Sanna Karlström: Multaa sataa, Margareta

Jokin kohta elämässä

Sanna Karlströmin kiehtovassa esikoisromaanissa Multaa sataa, Margareta elämä haukkoo henkeään muistojen painon alla. Mutta lentääkö yksi yli käenpesän?

Palkitun runoilijan omaperäinen, aistillinen, raadollinen kieli saa loistaa pääosassa Sanna Karlströmin psykologisesti oivaltavassa ”kamariromaanissa” Multaa sataa, Margareta (Otava). Sen virkkeiden poljentoon ajautuu kuin huomaamatta, mielellään.

Isossa talossa aika on pysähtynyt. Pian viisikymppisen Margaretan mies, Alan, on kuollut puolitoista vuotta sitten, mutta muisto hänestä elää vahvana, painostavana.

”Yhdellä iskulla asiat menettivät pehmeytensä, huokoisuutensa, kaikki oli kuin kylmää kaakelia jonka lävitse ei voinut nähdä. Jossain, peitettynä oli oltava elämä jota he elivät, kaikki. Alan olisi siellä.”

Kolme sukupolvea naisia on jäänyt muistojensa vangiksi. Margareta näkee tulevaisuutensa itseensä uppoavan äitinsä Linnean romahtavissa piirteissä. Linnean puhki kulutetuissa muistoissa tehtaanjohtajan naurava nahkahousuinen poika nousee sodan usvasta. Se kohta elämässä nousee yli muiden kuin syreeninlatva.

Margaretan nuori tytär Eloisa vasta tapailee tulevia muistojaan. Hän maalaa isänsä partavaahdolla kasvoilleen kallon. ”Täsmälleen hänen alapuolellaan seisoo äiti ruusukuvioisessa aamutakissa, sen helma leikkaa ilmaan täyden pimeän ympyrän, josta hänen paljaat jalkansa putoavat.”

Joskus Eloisan kasvoilla välähtää Alanin tuttu piirre, hänestä jäänyt kipinä. Silloin Margaretan on käännettävä katseensa pois. Ajatusten virta paljastaa kolmikon pysähtyneen elämän. ”He pitävät sisällään asioita kuin rasioissa, toistensa salaisuuksia joita he sanattomasta sopimuksesta säilyttävät, niin äidit ja tyttäret tekevät.”

Sanna Karlström on voittanut Hesarin
esikoispalkinnon, Tanssiva karhu -ru
nouspalkinnon sekä Kalevi Jäntin
palkinnon. Kuva: Arto Wiikari

Karlström tähtää elämän kipupisteisiin, antaa henkilöidensä ohella äänten, hajujen ja tuntoaistin välittää elämännälkää. Tyhjät henkarit kolisevat toisiaan vasten kuin luut, liinalle leviävä viinitahra kostuttaa sormet, appelsiinin syönnistä kasvaa hekumallinen bakkanaali.

Margareta yrittää epätoivoisesti pyyhkiä Alanin muistoa mielestään. Hetkellisesti helpotusta tuo Erik, vieras mies, joka tulee taloon. Herättää intohimon, kunnes multaa sataa: ”Suudelma on pimeä kuin kaivaisi lapiolla syksyistä maata.”

Margaretalla on toinenkin pakokeino tilanteesta. Se löytyy liinavaatekaapista, sen kellertävä sydän, jonka huulilleen nostaen hän lähettää pullopostia haudan taakse. Ja samaan aikaan, kun kaikki tämä tapahtuu isossa talossa, Alan ajaa autollaan kohti ratkaisevaa hetkeä. Mennyt ja nykyinen ovat romaanissa erottamattomasti kietoutuneet toisiinsa.

Mutta voi olla, että sykkyrästä löytyy sittenkin tie ulos: ”Siitä mistä polku alkaa, siihen koti loppuu, ja kun juoksee polkua pitkin maailma avautuu kuin vetoketju aukenisi hammas hampaalta, puristus helpottaa, pöly pyyhkiytyy ja pian kodin hiljaisuudella täytetty paino ei juurikaan tunnu.”

Multaa sataa, Margareta tekee sen mihin hyvä kirjallisuus pystyy; saattelee lukijan tutkimusretkelle omaan elämään, muistoihin, nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Josta on pidettävä huolta.

Yksityiskohta Jorma Purasen
 teoksesta Goya’s Head.

Sanna Karlström: Multaa sataa, Margareta. 

Otava.  2017. 157 s.

Oivallinen kumppani romaanille on Jorma Purasen näyttely Menetysten muistio Galerie Anhavalla. Siinä pohditaan menneen ja nykyisyyden välistä suhdetta, katoamisia ja menetyksiä kuvataiteen keinoin.

Näyttely on avoinna 4.2. saakka.