Kuka minä olen?
Modernissa klassikossaan Tähden hetki Clarice Lispector kurkottaa
sanojen ja lauseiden tuolle puolen, kohti olemassaolon vaikeasti tavoitettavaa
ydintä. Omaperäisellä tyylillään hän vetää lukijan mukaan pohtimaan kysymyksiä
identiteetistä, kirjoittamisesta ja sisäisestä maailmasta.
Brasilialaista Clarice
Lispectoria (1925–1977) pidetään yhtenä 1900-luvun arvoituksellisimmista ja
tärkeimmistä kirjailijoista. Kaunokirjallisissa teoksissaan hän keskittyi minuuden,
kielen, tietoisuuden ja olemassaolon teemoihin.
Lispectoria on verrattu Marguerite Durasiin ja Virginia Woolfiin hänen tavassaan kirjoittaa henkilöistään sisältäpäin pureutumalla heidän alitajuntaansa ja mielenmaisemaansa. Tätä hän ei tee suoraviivaisesti kirjoittamalla vaan luomalla monitasoisella kerronnallaan tunnelman, jonka lumoissa lukija pikemminkin aavistaa kuin ymmärtää kirjailijan sanoman.
Lispectorin suomentaja Tarja Härkönen onkin todennut:
”Clarice
on tunnettu näkemyksestään, että kaikki tärkeä on rivien välissä, että sanat
eivät kykene kertomaan todella tärkeitä asioita elämässä. … sillä kieli estää
todellisuutta pääsemästä pintaan, ja silloin ainoa tapa voittaa tämä este on
pyrkiä kohti suurempaa todellisuutta: se käy hiljaisuuden kautta.”
Härkönen innostui kuullessaan, että Teos-kustantamo julkaisee
hänen aiemmin suomentamansa Tähden hetken
uusintapainoksen Lispectorin syntymän satavuotispäivän kunniaksi. Kirja oli
aikoinaan vuonna 1996 avannut suomentajalle portugalinkielisen maailman. Nyt Härkösellä
oli mahdollisuus – käännettyään viisi Lispectorin teosta – palata juurilleen.
”Omasta
uudelleenkääntämisestäni – niin juuri! – voin sanoa, että huomasin jo
ensimmäisestä virkkeestä, että tylsää päivää ei tulisi”, hän kirjoittaa Tähden hetken jälkisanoissa, kääntämisen
haasteita pohtivassa esseessään Kyyneleinen
tarina balladin tapaan. Se on yksi Tähden
hetken kolmestatoista vaihtoehtoisesta nimestä, jotka Lispector kirjansa
alussa luettelee.
”Kyyneleistä tarinaa” kirjoittaa Tähden hetken kertoja, kirjailija Rodrigo S. M. (ilmiselvästi
Lispectorin alter ego). Hänen päähenkilölleen – köyhälle, kuihtuneelle 19-vuotiaalle
Macabéalle – ei ole siunaantunut eväitä elämää varten. Clarice Lispector
Tyttö on ajautunut Rio de Janeiron tornitaloslummiin
Brasilian karusta ja köyhästä koillisesta, josta Lispector itsekin on kotoisin.
Macabéaa on kuitenkin onnistanut, sillä hän on saanut töitä alipalkattuna
konekirjoittajana. Tosin häntä uhkaavat potkut lukuisten tavausvirheiden
vuoksi.
Rodrigo S. M. tarjoaa Lispectorille alustan pohtia
kirjoittamista: ”Ei, ei ole helppoa kirjoittaa.
Se on kovaa kuin kallion särkeminen. Mutta kipinät ja sirut lentävät kuin
hehkuvasta teräksestä”. Macabéa puolestaan on Lispectorille näyttämö, jolla
hän tarkastelee sisäisen elämän syntyä ja identiteetin muodostumista.
Härkönen kirjoittaa jälkipuheessaan käyttäneensä uudessa
käännöksessä yksinkertaisempaa kieltä kuin aiemmassa suomennoksessaan. Hän on
pyrkinyt entistä enemmän kielelliseen tarkkuuteen, sillä suomennettuaan viisi
Lispectorin teosta hänelle oli tullut selväksi, että tämän ”jokaisella sanalla ja lauserakenteella on
syynsä”.
