Sirpa Kähkönen ja Mari Leppänen: Kirjeitä läsnäolosta

”Kirjoittaminen on maailmassa olemista”

Finlandia-palkittu kirjailija Sirpa Kähkönen ja Turun arkkihiippakunnan piispa Mari Leppänen kävivät avointa ja rehellistä kirjeenvaihtoa elämästään, työstään ja hengellisistä kysymyksistä. Viesteistä syntyi koskettava, lohtua tuova teos Kirjeitä läsnäolosta.

 Sanomisen tarve saa virrata, patoutua ja sitten purkautua kirjeeksi. Läsnäolon teema toteutuu kirjassa kirkkaimmin siinä, miten kirjeenvaihtoon sitoutuneet henkilöt kantavat toisiaan ja toistensa ajatuksia mukanaan myös silloin kun näennäisesti ei tapahdu mitään – kun seuraava kirje odottaa syntymistään.

Rosebud Sivullisen lavan viimeinen haastattelutilaisuus vei elämän perimmäisten kysymysten äärelle kahden taitavan kirjoittajan ja ajattelijan Kirjeitä läsnäolosta -teoksen johdattamana.  

Tässä linkki striimattuun haastatteluun: https://www.youtube.com/watch?v=ZQUE_XUtUcs  (Tilaisuudet  jatkuvat Rosebud Postitalossa.)

Teos sai alkunsa SKS Kirjat kustantamon kustannusjohtaja Tero Norkolan pohdinnoista läsnäolon problematiikasta. Sirpa Kähkönen ei alkuun innostunut hänen ehdotuksestaan kirjoittaa aiheesta esseekokoelma, mutta ajatus jäi hautumaan hänen mieleensä.

Kunnes hän sai idean: ”Marilla olisi varmaan kiinnostavia näkökulmia aiheeseen.”  Niinpä hän Naantalin kirjatapahtumassa uskaltautui ehdottamaan Mari Leppäselle, jota hän ei aiemmin henkilökohtaisesti tuntenut: ”Rupeatko kirjeenvaihtokaveriksi?”

Siitä alkoi monitasoinen, henkilökohtainen kirjeenvaihtomatka vuoden 2023 alusta syyskuuhun 2025. Teosta lukiessa tuntuu kuin istuisin itse kolmantena pyöränä iltateellä kirjeenvaihtoystävysten seurassa ja osallistuisin sähköpostikirjeiden välityksellä käytyyn keskusteluun.

Kyseisten kahden ja puolen vuoden aikana maailmalta kantautuvat uutiset herättävät ystävyksissä epätoivoa. Myös suomalaisen yhteiskunnan nykytila, jossa kulttuuria ajetaan yhä ahtaammalle saa monesti palkitun Sirpa Kähkösen parahtamaan: En oikein enää näe mielekkäänä yrittääkään elättää itseäni taiteilijana. Se ei taida olla enää mahdollista.

Mari Leppänen käy omaa kamppailuaan paimennettaviensa parissa. Häntä puhuttelee enemmän uskova ihminen kuin institutionaalinen uskonnollisuus. Piispa ei halua moittia kollegoitaan, mutta tunnustaa: Olemme monista asioista eri mieltä. Koen toisinaan tulevani vähän kuin eri planeetalta ja se tuntuu raskaalta.

Kumpainenkin on käynyt läpi eräänlaista kriisivaihetta elämässään, mistä he rehellisesti avautuvat toisilleen (ja lukijalle). He eivät ole myöhemmin sensuroineet kirjeitään, mikä näkyy tekstien aitoudessa ja tuoreudessa, ”hitaamman ajattelun rytmissä”. Kähkösen mukaan ”aikaa on oltava niin paljon, että se muuttuu ajattomuudeksi”. Leppänen suunnittelee menevänsä virkavapaalle saadakseen aikaa ja rauhaa syventyä oleelliseen.

Sirpa Kähkönen ja Mari Leppänen kirjansa julkistamis-
tilaisuudessa Rosebud Sivullisessa. Kuva: Hannele Salminen

Vaikka kirjeiden välillä vierähti joskus parikin kuukautta, kumppanukset kantoivat silti toisiaan mielessään. Kirjeen kirjoittaminen on läsnäoloa, itseen uppoutumista ja toiseen kurottautumista. Kirjoittaminen vaatii virikkeistä vapaata tilaa vailla sirpaloituvan ajan hälinää. Leppänen vetäytyi aina kun mahdollista mökille Pohjois-Savoon, Kähkönen käpertyi keltaiseen nojatuoliin Kallion asunnossaan.

