Helmi Kajaste: Rakenna, kärsi ja unhoita

Illuusioita elävästä ja pysyvästä

 Helmi Kajasteen arkkitehtuuria ja elokuvia yhdistelevät esseet esikoiskirjassa Rakenna, kärsi ja unhoita avaavat omintakeisia näkökulmia aiheeseen. Teos voitti Kalevi Jäntin säätiön palkinnon vuonna 2020.                 

”Lukijan ei tarvitse olla nähnyt yhtään tässä kirjassa mainituista elokuvista. Niihin voi suhtautua kuin uniin tai juttuihin, jotka tapahtuivat joskus jollekin, sillä sitä ne ovatkin.”

Arkkitehti, cinefiili Helmi Kajaste kertoo ”juttunsa” esseeteoksessaan Rakenna, kärsi ja unhoita (Kosmos) niin eloisasti ja persoonallisesti, että kirjan avatessaan lukija lähes kuulee projektorin napsahtavan päälle ja näkee kuvien tulvahtavan mielikuvituksen näyttämölle.

Arkkitehtuurilla ja elokuvilla ei ensi silmäyksellä näyttäisi olevan paljonkaan yhteistä. Kajasteen tarkka katse paljastaa kuitenkin, miten monin tavoin ne kietoutuvat toisiinsa ja miten monia yhteisiä luonteenpiirteitä – eroista huolimatta – niillä on.

Ne molemmat luovat illuusioita. Rakennus uskottelee olevansa pysyvä, tarjoavansa suojaa ja turvaa. Elokuva puolestaan uskottelee olevansa elävä ja alati liikkeessä. Kajaste osoittaa, että tämä kaikki on harhaa.

Monumentaalisimmatkin rakennukset rapautuvat ja tuhoutuvat – hitaasti, mutta ajan hammas tekee tehtävänsä. Rakennuksessa voi myös itää tuhon siemen, joka muuntaa suojan kärsimyksen kammioksi.

Elämää simuloivien elokuvien elävyys ja liike syntyvät pysähtyneiden hetkien kavalkadista, still-kuvista, joiden vähäiset muutokset luovat liikkeen vaikutelman. Ja aivan kuten arkkitehtuuri, filmikin on fyysistä ja sen myötä katoavaa.

Tästä katoavaisuudesta muistuttavat kirjan kansi sekä sen alku- ja loppulehdet, jotka tuovat mieleen pilalle valottuneen filmin kohinan. Näiden kuvien ohella Kajasteen piirrokset kuvittavat kulloinkin käsiteltävää elokuvaa osuvasti.

Guy Maddinin päähenkilöä piinaa outo ongelma hänen kotikaupunkiaan kuvaavassa ”doku-fantasiassa” My Winnipeg. Päähenkilö yrittää kerta toisensa jälkeen päästä pois kaupungista, mutta Winnipeg tuntuu takertuneen häneen pysyvästi oudolla tavalla.

Maddin kuvaa elokuvassaan paikkoja ja rakennuksia, joita hän kutsuu termillä ”heartsick architecture”. Nämä ovat rakennelmia, jotka eivät onnistuneet täyttämään tehtäväänsä. Egyptistä tilattu ja Lontoossa valmistettu Arlingtonin silta kuuluu näihin särkyneen sydämen arkkitehtuuriluomuksiin.

Kerrotaan, että sillan laskelmat menivät jossain vaiheessa pieleen, ja se jäi liian lyhyeksi. Niinpä Winnipeg sai sen halvalla. Nyt silta ulisee lämpöliikkuessaan kylmässä ilmastossa ja kaipaa menetettyä tulevaisuuttaan lämpimässä maassa.

Kajasteen mukaan Maddinin ”aika käsittämätön elokuva” tuntuu lempeästi käsittelevän ja parantavan jotain. Winnipegin särkyneen sydämen rakennukset ”tuntevat samaa hylätyksi tulemisen ja riittämättömyyden kipua kaupungin asukkaiden kanssa, mikä tuntuu luovan tiettyä yhteishenkeä”.

Esseekokoelman nimi Rakenna, kärsi ja unhoita konkretisoituu rakennushankkeissa, joiden tarkoituksena on parsia kokoon repeileviä ihmissuhteita. Rakennusprojektin ajan tunnelma on toiveikas, ruusuiseen tulevaisuuteen luottava. Unelman valmistuttua pariskunta asuu siinä hetken, kunnes eroaa. Autio talo jää odottamaan Dingon nuoria rakastavaisia.

Rakennukset eivät pidättele unelmia sen enempää kuin ihmisiäkään. Tämän sai katkerasti kokea monesti maailman parhaimmaksi elokuvaksi valitun Citize Kanen päähenkilö. Lopulta hän kuolee yksin megalomaaniseksi paisuneessa Xanadu-kartanossaan.

Helmi Kajasteen kuvitusta teokseen.

Kokoaan suurempi pieni kirja sisältää alkusanojen, epilogin ja lähdeviitteiden ohella vain kaksi lukua: Tuho ja Jälleenrakennus. Nämä eivät ole toistensa vastakohtia, sillä jälleenrakennuskin kantaa sisällään tuhoa. Se hävittää paikan historiaa ja sen myötä muistia.  

Toisessa maailmansodassa maan tasalle pommitettu Dresden nousi tulimeren tuhkasta kuin Feeniks-lintu. Kaupungin menneisyys katosi jälleenrakentamisen myötä. Auschwitzin keskitysleirin parakit kaasukammioineen sen sijaan seisovat hiljaa paikoillaan muistuttamassa käsittämättömästä julmuudesta.

Alain Resnais yrittää ymmärtää tapahtunutta vaikuttavassa dokumentissaan Yö ja usva: ”Musiikki ja hellä kertojanääni säestävät kameran pyyhiessä yli rapistuvien rakennusten ja autioituneiden kenttien, etsien edelleen jotain selitystä.”

Helmi Kajasteen kuvasi Meri Björn.

Tiettyjen paikkojen ja taideteosten lumovoima vangitsee meidät taikapiiriinsä ja johdattaa näkyvän todellisuuden tuolle puolen. Kuten Kajaste kirjassaan toteaa, ne rajaavat kokijan ympärille hetkeksi kodin, mielentilan. Samalla ne avaavat todellisuudesta uusia tasoja, joiden jälkeen ympärilleen katsoo uusin silmin.

Kajaste kertoo thaimaalaisen ohjaajan Apitchatpong Weerasethakulin elokuvien laajentaneen hänen havaintokykyään: 

”Hän näyttää todellisuudessa jonkin maagisen kerroksen, joka on silmien edessä, mutta jota en yleensä havaitse. Luonto, menneisyys ja selittämätön henkimaailma, jota yleensä välttelemme, ovat läsnä ja kiistämättömiä”.

Esikoiskirjailija on näitä elokuvia katsellessaan hipaissut niitä ”ohuita paikkoja”, joita Joel Haahtela kuvaa pienoisromaanissaan Adèlen kysymys. Varhaiset kelttiläiset kristityt uskoivat, että maailmassa on ohuita paikkoja, ”joissa kahden maailman välinen raja häviää. Niissä paikoissa me voimme tuntea sen mikä on toisella puolella, ainakin lyhyen katoavan hetken”.

Helmi Kajasteen pieni, elokuvien lumoa säteilevä helmi on palkintonsa ansainnut. Se viitoittaa innostavan henkilökohtaisen polun ohuiden paikkojen äärelle.

Helmi Kajaste: Rakasta, kärsi ja unhoita. Kosmos. 2020. 100 s.