Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto 2017

Finalistit estradilla Helsingin kirjamessuilla

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto parhaalle suomeksi kirjoitetulle esikoisteokselle jaetaan 16. marraskuuta. Lupaavia kirjailijakandidaatteja haastateltiin Helsingin kirjamessuilla.

Kisaan lähetettiin tänä vuonna 70 esikoisteosta kilpailemaan 15 000 euron suuruisesta palkinnosta. Näistä loppusuoralle valikoitui 10 teosta, seitsemän romaania, kaksi runoteosta ja yksi novellikokoelma.

Valintaraadin puheenjohtajan Antti Majanderin mukaan vuoden sato oli tasokas. Hänen ohellaan voittajan valitsevat Suvi Ahola, Sanna Kangasniemi, Juhani Karila, Eino Santanen sekä viime vuoden voittaja Hanna Weselius.

Kymmenen finalistia kertoi teoksensa synnystä kirjamessujen Aleksis Kivi -lavalla. Moni koki kirjoittamisen oleelliseksi osaksi elämäänsä, jopa syyksi elää. Tällaisella intohimolla syntyy oivallisia teoksia.

Taidemaalari Maaria Oikarisen Lucian silmät -romaanin (Arktinen Banaani) lähtökohta oli mania. Aihetta hän kuvaa kaksisuuntaista mielialahäriötä sairastavan taidemaalari Jannan kautta. Mania on energinen, luova tila, mutta johtaa pahimmillaan psykoosiin ja sairaalaan.

– Sen aikana mielikuvitus hurjistuu, kielikin muuttuu, niinpä maanikon puhe on kuin kalevalaista runonlaulantaa. Mutta romaanissani on myös huumoria. Jollen itse olisi kokenut teostani hauskaksi, en olisi pystynyt sitä kirjoittamaan.

Työtoiminnan ohjaaja Ari Räty osallistuu kisaan dekkarilla Syyskuun viimeinen (Tammi). Niitä harvemmin tapaa tässä yhteydessä.

– Faijani on ollut töissä Gummeruksella ja hän vinkkasi minulle: ”Dekkareilla on matala matalin julkaisukynnys. Keskity siihen.”

Romaani sisältää rankkoja tapahtumia, nuoriin tyttöihin kohdistuvaa väkivaltaa. Räty ei kuitenkaan halunnut kuvata tarkasti, mitä tapahtui ja miltä se tuntui, vaan rankkuus syntyy siitä, että lukija kuvittelee tapahtumat omassa päässään. 

Kyse on myös poikien välisestä ystävyydestä. – Nuorena viihdyin omissa oloissani, mutta oli myös tärkeää tulla hyväksytyksi.

Majander kertoi voineensa pahoin lukiessaan kääntäjä Pauli Tapion runokokoelman Varpuset ja aika (Poesia) inferno-osuutta. ”Oliko pakko”, hän tiedusteli kirjoittajalta.

– Anteeksi, ei ollut pakko. Halusin luoda kollaasin väkivaltaan liittyvistä ajatuksista. Yrittää ymmärtää, mitä historiassa on tapahtunut ja rinnastaa sitä nykyhetkeen. Katson tiettyä asiaa ja sen jälkeen, minkä ajatuksen se herättää ja tarkastelen sitä. 

Jatkan samaan tapaan, kirjaan matkan ja sen lopputuloksen. Näin mietiskelemällä runon puhuja etsii mielekästä tapaa olla olemassa.

Sanataideopettaja Marjo Katriina Saarisen romaanin Kerrottu huone (Teos) päähenkilö on menettänyt puolisonsa ja tekee surutyötä psykiatrin vastaanotolla. Psykoterapia on perusteellisin itsetutkiskelun muoto, ja Saarinen halusikin tutkia, voisiko sen avulla porautua vain yhden ihmiseen mieleen syvälle, hulluuteen asti.

– Romaanilla ei ole ratkaisua. Pyrin siinä realismin tuolle puolen kohti absurdismia. Unessa toiveet toteutuvat, ja siitä tulee kauhu.

Vapaan kirjoittajan Tuuli Salmisen elämässä oli vaihe, jolloin hän mietti kuolemaa omasta ja kuolevan näkökulmasta. Aiheesta syntyi romaani Surulintu (Like). Siinä syöpään kuolevan miehen ympärillä kolme naista, vaimo, sisar ja tämän tytär, taistelevat reviiristä.