Uskontoon liittyvät pohdiskelut ovat Leppäselle jo ammatin ja oman lestadiolaistaustan vuoksi lapsuudesta tuttuja. Tämäkään ei aina tarjoa vastauksia vaikeisiin kysymyksiin. Kähkösen tie kirkon piiriin on ollut kuoppaisempi. Hän erosi kirkosta murrosiässä, mutta liittyi siihen uudelleen vuonna 2020, kun uskon tuntu oli tullut vahvaksi.

Kumpaisellekin hengellisyys ja usko ovat luottamusta siihen, ettei kaikesta tarvitse selvitä omin voimin. Leppänen toivookin, että ”hengellisyydestä voitaisiin puhua luontevana osana elämää”. Kähkönen on toteuttanut tätä ihan käytännössä opiskelemalla suntioksi ja työskentelemällä Honkanummen hautausmaalla.

Kirjeissään he jakavat toisilleen myös vinkkejä kiinnostavina pitämistään kirjoista, näytelmistä ja elokuvista. Leppäselle kävi samoin kuin minulle, hän tuskin malttoi laskea käsistään Nobel-palkitun Jon Fossen Septologian kahdesta ensimmäisestä osasta koostuvaa teosta Toinen nimi.

Siinä Fosse tavoittelee omaperäisellä kirjallisella tyylillään näkyvän maailman takaista mysteeriä, pimeydestä hohtavaa valoa. Blogijutussani totesin: Sivu sivulta, rivi riviltä, toisto toistolta Ilmestyskirjasta nimensä saaneen teoksen teksti ei enää ole vain kirjoitusta vaan omanlaistaan liturgiaa, aineetonta ja näkymätöntä sielunmaisemaa, joka säteilee valoa ja lohdutusta. https://kirjasta-kirjaan.blogspot.com/2025/07/jon-fosse-toinen-nimi-septologia-i-ii.html  

Sirpa Kähkönen ja Mari Leppänen ovat rohkeasti kirjoittaneet kipupisteistään ja epävarmuuksistaan kirjeenvaihdossaan. He tuovat lohtua lukijoille toteamalla, ettet ole yksin huoliesi kanssa: Maailma ei ole helppo paikka meille kenellekään. Siitäkin kirjeemme kertovat. Ja lohdusta, yhteydestä ja rakkaudesta.

Sirpa Kähkönen ja Mari Leppänen: Kirjeitä läsnäolosta. SKS Kirjat. 2026. 197s. https://skskirjat.fi/ 

Timo Kelaranta: Miinus + 8

Jää vielä hetkeksi haaveilemaan

Timo Kelarannan kirjoituskokoelma Miinus + 8 kuljettaa lukijaa ajassa ja arjessa, kirjallisuudessa ja kuvataiteessa. Henkilökohtaisten kokemustensa kautta kirjoittaja pohtii olemassaolon ja taiteen tekemisen perimmäisiä kysymyksiä oivaltavasti.

 Kokonaisuus oli kuitenkin enemmän kuin osiensa summa: monitasoinen, vivahteikas ja kummalla tavalla salaviisas kudos. Vivahteet oli kirjoitettu niin koruttoman yksinkertaisesti, että niiden perimmäisen viestin tajusi usein vasta jälkeenpäin.

Antti Nylénin perustama Bokeh ei ole kustantamo, vaan monitaiteinen julkaisuprojekti, jonka nimi japaniksi merkitsee sumua tai utua. Nykyisenä selailun ja silmäilyn aikana ”se ylistää painetun kirjan merkitystä siirtolohkareena, joka ei enää mene minnekään, se on valmis ja paikallaan”.

Hyvän esimerkin tästä tarjoaa pitkän uran valokuvataiteilijana tehneen Timo Kelarannan novellista ja kahdeksasta esseestä koostuva kirjoituskokoelma Miinus + 8. Kelaranta aloittaa kokoelmansa syvästä päädystä, veljessodasta, jolloin niminovellin mukaan ”Mitään ei tapahtunut”.

