Annina Holmberg & Olli Löytty: Ina ja Tito

Aitoa ihmistä etsimässä

 Annina Holmberg ja Olli Löytty loihtivat Ina ja Tito Collianderin elävästi uuden kirjansa sivuille. Kahden lahjakkaan ihmisen liittoa kannattelivat taiteen tekemisen ehdottomuus ja kyseenalaistamaton rakkaus.         

 

”… olen matkalla tuntemattomasta kulmasta toiseen

ja pidän uskoni spektriä kuin rypälettä kielenkärkeni

edessä.”

                                                                                       Gunnar Björling

Kirjailija Annina Holmbergin mielessä syntyi ajatus kirjoittaa Ina ja Tito Collianderin taiteilijaliitosta hänen valmistellessaan Taina Westin kanssa teosta Minun Valamoni: Tarinoita luostarista. Mukaan hankkeeseen tuli hänen Uudessa Valamossa talkoolaisena tapaamansa sivari, nykyinen kirjallisuudentutkija Olli Löytty.

Heidän teoksensa Ina ja Tito – Kertomuksia Collianderien taiteilijaliitosta (Kirjapaja) osoittaa, että taiteilijapari on inspiroinut tekijöitä, sillä niin elävästi ja eläytyen he aiheestaan kirjoittavat. Teos tempaa lukijan mukaan kosmopoliittisten, boheemien taiteilijoiden moniin matkoihin, mieleen ja taiteeseen. Taustalla kohisevat historian mullistukset vallankumouksesta toiseen maailmansotaan.

Sekä kuvataiteilija Ina (s. 1905) että kirjailija Tito (s. 1904) syntyivät Pietarissa. Ina baltiansaksalaiseen perheeseen, Titon äidinpuoleisella suvulla oli paljon sukulaisia Suomessa Oker-Blomeista von Schoultzeihin.  Sukuun liittyi Norjasta naituja vaimoja, venäläisiä vävyjä sekä Alaskan kuvernöörin jälkeläisiä.

Tito kasvoi jo pienenä kosmopoliittiseksi nomadiksi, sillä perhe muutti usein. Tätä vaihetta hän on kuvannut elämäkertasarjansa ensimmäisessä osassa Lapsuuteni huvilat.

Kirjoittajilla on ollut tietolähteinään pariskunnan kolme lasta sekä heidän sukulaisiaan ja tuttaviaan. Titon seitsenosaisesta palkitusta omaelämäkerrasta (1964 – 1973) tekijät ovat ammentaneet tapahtumia ja tunnelmia. Koska Titon kirjasarjassa kuvatut seikat eivät aina pidä paikkaansa, häntä voisi luonnehtia autofiktion uranuurtajaksi.

Tito ateljeekuvassa
19-vuotiaana
vuonna 1913.

Venäjän vallankumous heitteli ihmisiä eri suuntiin, ja monet heistä näkivät tuolloin nälkää. Nälän kokemus yhdisti myös Inaa ja Titoa heidän elämänsä loppuun saakka. Vaatimatonkin ateria oli heille tärkeä ja arvokas tapahtuma. Titon 13-vuotiaana kuulema hengiltä piestyn leipävarkaan kuolinhuuto ei jättänyt häntä koskaan rauhaan.

Kirjan kertomus ei noudata kronologiaa vaan liikkuu vapaasti ajassa teemoittain. Tekijät tunnustavat käyttäneensä intuitiota ja mielikuvitusta upotessaan Inan ja Titon mielenmaisemiin ja täyttäessään heidän elämänsä aukkopaikkoja. Tämä tekee lukukokemuksesta ilmeikkään ja aidon, joten seurasin tarinaa kuin jännittävää romaania.

Kirjan loppuun on lähdeviitteiden ohella lisätty aikajana, joka kertoo Inan ja Titon vaiheikkaasta elämästä vuosi vuodelta. Se on mainio opaskartta, joka tarjoaa lisää yksityiskohtia pariskunnan elämästä.

