Leena Krohn: Kadotus

Kirjoitus on ajatuksen tytär

Leena Krohnin kyky nähdä, ajatella ja pukea oivalluksensa sanan taiteeksi häikäisee jälleen uudessa romaanissa Kadotus.

Jo Marjaana Virran suunnitteleman Leena Krohnin Kadotuksen (Teos) uteliaisuutta herättävä kansi – josta on kadonnut sekä kirjailijan että teoksen nimestä o – lupaa lukuelämystä. Eikä suomalaisen nykykirjallisuuden suuri klassikko petä odotuksia tälläkään kertaa.

Matkalle lähdetään Emily Dickinsonin säkeiden saattelemana:

–     ja kun on päivä elokuun,

ken olet, minä ken?

Helsinkiä muistuttavassa kaupungissa vietetään elokuista taiteiden yötä, eikä silloin elämyksiltä voi välttyä. Markkinahumun, esityslavojen, myyntikojujen ja performanssien sokkeloissa vaeltelevat ihmiset, niin perheet, bakkantit kuin kaapunaiset, ihmettelevät kokemaansa ja näkemäänsä.

Ja jos jonkinlaisia taideteoksiksi nimettyjä teelmiä nähtäväksi tarjoutuu: virkattu vagina esimerkiksi ja omatoimisesti amputoitu vasen käsi, jonka tilalle uuden ajan jälki-ihminen on installoinut digitaalisen automaattikäden.  Puhelinkopissa alaston nainen kiemurtelee raatokärpästen piinaamana. Oveen on kiinnitetty lappu ANYTHING GOES BUT NOTHING MATTERS.

– ”Kosmopoliittista meininkiä”, joku toteaa. Krohnin satiiri osuu ja hymyilyttää. Kenties nykytaiteen tehtävä todella on ”herättää keskustelua, pettää odotuksia, murskata vakaumuksia ja rikkoa sopimuksia”, kuten yllätysmunan luoja julistaa.

Leena Krohn voitti Finlandia-
palkinnon teoksellaan Matemaattisia
olioita tai jaettuja unia vuonna 1993.
Kuva: Katri Lassila

Taiteen harhoista ja illuusioista siirrytään Krohnin omimmalle alueelle, todellisuuden luonteen pohtimiseen. Ja siihen taiteiden yö tarjoaa mainion näyttämön. Sillä juuri tuolloin ihmiset kadottavat tavaroitaan, joille Krohn taikoo elämän kaupungin löytötavaratoimiston Kadotuksen kirjurin avustuksella.

Hänelle aine ja ajatus eivät ole toistensa vastakohtia, ”sillä onhan jokainen tavara ensin ollut ajatus ja mielikuva”. Esineet kertovat kirjurille myös kadottajistaan, heidän toiveistaan ja kohtaloistaan.

Älypuhelimensa hukannut on menettänyt sen myötä myös identiteettinsä, peräti itsensä, liukunut tavoittamattomiin. Rannekellosta sentään on jäänyt kadottajansa ranteeseen hihnan painama vaalea raita. Aika kuitenkin on häneltä kadonnut, sillä eihän sitä ole ilman mittaria.

Krohn avaa soljuvalla, kauniilla kielellään monia ajatuspolkuja, joita lähtisi mielellään seuraamaan pidemmällekin, kunnes taas uusi kertomus täydentää kokonaiskuvaa ja vie ajatukset jälleen uusille urille.

Näin käy, kun dosentti paljastaa ystävättärelleen todellisuuden perimmäisen luonteen: se on matematiikkaa, informaation virtaa, niin kuin me ihmisetkin. Treffit eivät pariskunnan todellisuutta koskevien eriävien näkökulmien johdosta pääty onnellisesti.

”Se että oli olemassa ideoiden ikuinen maailma ja että viime kädessä vain se oli todellisuutta, ei vähentänyt hiukkaakaan inhimillisen maailman rasituksia”, dosentti miettii, samalla kun hopeinen lusikka kilahtaa katukiveykselle kuin pieni tiuku.

Osa Jaana Pauluksen litografiasta
Human Parasite II.

Kirjurin – onko hän Krohnin alter ego? – näkemys siitä, minne olemme menossa, ei lupaa hyvää. Tulevaisuusskenaariota ei hänen mielestään tarvitse tilata filosofilta, sillä jo kaatopaikka antaa kattavan raportin nykytilastamme ja kohtalostamme.

”Se, mitä me yritimme hävittää, tulee hävittämään meidät. Se, minkä me hylkäsimme, paljastaa, mitä kerran himoitsimme, mitä teimme, keitä olimme ja mikä on kohtalomme.”

Ilmenee, että kirjurilla ja minulla on sama lempiesine: kynä. Voisiko sen avulla pelastaa maailman, ”sillä kynän kärjessä piilee yhä kaikki, mikä on inhimillistä”. Kirjallisuudessa on kyse todellisuudesta, siitä mikä on totta. Se on jakamista, todistus siitä, että toinen ihminen on olemassa.

Kadotuksen kirjailijan kanssa Krohn on varmasti samaa mieltä. ”Kirjoitus on ajatuksen tytär. Huomatkaa: ajatuksen! Sillä merkkejä ei tarvita, ellei ole merkitystä. Vain ajatus antaa merkeille elämän.”

Ohut, vain 159-sivuinen viisas kirja on niin rikas ajatuksista ja tunnelmista, ettei soisi sen päättyvän. Siihen haluaa palata, löytää uusia merkityksiä, ensilukemalta huomaamatta jääneitä kirkkaita ajatuksia.

Samaan aikaan Kadotuksen kanssa ilmestyi Helsingin yliopiston suomalaisen kirjallisuuden professorin Pirjo Lyytikäisen esseekirja Leena Krohnin laajasta tuotannosta Pilviä maailmanlopun taivaalla – Leena Krohnia lukiessa. Se on hänen mukaansa ”saanut alkunsa Krohnin fantasian ja tyylin viettelyksistä ja niistä inspiroivista ajatuksen poluista, joille hänen teoksensa ovat minua johdattaneet”.

Yhdyn sydämestäni hänen loppukaneettiinsa, mitä Krohn lukijalle tarjoaa. ”Olennaisen vaaliminen kumpuaa kauneuden, pyhyyden ja luonnon arvon kokemuksista. Vaikka silmiä ei suljeta vastenmielisen todellisuuden ja ihmisten hulluuksien edessä, kauneuden säteily muistuttaa elämän yltäkylläisyydestä – siitä mikä voisi olla ilon valtakunta.”

Leena Krohn: Kadotus. Teos, 2018. 159 s.

Pirjo Lyytikäinen: Pilviä maailmanlopun taivaalla – Leena Krohnia lukiessa.

 Teos, 2018. 224 s.

Jaana Pauluksen näyttely Verhottu maisema Galleria Duetossa 13.5. saakka.