Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo

Eihän tämä ole totta? Eihän!

Unelma ydinperheiden kansoittamasta uudesta lähiöstä saa avokämmenellä päin pläsiä Hanna-Riikka Kuisman rankassa, taidokkaasti kirjoittamassa Finlandia-ehdokasromaanissa Kerrostalo.

Alussa oli vain yksi iso kerrostalo, asfalttipiha ja hiekkalaatikko. Uusien betonibunkkereiden putkahdellessa niiden myötä syntyy vähitellen lähiö suomalaisen keskisuuren teollisuuskaupungin laitamille. 

Vanhassa dokumenttifilmissä rakennuttaja maalaa utopiaa: ”Meille sopivin asukasmalli on sellainen, että on työssäkäyvä isä, rouva kotona ja kahdesta kolmeen lasta”.

Lamat ja työttömyys tekevät kuitenkin tehtävänsä: ”Kun olis vielä niitä työpaikkoja, niin ei tarvis ihan joka päivä ottaa”, mies baarin edessä sanoo.

Hanna-Riikka Kuisma kuvaa romaanissaan Kerrostalo (Like) ravisuttavan autenttisesti utopiasta dystopiaksi muuntunutta betonihelvettiä, jota alkoholi, huumeet ja väkivalta pyörittävät. Poliiseja aidatun lähiön sisällä ei ole aikoihin nähty. Sen sijaan aluetta valvotaan mielivaltaisesti ja hallitaan pelolla tornitalon ylimmästä kerroksesta käsin.

Kansainvälisen sijoitusyhtiön vasallit keräävät vuokrat ja huumekaupasta kertyvät tuotot. Eikä asialle kukaan voi muuta kuin alistua, sillä mistä muualta saisi asunnon? Ongelmalähiön asukkaiden huono-osaisuus ja näköalattomuus periytyvät sukupolvelta seuraavalle, ja karuselli jatkaa pyörimistään.

Yksityiskohta Mikko Paartolan
teoksesta Amalthean aika. 

Moniäänisessä romaanissa Kerrostalon katraaseen kuuluu niin yksihuoltajia, heidän jälkeläisiään, juoppoja, pultsareita ja lähiön alkuperäisestä toiveikkaasta asukista sen aitoja kiertäväksi kodittomaksi kärrymummoksi ajautunut Terttu.

Lähiön asukkaiden risteävistä kohtaloista syntyy kokonaiskuva raa’asta elämänmenosta, jota Kuisma armottomasti kirjassaan tykittää. Hän sukeltaa uskottavasti henkilöidensä nahkoihin ja katselee maailmaa heidän silmillään, antaa heille suunvuoron.

”Ei ole muuten ihme, että täältä lähti apteekki, kun se keikattiin niin monta kertaa. Jumalauta, että meillä oli pitkät bileet, kun saatiin silloin kerran lasti mopoa ja oxycontineja”, Jusa muistelee.

Kun muita hommia ei ole, jotkut naiset ”työskentelevät” kotisängyllään. Tilanne ei ole helppo heidän lapsilleen, sillä ohutseinäisissä kämpissä puuhastelun ääniltä ei voi välttyä. Helppoa se ei ole Mikollekaan, jolta sen vuoksi jäi ammattikoulukin kesken, ”koska ajatus saman paskan kuuntelemisesta kolme vuotta tuntui mahdottomalta”. --- vieläkin joku saattaa huutaa pihoilla, että mutsis on läski ja kaikki panee sitä.”

Eräänlaiseksi päähenkilöksi kirjassa nousee kolmikymppinen nistiksi ja huumediileriksi ajautunut Jessica. Hänen kujanjuoksunsa on surullista seurattavaa, kun huumeiden ja väkivallan kierre vain pahenee. Silti hänelläkin on unelma: päästä pois ja saada takaisin huostaan otettu poikansa Veeti.

Jonkin aikaa Kerrostaloa luettuani tuntui kuin olisin itse muuttanut sinne, ja sen tyypit tulleet tutuiksi, niin elävästi Kuisma talon arkea ja sen asukkeja luonnehtii.. Mielikuvitusta häneltä ei totisesti puutu. Puhekielenkin ennemmin kuulee korvillaan kuin lukee silmillään.

Hanna-Riikka Kuisma on kirjoittanut
viisi romaania ja novellikokoelman.
Kuva: Sami Kokko

Kuisma ei moralisoi eikä tuomitse muttei sen enempää sääli eikä selittele. Kerrostalossa on silti inhimillinen pohjavire, kuten Finlandia-valintaraati totesi: ”Kirjailija käsittelee surullisia elämänkohtaloita erityisellä lämmöllä ja ennen kaikkea tuomitsematta”.

Lähiössä touhu karkaa monesti lapasesta, kun suonissa sykkii yliannos huumeita. Sen seurauksena syntyy ruumiita ja raajarikkoja. Kuisma ei silti jää vellomaan näihin tragedioihin vaan antaa kohtausten ja niiden sävyn vaihtua tiheään. Huumoria unohtamatta.

Viisikymmentä vuotta yhdessä ollutta pariskuntaa ja heidän välistään rakkautta Kuisma kuvaa kauniisti: Reino herää ja tarkistaa, onko Marketta vieressä. ”On, hymyilee unissaan ja näyttää kauniilta. Leikkausarvet, selluliitti, roikkuva nahka tai harmaantuneet karvat eivät merkkaa mitään. Ei Reino edes näe niitä.”

Rakkaus orastaa muutaman nuorenkin pariskunnan välillä. Tunne antaa voimia jaksaa, motiivin pyristellä kohtaloa vastaan: tätä onnea minä en halua menettää. Vaikka syrjäytyneiden arki on ankaraa, asiat voivat muuttua paremmiksi. Osoittautuu, ettei tornitalon kattohuoneistokaan ole niin voittamaton kuin moni on kuvitellut.

Voisiko huumesekoilujen ja julmuuksien jälkeen kerrostalossa vihdoin koittaa solidaarisuuden ja rakkauden aika? Siihen Kuisma vaikuttavassa romaanissaan tuntuu vihjaavan. Jessica ei sitä jää odottamaan: ”hän juoksee kauas pois, juoksee koko ajan lujempaa, eikä aio palata milloinkaan”.

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo. Like, 2019. 333 s.

Mikko Paartolan tietokonevedoksia Galleria Tilassa 26.1. saakka.