Vaikka me olemme hyviä unohtamaan emmekä halua muistaa, tapahtumien synkät varjot eivät sukupolvien myötä väisty. Pitäisikö veljessodan vankileireillä menehtyneille perustaa muistopäivä? Entä suurina nälkävuosina 1866–1868 nääntyneille, joita Aki Ollikainen sydäntä särkevästi kuvaa romaanissaan Nälkävuosi? Pitäisi.

Pienoisesseessä ”Laulu” kymmenvuotias kuopiolaispoika törmää hiihtolenkillä odottamatta näkymättömään todellisuuteen. Sen jälkeen mikään ei enää ole ennallaan. Käänteentekevässä kohtauksessa hänelle avautuu näkymä vapauden valtakuntaan, joka ei rajoja tunnusta. Sitä kutsutaan rakkaudeksi.

Kokoelman niminovellia ”Miinus” eräs Kelarannan tuttava kuvaili ”tyyliltään pelkistyneeksi, hiipivästi edistyväksi kasvukertomukseksi, johon ainakin kaikki tuntemani taiteilijat tulevat samastumaan”.

Miinus-nimisen pojan koulunkäynti takkuilee. Koltiainen voi vain haaveilla arvosanasta 5- matikankokeista, ja yhdeksän pinnan virheet koepapereissa saavat vanhemmat epätoivoisiksi. Mutta vähitellen paljastuu, että Miinus osaa ajatella, ja mikä vielä parempaa: hänellä on taito pukea ajatuksensa eläviksi, ryhdikkäiksi lauseiksi. Niinpä hän päättää seurata oppi-isänsä Camus’n jalanjälkiä ja ruveta kirjailijaksi.

”Kanssa suurten henkien” -esseessä Kelaranta paljastaa salaisuuden, joka minulle on omista kokemuksista tullut tutuksi. Alitajunta toimii silloinkin kun me nukumme. Niinpä unen ja valveen välitilassa kannattaa vielä jäädä unelmoimaan: Sillä heräämisen hetkellä aivosi tuottavat ajatuksia kirkkaammin kuin kertaakaan seuraavan kahdenkymmenenneljän tunnin aikana.

Haaveilun jälkeen Kelaranta aloittaa päivänsä suurten henkien seurassa. Hän täyttää tietoisuutensa Mirón mielikuvituksellisilla maalauksilla, Matissen elegantilla viivalla ja Tàpies’n oikukkailla siveltimenvedoilla. Silloin huolet unohtuvat, ja päivän haasteet tuntuvat leikinteolta.

”Heimoveljet”-essee vie valokuvauksen, grafiikan ja maalaustaiteen pariin. Kelaranta aloittaa analysoimalla idolinsa italialaisen graafikon ja valokuvaajan Mario Giagomellin mustavalkoisia näkemyksellisiä valokuvia. Kotimaisen sielunveljen hänelle Kelaranta löytää Matti Saaniosta. Kumpaisenkin mestarin valokuvista säteilee empatiaa ja aistillisuutta.

Valokuville ominaisen mustan monenlaisten olomuotojen ja sävyjen tutkiskelun kautta Kelaranta päätyy taidemaalareiden väriaineiden purkauksiin. Heikki Marilan yltiöpäisen riehakkaat kukka-asetelmat tulevat etsimättä mieleen. Kelaranta intoutuu suorastaan runolliseksi: ”öljyvärien möykyissä tuntuu kiehuvan maailmanluomisen kuumat laavat”.

Taideteollisessa korkeakoulussa professorina työskennellyt Kelaranta käsittelee esseissään myös taiteen opettamiseen ja omaan taiteelliseen työskentelyyn liittyviä kysymyksiä. Hän luottaa vaistoonsa, antaa sattuman ja intuition johdattaa, pitää ovet avoinna tuntemattomaan.

Palkitulle Timo Kelarannalle myönnettiin Pro Finlandia -mitali
vuonna 2012. Hänet kuvasi teostensa parissa Minna Vilkuna.

Asenne on vähä vähältä kuljettanut hänet yhä kauemmas klassisen valokuvaukseen piiristä. Kelarannan nykyiset teokset syntyvät eräänlaisina kollaaseina, joiden työstämiseen hän tarvitsee paperia, sakset, kameran ja tietokoneen. Avattuaan ovet tuntemattomaan hän tunsi viihtyvänsä: Miksen tehnyt tätä aiemmin?