Vaimosta ei ole helppo pitää. – En minäkään haluaisi, että Ellen asuisi naapurissa. Kuoleman odotus on jännitteinen tila. Halusin luoda sen rinnalle jotain yhtä jännitteistä, mutta mukana on myös pilkahdus toivoa.

Toimittaja Olavi Koistisen novellikokoelman Mies joka laski miljardiin (Kosmos) pakkomielteiset nuoret miehet ovat uppoutuneet omiin kummallisuuksiinsa. Yksi päättää laskea miljardiin, toinen haluaa lehmäksi. Kuuluuko kirjoittaja itse joukkoon, entä onko nörttiys uusi normaali?

– Rakastan tietokonepelaamista ja olen joutunut opettelemaan sosiaalisuutta. Lehmäksi en ole halunnut, mutta joksikin toiseksi ihmiseksi kyllä. Nörttiys on uutta idividualismia, nörtit ovat nykyajan rocktähtiä.

Ossi Nyman nousi otsikoihin ideologisesti työttömänä. Aiheesta syntyi omakohtainen romaani Röyhkeys (Teos). Kolmiosaisen kirjan päähenkilö tavataan Bruce Springsteenin konsertissa ja työkkärin aktivointikurssilla kunnes hän alkaa kirjoittaa.

– Kakkososan kirjoitin paikan päällä ja pyrin siinä totuuteen, vaikkei siihen voi päästäkään. Kyse on muutoksesta, jossa sairastun kunnianhimoon, minusta uhkaa tulla kirjailija. Hyvästi vapaus ja onnellisuus.

Kuvataiteilija Silja Kejosen runokokoelman Vihkilumen talo (Otava) tunnelma on melankolinen. Kysymykseen, miksi kirjoitat Kejonen vastasi: ”Koska maalaan.” Hän on samoilla linjoilla Oikarisen kanssa.

– Maalaaminen on sanatonta toimintaa, siinä sanat katoavat, se on irti kielestä. Mutta taiteilija tarvitsee myös sanoja tavoittaakseen toisen.

Runojen puhuja puhuu Fridalle (Kahlolle?), itselleen ja kirjoittaa tyttärelleen. Yrittää kurkottaa toista kohti, luoda yhteyttä muiston, puhutun ja ajatellun välille. Runoissa toistuva kehotus Jatka on toive, että puhuja ei keskeytä, mutta se on tarkoitettu myös toiselle.

Kun kirjallisuudenopiskelija Annastiina Storm päästi irti itsesensuurista, syntyi hirviöperheestä kertova romaani Me täytytään valosta (S&S). Sen eri teksteissä puhuvat päät ovat vuorollaan äänessä, lapset, äiti, isovanhemmat ja satuhahmot. Kuoro on moniäänisyydessään ihastuttava.

Kuten monen palkintoehdokkaan teoksessa Storminkin romaanissa on kyse kommunikoimattomuudesta, yhteyden puutteesta. Entä mikä neuvoksi kaltoinkohdellulle äidille? – Hän alkaa teoksessa jo rohkaistua. Lopettaa uhrina olemisen.

Mainosgraafikko Heikki Kännön romaani Mehiläistie (Sammakko) sisältää kaikkea, mitä Majander kertoi inhoavansa, shamanismia, okkultismia ja muuta huttua. Silti hän piti kirjasta kovasti, se haastaa ajattelemaan toisin.

Alkujaan Kännön tarkoitus oli laatia mysteeriromaani Joseph Beuysta ja hänen taiteestaan, mutta: – Pääni on mielikuvitukselle altis, joten mietin, voisinko tehdä sen kaunokirjallisessa muodossa.

Mehiläistiessäkin on kyse eräänlaisesta kommunikaatiosta. Mistä sen nimi tuli? – Beuys käytti taiteessaan paljon mehiläisvahaa. Muinaisgermaanisen tarun mukaan mehiläiset vievät kuolleen sielun taivaaseen, toimivat lossina aikakausien välillä.

Kännö uskoo, että jos jokainen ajattelisi kuin taiteilija juonien kautta, voisimme rakentaa paremman tulevaisuuden. Kirjailijat ovat tässä eturintamassa, siispä luetaan, mitä heillä on sanottavaa.

Finalistien esittely Helsingin Sanomissa.