Antero Takala: Maisemasta mielenmaisemaan

 ”Kaipaan pimeää valoa”

Valokuvataiteilija, professori Antero Takala on kirjannut elämäänsä kameran takana kiinnostavaan, upeilla valokuvilla kuvitettuun kirjaansa.

”Kuvani eivät ole dokumentteja maisemasta vaan kokemuksia niistä – mielenmaisemia.” Lausahdus kulkee punaisena lankana pitkän uran valokuvataiteilijana, tv-kuvaajana ja kouluttajana tehneen Antero Takalan ”elämäkerrassa” Maisemasta mielenmaisemaan (Śemiosquare ), jossa hän kertoo vaiheikkaasta urastaan keskittyen ensisijaisesti kokemuksiinsa valokuva- ja videotaiteilijana.

Kun hän 1960-luvulla kiinnostui vakavasti valokuvauksesta, ei alan koulutusta juuri ollut. Oppi oli hankittava seuratoiminnasta ja oman kantapään kautta. Leipäpuuna toimi pesti tv-kuvaajana, jossa hän eteni Yleisradion pääkuvaajaksi ja kouluttajaksi. Valokuvaus oli kuitenkin suuri intohimo, jonka lumo on säilynyt.

Elävästi kirjoitettu teos tuo kuvaajan ilot ja kommellukset konkreettisesti iholle. Kaikki alkoi 21,5 neliön vuokrayksiöstä Haagassa, jonne kotoaan muuttanut nuorimies rakensi kylpyhuoneeseen laboratorion kuvien kehitystä varten. Kun kuvat maagisesti alkoivat hahmottua kehitteessä, suihkussakäynti unohtui. Olohuoneen juuttikankaalla verhoillun seinän (muotokuvastudion) edessä syntyi muiden muassa Medeia, Marja Korhosen muotokuva vuonna 1965.

Maisemakuvaus vei Takalan menneessään Lapissa tehtyjen kuvausmatkojen myötä. Näissä kuvissa valo hyväilee maisemaa, nostaa sieltä yksityiskohtia, luo aivan omanlaisensa tunnelman, mielenmaiseman. Tähän pystyy vain taidegrafiikkaa lähenevä mustavalkokuvaus, jonka Takala on kehittänyt huippuunsa.

Vihdoin pitkään anottu kolmivuotinen apuraha vuosina 1984–1986 mahdollisti virkavapaan Yleltä ja Kaamos-projektin kuvaukset. Se vei kuvaajan äärirajoille niin henkisesti kuin fyysisestikin. Kuolema liippasi läheltä tunturin laella -40 asteen pakkasessa hypotermian kourissa.

 ”Yli 200 kuvauspäivää yksin tunturissa neljän talven aikana keskellä pimeintä kaamosta. Jouduin arvioimaan kaikki työmenetelmäni uusiksi aina kalustovalintoja myöten.”

Antero Takala Laterna Magicassa kansainvälisen
palkinnon voittaneen teoksensa Flameco edessä.

Kaamos on kokemista, ei näkemistä, ja sen valo on aivan omanlaatuista. ”Maiseman muodot vaihtelevat silmissä. Valoa on erittäin vähän, mutta se on rikasta ja maiseman sävyasteikko on hyvin laaja. Syvä musta ja huippuvalot puuttuvat. Jäljellä on vain lukemattomia harmaan eri vivahteita.”

Projektin komea lopputulos, näyttely Kaamos – hämärän maisemat, nähtiin Galleria Brondassa 1987. Samalla julkaistiin myös Takalan ensimmäinen kuvasalkku, jonka valmistukseen asiantuntija-apua tarjosi valokuvataiteilija Pentti Sammallahti.

Kun takana on nyt viisikymmentä vuotta valokuvausta, yli sata näyttelyä – monet niistä kutsunäyttelyjä ulkomailla – kunniamainintoja ja palkintoja, on aika pohtia mennyttä ja katsoa tulevaisuuteen.

Valokuvataiteilijalle ei uuden ajan digi maistu. Kuvan manipulointia kelmeän tietokoneruudun ääressä ei voi verrata kuvan synnytykseen labbiksessa ”oranssivalon mystisessä ilmapiirissä ja kemikalioiden huumaavassa tuoksussa”. Digiaikana valo on vaihtunut väriksi ja konkreettiset negatiivit virtuaaliavaruuden biteiksi. Valmiilla teknisillä ratkaisuillaan digikamera on syrjäyttämässä valokuvaajan.

”Kaipaan pimeää valoa, joka antaa mielikuvitukselle ja mielikuville vallan muuttaen tutun kohteen kokemisen kautta uudeksi tulkinnaksi.” Niinpä jatkoa on luvassa: ”Mietin millainen on valon ääni, kun päivä luopuu siitä, mutta yö ei vielä ole saanut otetta? Ehkäpä jatkan seuraavaksi siitä.”

Antero Takala: Maisemasta mielenmaisemaan – Elämäni kameran takana

Śemiosquare.  2016. 116 s.

Jokainen kirja sisältää Antero Takalan signeeraaman pigmenttivedoksen

Nouseva kuu, Inari, joulukuu, 1986. Sarjasta Kaamos – hämärän maisemat.