Kokoelmansa loppupuolen esseessä ”Neljä tai viisi enkeliä” kirjoittaja mietiskelee vanhenemista, miltä se tuntuu ja miten se vaikuttaa hänen työskentelyynsä. Taiteilijat eivät yleensä jää eläkkeelle, sillä vanhemmiten moni tuntee saavansa enemmän aikaan. Kokemusten karttuessa tarpeetonta rojua ja turhia murheita on karissut mielestä pois, ja näin on syntynyt tilaa uudelle ja luovalle.

Olemassaolon perimmäisiä kysymyksiä pohtiessaan Kelaranta viittaa Lauri Astalan vangitsevaan videoteokseen Transit. Se muuttaa katsojan aikakäsitystä, siirtää katseen pois omasta egosta kohti isompaa kuvaa. Astala on sanonut tekevänsä teoksiaan ”ulkopuolisen katseen” kautta ja kysynyt ”kuka tätä kaikkea ohjaa?” Kenties Astala käyttää eri termejä, mutta voisiko tuo suurempi tietäjä olla nimeltään Jumala?

Miinus + 8 saa minulta kymppi plussan, sillä kuten Kelaranta Camus’n tekstejä kuvaa sekin on omalla persoonallisella tavallaan ”monitasoinen, vivahteikas ja kummalla tavalla salaviisas kudos”. Kirjoituskokoelman herättämät ajatukset ovat jääneet mieleeni kytemään. Tunnen olevani yhtä kirjaa viisaampi.

Timo Kelaranta: Miinus + 8. Kirjoituksia. Bokeh. 2025. 95s. https://bokeheditions.fi/

Annina Holmberg: Annabel Lee

Tyttöjen välisestä ystävyydestä

Annina Holmbergin Hävyttömät-kirjasarja starttaa romaanilla Annabel Lee. Värikkäässä tarinassa neljä ystävystä varttuu tytöistä nuoriksi naisiksi monen mutkan kautta. Ajankuva 1970-luvulta eteenpäin tarjoaa nostalgiaa ja niin ihastuttavia kuin vihastuttaviakin hetkiä.

Niin suuresti eivät rakastaa / voi vanhemmat vuosiltaan – / tai viisaammat milloinkaan –

                                                                                                                            Edgar Allan Poe

”Minulla oli haave kirjoittaa nykypäivän Angelika-hahmoista Elena Ferrante esikuvanani”, Annina Holmberg paljasti Siltalan pressitilaisuudessa. ”Alkuperäisillä romaanihahmoillani oli vain miehiä, ei naisystäviä. Kirjasarjani lähti liikkeelle ajatuksesta: Entä jos heillä olisikin ollut toisensa?”

Annabel Lee, Lolita ja Lara muodostavat neliapilan kertojana toimivan Angelikan kanssa: Rakastimme raivona, mutta emme hylänneet yhteyttämme, vaan pidimme kiinni oikeuksistamme. Meillä oli oikeus sekä ystävyyteen että rakkauteen, ja sen vuoksi meitä pidettiin häpeämättöminä.

Tyttöjen erilaiset perhetaustat poukkoilevat värikkäille sivupoluille ja laajentavat tarinan skaalaa. ”Olen kaapannut aiheita myös omasta nuoruudestani.

Isälleni Sound of Music ei kelvannut, hän pilkkasi sitä lempeästi. Isä kiusoitteli minua myös tv-sarjasta Pieni talo preerialla. Silti hän ei ole Annabel Leen kuuluisan säveltäjä- kapellimestari-isän Sarastron esikuva”, itsekin kulttuurisuvussa varttunut kirjailija vakuuttaa.

Ainakin meille hesalaisille monet kertomuksen tapahtumapaikat tuovat muistoja mieleen. Angelikan lapsuuden perhe asuu romanttisesti rappeutuneessa Villa Angelikassa Meilahdessa. Mahtaakohan huvilan esikuva löytyä vastikään lopettaneesta perinteikkäästä kahvila-ravintola Villa Angelicasta, joka niitti mainetta epäystävällisellä emännällään?