Ina ja Tito tulee tarpeeseen, sillä kummastakaan arvostetusta taiteilijasta tai heidän taiteestaan ei juuri ole kirjoitettu aikaisemmin. Tekijät epäilevät syyksi Pietarissa elettyjä lapsuusvuosia, läheistä suhdetta venäläisyyteen sekä ortodoksista uskoa. ”Tässä mielessä he sijaitsevat kansallisen kaanonin reunamilla.”

Molemmat opiskelivat Ateneumissa. Tito toteutti taiteilijuuttaan tämän ohessa kiihkeänkosteissa illoissa Brondinin kahvilassa muiden opiskelijoiden ja jo mainetta hankkineiden taiteilijoiden parissa. Yksi heistä oli Tyko Sallinen, josta Tito teki myöhemmin kirjan.

Tito lupasi kosmopoliitille äidilleen tämän kuolinvuoteella välttää paikoilleen juuttumista.”Muuten olet mennyttä”, äiti ennusti. Tito toteutti lupauksensa kirjaimellisesti. Hän matkusti Marseillen, Pariisin ja Algerin likaisimpiin slummeihin kokeilemaan boheemielämää.

Tito lauloi pihvipalkalla pariisilaisessa kapakassa ja lähetti lyhyitä juttujaan lehtiin. Elämisen niukkuus ajoi tuhlaajapojan kuitenkin vuoden päästä takaisin Suomeen, missä hän sai työpaikan kehyslistojen suunnittelijana Porvoossa.

Ina vähän ennen 
lähtöä Pietarista 
Suomeen 1920-
luvun alussa

Inakin oli päätynyt Porvooseen, jossa hän työskenteli kirjankansien tekijänä yhdessä Erkki Tantun kanssa kuuluisan Venny Soldan-Brofeldtin alaisuudessa. Pariskunnan rakkaus syttyi ensisilmäyksellä. Ja kesti, vaikka yhteiselämä ei aina ollut helppoa. Tämän kirjoittajat rehellisesti dokumentoivat.

Titon oli ansaittava rahaa, Inan oli tehtävä työtään, ensimmäinen lapsi Maria oli vielä pieni ja asunto oli ahdas. Yhtälö ei yksinkertaisesti toiminut, joten Tito lähti jutuntekoon ja ”tuulettamaan mieltään” Viroon, joka oli lähellä ja halpa.

Pariskunta oli aina valmis uhkarohkeisiin irtiottoihin. Niin kävi nytkin. Tito oli Virossa ihastunut pieneen, vilkkaaseen, luostarin kupeessa sijaitsevaan Petserin kaupunkin. ”Hän vuokrasi siltä istumalta huoneen maalaistalosta ja kirjoitti Inalle, että myy mitä voit, panttaa tai pyydä lainaa, mutta irtisanokaa Lauttasaaren asunto ja tulkaa heti tänne”.

Taiteilijaparin elämässä alkoi uusi vaihe, kun he Petserissä tutustuivat ja myöhemmin kääntyivät ortodoksiseen uskoon. Luonnonkaunis alue ja sen uskonnolliset rituaalit inspiroivat taiteen tekoon: Ina maalasi valontäyteisiä näkymiä, ja Tito kirjoitti kokemustensa pohjalta pääteoksensa Korståget – Ristisaatto.

Elämä oli niukkaa, mutta hyötyajattelulla ei heidän elämässään koskaan ollut sijaa. Riitti, kun oli tilaa työskennellä, ja pöydässä ruokaa. Jos Tito oli autofiktion edelläkävijä, Inaa voisi pitää yhtenä ensimmäisistä kierrätysmateriaalia työssään käyttävistä taiteilijoista.

Ina kuvasi usein arjen esineitä ympärillään.

Asuessaan Karjalankannaksella Villa Golickessa Ina poimi rantaan ajautuneita laudankappaleita ja kaiversi niihin kuvia. Näin syntyivät hänen ensimmäiset linoleikkaustyönsä ja puupiirroksensa.

