Martti Jämsä: Horizon

Ihme joka suostui näkyväksi

Valokuvataiteilija Martti Jämsän valokuvakirjan Horizon abstraktit kuvat ovat syntyneet ilman kameraa. Valokuvaherkät paperit ja kemikaalit ovat vanginneet valon, ajan ja liikkeen leikin. Sattumanvaraisista kuvista paljastuu oudon tuttuja maisemia.

Valokuva ei ole pelkästään kemiaa ja materiaalia. Onnistuessaan voi pienessä paperinpalassa nähdä jotain sellaista, jota on mahdoton sanoin kuvata. Voi nähdä ihmeen, joka on suostunut näkyväksi.

Valokuvataiteilija Martti Aihan elegantti Horizon on jo itsessään taideteos. Sen ulkoasun on muotoillut graafinen suunnittelija Ilona Ilottu, joka otti kopin teoksen erityisluonteesta. Niinpä kirjan kannen nimessä kirjaimet eivät seiso tasavälein vaan ovat asettuneet mieleiseensä jonoon.

Teos on valmistettu kirjailija, kääntäjä Antti Nylénin pajassa Bokehissa https://bokeheditions.fi/. Se ei ole ei ole kustantamo, vaan monitaiteinen julkaisuprojekti, jonka nimi japaniksi merkitsee sumua tai utua. Nykyisenä selailun ja silmäilyn aikana se ylistää painetun kirjan merkitystä siirtolohkareena, joka ”ei enää mene minnekään, se on valmis ja paikallaan”. Horizon on tästä hieno esimerkki.

Olen aikamoisen haasteen äärellä, kun Martti Jämsän varoituksesta huolimatta yritän sanoin kuvata näkemääni valellessani Horizonin valokuvien universumissa.

Kriitikko Leena Kuumolan runo (”vain sanoja peräkkäin”, hänen oman luonnehdintansa mukaan) johdattaa teoksen ytimeen, valoon, joka hohtaa, kimmeltää, hajoaa pisaroiksi, heittelehtii ja roiskuu. Tekee näkyväksi, loittonee ja peittyy sumuun.

Kirjan kanteen upotettu harmoninen horisontin kuva ei anna vihiä siitä, millaiseen pyöritykseen joudun teosta selatessani. Robert Motherwellin ja Mark Rothkon abstraktit ekspressionistiset maalaukset tulevat väistämättä mieleen.

Matka alkaa rauhallisesti Georgia O’Keefen maalausta muistuttavassa lähes nestemäisesti lipuvassa unenomaisessa maisemassa, joka on sulattanut sisäänsä kaikki ympäristön yksityiskohdat. Valkoinen sidontanauha lävistää aukeaman kuin tähdenlento.

Taivallukseni jatkuu kunnes huomaan etäällä horisontissa häämöttävän itämaisen temppelin ääriviivat ja valot. Vai onko kyse sittenkin Virginia Woolfin Majakasta, joka viitoittaa minulle tietä?

Sen opastamana päädyn Thomas Mannin Taikavuorelle, jonka painon alla horisonttikin antaa periksi ja taipuu. Vuorelta aukeaa huima näkymä Caspar David Friedrichin sumussa kylpeviin, toisiinsa limittyviin vuorijonoihin. Alan vaistomaisesti etsiä maisemasta Elina Brotheruksen ja Tuomo Saalin teosten pieniä ihmishahmoja näkymää ihailemassa ja siellä tarpomassa.

Hätkähdän, kun sivua kääntäessäni aukeamalta pärskähtää ilmoille geysirin vesipatsas vai onko purkaus sittenkin lähtöisin kuumaa laavaa syöksevästä tulivuoresta? Seuraavalla aukeamalla pääsen tarkastelemaan räjähdystä lähemmin.

Purkauksessa on jotain juhlallista, peräti sakraalia. Hieno, vaikuttava kuva osoittaa – ainakin tässä tapauksessa – Jämsän sanat todeksi: näkyä on mahdoton sanoin kuvata. En kuitenkaan lannistu, vaan jatkan matkaa. Se kannattaa, sillä pian minut palkitaan tutun tuntuisilla hahmoilla, ja sanatkin saavat taas äänensä takaisin.

Sivujen sumuista, kaislikoista ja ties mistä emulsioista alkaa tuon tuosta ilmestyä ihmisen oloisia maahisia, menninkäisiä ja vetehisiä, jotka tarkkaavaisesti katselevat minua lipuessaan takaisin omiin ulottuvuuksiinsa.

En olisi kauaa ehtinytkään heidän kulkuettaan ihmetellä, sillä silmieni edessä räjähtää miljardien valovuosien takainen avaruus tähtisumuineen. Minun on pideltävä kirjan reunoista tiukasti kiinni, etten tempaudu linnunratojen vimmaiseen pyöritykseen, joudu imaistuksi mustaan aukkoon.

Horisontissa siintävät valopylväät palauttavat minut onneksi takaisin maan pinnalle. Tolpat tuovat mieleen Jorma Hautalan hienon ympäristötaideteoksen, joka komisti Hanasaaren edesmenneen hiilikasan edustaa.

En ylläty kun näissä oudoissa, surrealistisissa maisemissa törmään elokuvaohjaaja David Lynchiin. Hän tulee oppaakseni ja kiidättää minut Mullholland Drivelle, joka kiemurtelee Los Angelesin kukkuloilla.  Alapuolella levittäytyy Enkelten kaupungin kimalteleva valomeri kuin tähtitaivas.

Tällainen tuli matkapäiväkirjastani Horizonin kiehtovissa maisemissa. Sinä kohtaat varmaan ihan toisenlaisia näkyjä, sillä seikkailu piilee katsojan silmässä, muistoissa ja alitajunnassa.

Martti Jämsä on työskennellyt reilut kymmenen vuotta kamerattoman valokuvauksen parissa. Horizon on läpileikkaus hänen työnsä tuloksista. Jälkisanoissaan Pimiössä hän kertoo työskentelystään, jossa valo ja vedostajan kädenliike ”maalaavat” valoherkälle paperille kuvia. Ne saavat näkyvän muodon kehitealtaassa. Ihme tulee näkyväksi.

Martti Jämsä tervehtii sumusta nousevaa kättä 
kirjan julkistamistilaisuudessa.
Kuva: Hannele Salminen

Kirjan painos on 500 ja kappaleet on numeroitu. Jokainen sisältää yhden uniikin kamerattomassa prosessissa tehdyn hopeagelatiinivedoksen.

Martti Jämsä: Horizon. Bokeh. 2025. 100 s. https://bokeheditions.fi/