Monet tuon ajan ilmiöt: kotiapulaiset ja talonmiehet, raitiovaunujen rahastajamatamit korkeilla palleillaan ja kahdeksankympin lätkät autojen takaikkunoissa pongahtavat tarinaa lukiessa muistin syövereistä kuin vieteriukot.

”Nuorena saa mennä överiksi”, kirjailija kommentoi ”Charlien Enkeleidensä” ei aina niin loppuun saakka harkittuja tempauksia. Marlin ”hölmöilevä” omenaviini ja sen jalostuneempi versio drinkkiklassikko Sininen enkeli siivittävät neliapilan ajoittain vauhdikkaaksi yltyvää menoa.

Kun tyttöjen hormonit alkavat hyrrätä, romanttisten tyttökirjojen huokailujen tilalle tarvitaan ronskimpia otteita. Niitä tarjoavat Anaïs Ninin ja Erica Jongin romaanit. Karmeimpana ja kuumottavimpana komeilee Lolitan bongaama Markiisi de Saden rivoutta ja väkivaltaa pursuava Justine, hyveellisen tytön kovat kokemukset.

Tosielämän kömpelöissä kopeloinneissa niiden vinkit tosin unohtuvat. Angelikan neitsyys pitää lukuisista menetysyrityksistä huolimatta pitkään pintansa, mutta Lolita vetää mutkat suoriksi: Kysehän on vain seksistä. Miksi tehdä siitä monimutkaisempaa?

Elettiin aikaa, jolloin nuoret naiset olivat vapaata riistaa limaisille kähmijöille. Raiskauksistakin monesti vaiettiin, jottei uhrin! maine olisi mennyt. Jokaisesta vilautuksesta, ehdotuksesta ja kouraisusta jäi leima, näkymätön poltinmerkki, jota halusi hangata pois kuin kuraa.

”Minuakin on häiriköity. Se oli tuolloin tavallista. Ei se voi sille mitään, seliteltiin. Metoo-kampanja oli tarpeellinen herätys. Omat tyttäreni eivät tuollaista käytöstä enää sietäisi”, Holmberg summaa.

Annina Holmberg on helsinkiläinen kirjailija ja käsikirjoittaja.
Hänen teatterilegendavanhemmistaan Kalle ja Ritva Homber-
gista kirjoittamansa elämäkerrat olivat kriitikoiden ja lukijoiden
ylistämiä. Kuva: Laura Malmivaara

Mutta rakkautemme oli enemmän / kuin rakkaus milloinkaan, / ja se rakkaus seraafit siivekkäät sai taivaassa kadehtimaan.

Edgar Allan Poen Annabel Lee -balladin esikuvaksi on arveltu hänen nuorta vaimoaan. Holmbergin luoma nykyajan kaima kulkee hänen jalanjäljissään ja löytää elämänsä suuren rakkauden seilatessaan Angelikan kanssa ruotsinlaivalla Tukholmaan.

Kun pitkätukkainen rokkari Eddy astuu estradille, se on menoa. Angelika, joka pelkää menettävänsä sydänystävänsä, toteaa happamana: Minusta tyypin kajalilla korostetut silmät olivat pippurin väriset, kun taas Annabel kuvaili niitä suklaisiksi.

Holmberg kirjoittaa tarkalla psykologisella silmällä ja vaistolla. Hän ei sanoilla keikaroi, ei edes ehdi, sillä voisin kuvitella, että vetävä tarina on tempaissut hänet mukaansa samoin kuin minutkin. Olen kuin huomaamatta solahtanut nelikon taikapiiriin, sillä niin tutuilta henkilöhahmot tuntuvat. Aivan kuin meistä olisi tullut Viisikko.

Seuraavaksi on vuorossa Lolita – räiskyvä, hauska, suorasukainen, raivostuttava, kaltoin kohdeltu, hemmoteltu Lolita. Mutta ennen kuin Hävyttömät siirtyvät elämässään uuteen vaiheeseen annetaan viimeinen sana vielä Poen balladin tytölle Annabel Leelle.

But our love it was stronger by far than the love / Of those who were older than we –  / Of many far wiser than we –  / And neither the angels in Heaven above / Nor the demons down under the sea / Can never  dissever my soul from the soul of the beautiful Annabel Lee;

Annina Holmberg: Häpeämättömät 1. Annabel Lee. Siltala. 2025. 378 s. https://www.siltalapublishing.fi/