käännetty yli 40 kielelle.
Kuva: Agnete Brun / WSOY

Jon Fosse tavoittelee omaperäisellä kirjallisella tyylillään samaa kuin Joel Haahtelan pienoisromaanin Sielunpiirtäjän illan vanha mestaritaiteilija siveltimellään: ”Maalari elää ihmeidennäkijänä loihtimassaan maailmassa, johon muilla ei ole avainta. Hän seuraa totuutta, jonka perimmäinen olemus on valoon naamioituva pimeys.”

Arkiset tapahtumat taustoittavat Aslen tajunnanvirtaa. Hän käy kaupungissa ostoksilla, onnistuu pelastamaan lumihankeen sammuneen kaimansa, joka ei tahdo Päivystykseen vaan Kapakkaan, Viimeiseen laivaan. Hän tapaa naistuttavan kaukaisesta menneisyydestä ja puuhastelee naapurinsa, vaatimattoman kalastajan Åsleikin kanssa.

Kun hän näkee Åsleikin ovenpielien kehystämänä kantamassa kahta muovikassia, jotka vetävät hänen hartiansa lysyyn, minä näen hänet hahmona, hahmona omassa valossaan minä hänet näen, ja ehkä se valo on hänen enkelinsä, minä ajattelen. Ikuisuus, tuonpuoleinen, ovat läsnä tässä hetkessä.

Sivu sivulta, rivi riviltä, toisto toistolta Ilmestyskirjasta nimensä saaneen teoksen teksti ei enää ole vain kirjoitusta vaan omanlaistaan liturgiaa, aineetonta ja näkymätöntä sielunmaisemaa, joka säteilee valoa ja lohdutusta. Jos Jon Fosse osaisi suomea, uskon että hän ylistäisi Katriina Huttusen Toisen nimen oivallista suomennosta.

Tunnustan: Olen entistä enemmän koukussa Jon Fossen teksteihin. Ne vievät elämän syvään ytimeen, sille ohuelle rajalle, jossa hetken voi aistia olemattomuuden, tuonpuoleisesta pimeydestä hohtavan valon.https://www.wsoy.fi/

Jon Fosse. Toinen nimi. Septologia I-II. WSOY. 2025. 476 s.

(Det andre namnet. Septologien I-II). Uusnorjasta suomentanut Katriina Huttunen.