Ina kehittyi taidoissaan ja loi oman kädenjälkensä, jonka ansiosta häntä pidetään yhtenä modernin suomalaisen puupiirrostaiteen edelläkävijöistä. ”Vahvan viivan mestari” käytti kaiverrustyössään mieluiten omenapuun oksastamiseen suunniteltua englantilaista veistä, joka jätti sopivan yksinkertaisen viillon laattaan.

Karjalankannaksella sijaitseva Kuokkalan kylä oli 1930-luvulla tärkeä suomenruotsalaisten taiteilijoiden ja kirjailijoiden kohtauspaikka. Collianderien Villa Golicken vakituisia vieraita olivat muiden muassa Elmer Diktonius, Rabbe Enckell, Ralf Parland ja Gunnar Björling.

Tito luki ääneen Taina-romaaninsa käsikirjoitusta vierailleen öisissä illanistujaisissa. Myöhemmin palkitun romaanin ansiosta kriitikot vertasivat Titoa venäläisiin mestareihin. Viimeisen kesänsä Ina ja Tito viettivät Villa Golickessa talvisodan syttyessä. Heidän matkansa ja muuttonsa jatkuivat.

Ina rakasti Italiaa ja sen valoa. Hän kirjoitti lumoutuneena ystävälleen taiteenkeräilijä Tuomo Sepolle, joka on myös avustanut kirjan teossa: ”Kansalle on erinomainen väritunnelma tai vaisto, sanoisin ”absoluuttinen” niin kuin voi olla musiikissa. Se on kerta kaikkiaan rikastuttava”. Suomi ei ollut useita kieliä hallitsevan Inan vahvinta osaamisaluetta.

Enkeli sininen, 1959.

Italia puolestaan arvosti Inan teoksia, joten hänet kutsuttiin kaksi kertaa Venetsian Biennaaliin edustamaan Suomea. Vähitellen Inan maine kasvoi, ja hän piti lukuisia näyttelyitä eri puolilla maailmaa. Hänen rakastetut suurikokoiset enkelinsä olivat ensi kertaa esillä ylistetyssä yksityisnäyttelyssä Galerie Artekissa vuonna 1959.

Luonteeltaan intensiivinen ja utelias Tito vietti aikaa seuraelämässä, ja hänellä oli laaja ystäväpiiri. Ina ei juhlista välittänyt. Hän viihtyi taiteensa parissa ja kävi ahkeraa kirjeenvaihtoa ystäviensä, muun muassa Rafael Wardin ja Sam Vannin kanssa. Tämä ei miellyttänyt mustasukkaista Titoa.

Lukemattomien muuttojen jälkeen taiteilijapari päätyi viimein Runeberginkadulle, jossa heillä oli ”elämänsä ensimmäisen kerran kylpyhuone ja lämmin vesi. Sekä hissi! ” He olivat saavuttaneet mainetta, voittaneet palkintoja sekä saaneet Pro Finlandia -mitalin kumpainenkin.

Oli aika rauhoittua. Silti tämänkin elämänvaiheen Tito koki intensiivisesti kirjoittaessaan, kuinka paljon puhuttavaa hänellä ja Inalla edelleen on: ”Joka aamu tapahtuu jotakin, joka päivä, joka ilta ja yö. Elämä on niin kukkuroillaan tapahtumia, elämyksiä, ajatuksia, tunteita, yhtä kimaltelevaa ja solisevaa tulvaa”.

Ina ja Tito 1984 Runeberginkadun kodissaan.

Olli Löytty kirjoittaa jälkisanoissaan, miten hän nuorena sivarina Valamossa luki paikan tunneilmastoon sopivan Titon Ristisaaton: ”Maailmani laajeni sivu kerrallaan”. Näin kävi myös minulle lukiessani Inan ja Titon huikeista elämänvaiheista, heidän keskinäisestä rakkaudestaan ja intohimostaan etsiä taiteensa kautta aitoa, todellista ihmistä. Tässä he onnistuivat, niinpä heidän teoksensa puhuttelevat edelleen.

Annina Holmberg ja Olli Löytty: Ina ja Tito – Kohtauksia Collianderien taiteilijaliitosta.

Kirjapaja. 2020. 246 s.