Soili Pohjalainen: Valuvika

Irtiotto Pohjois-Karjalaan

Soili Pohjalaisen napakanhauskassa romaanissa Valuvika sukupolvien välinen silta nitisee, mutta kantaa. ”Nostalgiatrippi” lapsuuden kesämaisemiin avaa uuden räppänän myös nykymenoon kaupungissa.

Vantaalaisen Soili Pohjalaisen esikoisromaani Käyttövehkeitä sai Kalevi Jäntin palkinnon ja oli Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokas. Romaanissa nuori nainen ei pääse pakoon menneisyyttään, joka heittää elämään synkän varjon.

Pohjalaisen uuden teoksen, Valuvian (Atena), pääosassa sinnittelee jälleen nuori nainen. Espoolaista kolmikymppistä Mariaa menneisyys ei piinaa, nykyhetki sitäkin enemmän: ”Minä olen joka paikassa se pala, joka ei kuulu peliin.”  

Hänen sukupolvelleen tutut ongelmat – parisuhde, lapsettomuus, friikun työelämä, suhde omiin vanhempiin – ovat kovia pähkinöitä purtavaksi. Pohjalainen tarttuu niihin kiinnostavalla, raikkaalla tavalla ilmeikkäällä, rekisteriä herkullisesti vaihtavalla tekstillään.

Teräväkielinen Maria saa puhua suunsa puhtaaksi, sarkasmi puree ja osuu maaliin: ”Ihmiset kuvittelevat, että koska minä olen freelancer, niin minulla voi teettää kaikki ne pikkuhommat, joita oikeasti työssäkäyvät eivät pysty päivällä hoitamaan.”

Yksi näistä pikkuhommista on äidin ehdottama piipahdus ukin luona Pohjois-Karjalassa tarkistamassa, ettei Alzheimer vielä ole kouraissut leskimiehenä taloaan asuttavaa Arttua. Huoli syntyi, kun pankista soitettiin Artun käyneen asioitaan hoitamassa jaloissaan pelkät kalsarit.

Soili Pohjalainen on työskennellyt free-lance-
toimittajana, sanataideohjaajana ja tiedottajana.
Kuva: Riikka Kantinkoski

Lähtöpotkun Marian irtiotolle kohti Pohjois-Karjalaa antaa rivakka riita aviomies Jarkon kanssa. Valuviassa ei jäädä kotinurkkiin urputtamaan vaan ampaistaan reippaasti reissun päälle. Se on teokselle eduksi, ja avaa uuden näkökulman napaan tuijottelun sijaan.

Perillä Mariaa ei odota maalaisidylli. Päinvastoin, kelloa on vedettävä parikymmentä vuotta taaksepäin. Aika mörskässä pysähtyi tuolloin. 

Arttu on omanlaisensa jääräpäinen ITE-taideteos, jolle nykyteknologian tarjoama neuvova ruoka-automaatti ei kelpaa: ”Ruppee ropotin kanssa juttelemmaan.”

Kahden tuittupään välinen dynamiikka ja sanailu tarjoavat mielenkiintoista seurattavaa. Yhteistä Artulle ja Marialle on huono käytös, elämän punainen lanka kun on molemmilta hukassa. Paikalla vieraileva järkevä Jarkko pukee tämän osuvasti sanoiksi, kun saunanlämmityskään ei suju sopuisasti:

”Sä oot ihan niin kuin toi Arttu. Mikä teitä vaivaa? Jarkko kysyy ja lähtee ennen kuin ehdin vastata. – Valuvika saatana, sanon kiukaanpesälle.”

Valuviassa eletään loppputalvea Artun luona,
mutta voisin kuvitella, että kesällä siellä näyttää
tälläiselta. Kuva Harakan saarelta.

Vähitellen ennakkoluulot puolin ja toisin heittävät volttia. Artun ja Marian yhteiselo mökissä alkaa lutviutua, ja särmät hioutua. Marian äkäisen pinnan alla kytee aito huoli ja välittäminen, Arttukin kyseenalaistaa itsensä: ”Aina vain useammin tuntuu. Etten mie kuulu ennää tähän maailmaan.”

Yllättävä uutinen avaa Marialle ja kumpaneille aivan uuden näkökulman elämään:

 ”Täällä kaikki asiat menee jotenki oudoks. Täällä on ihan ihme fengshui.”

Pieneen romaaniin mahtuu niin mennyt kuin nykyinenkin maailma, jotka lopulta paiskaavat kättä toisilleen. Tuuliajolla ajelehtinut palanenkin löytää kenties paikkansa pelissä ja kutoo uuden silmukan sukupolvien väliseen ketjuun.

Soili Pohjalainen: Valuvika. Atena, 2019. 176 s.