Lispector esimerkiksi rikkoo tietoisesti kielioppia: hän
käyttää pilkkua omintakeisesti hengityksen tahtiin. Härkönen tekee käännöksessään
saman, joten Tähden hetken lukemiseen
tulee näin kirjailijan hengityksen sanelema rytmi.
Sanojen ja lauserakenteiden ohessa välimerkit kuuluvat
Lispectorin omatekoiseen työkalupakkiin. Hänen romaaninsa Oppiaika eli Nautintojen kirja alkaa pilkulla ja päättyy kaksoispisteeseen.
Näin Lispector osoittaa, että kirjan tarina kertoo vain katkelman päähenkilön
elämästä, joka oli alkanut ennen romaania ja jatkuu sen jälkeen.
Myös Rodrigo S. M.n ”kyyneleinen tarina” (Tähden hetki) on keskeneräinen kirja.
Kertoja jättää sen lukijoidensa käsiin ja toivoo, että jatkamme sen elämää: ”Sillä kirjoitan samalla hetkellä kun minua
luetaan”.
Lispectorin tavassa käyttää kieltä muoto ja sisältö ovat
erottamattomat. Niinpä Macabéan vaatimattomasta elämästä ei voi kirjoittaa
prameilevin sanoin. ”Siksi minun pitää
puhua yksinkertaisesti, jotta saan vangituksi hänen hauraan ja himmeän olemassaolonsa”,
Rodrigo S. M. vahvistaa.
Himmeydestään huolimatta Macabéan sisällä roihuaa vahva elämänliekki. Hänellä on luontainen taipumus olla onnellinen ja löytää ilonaiheita vähäpätöisistäkin asioista. Hauras koillisen tyttö sanoo ”kyllä” elämälle – vaikkei sitä usein ymmärräkään.
Stillkuva palkitusta elokuvasta The Hour of the Star, jonka
ohjasi Suzana Amaral.
Tähden hetkeä on yhdellä
tasolla pidetty allegoriana Brasilian tuon aikaiselle yhteiskunnalliselle
tilanteelle, jossa lähes puolet kansasta eli köyhyysrajan alapuolella (tilanne
on sama edelleen). Lispector kirjoitti köyhien ja syrjäytyneiden ongelmista myös
lehtikolumneissaan.
Rodrigo S. M.n luoma Macabéan hahmo pakottaa hänet katsomaan
todellisuutta kasvoista kasvoihin: ”Hän
on totuus, josta en ole halunnut
tietää mitään”. Lispector pohtii samalla myös luovan prosessin mysteeriä:
Rodrigo tuntee, että koillisen tytön tarina oli kirjoitettuna häneen valmiiksi
jo ennen kuin hän edes aloitti romaaniaan. ”En
ole keksinyt tätä tyttöä. Hän murtautui esiin minusta.”
Lispector kävi usein sunnuntaisin São Cristovãon torilla,
jossa koillisesta Rio de Janeiroon muuttaneet ihmiset tapasivat toisiaan. Sieltä
hän löysi esikuvat päähenkilöilleen Macabéalle, (köyhä tyttö eksynyt katse
silmissään) ja tämän kelvottomalle poikaystävälle Olímpicolle.
Olímpicosta tulee yksi Macabéan tajuntaa ravistelevista
kokemuksista. Näitä kokemisen hetkiä, jotka Lispector on merkinnyt tekstin
lomaan sulkuihin (räjähdys), alkaa ilmaantua yhä tiheämmin, kun Macabéa tapailee
heräävän itsetuntemuksensa ensi askelia ja etsii alitajuisesti vastausta kysymykseen:
Kuka minä olen?
Kun Macabéa kuulee radiosta Enrico Caruson laulavan Una Furtiva Lagrimaa, hän aavistaa haltioituneena, ”että oli muitakin tapoja tuntea ja
hienostuneempia tapoja elää, jopa sellaisia joissa oli sielullista ylellisyyttä”.
Hänen sisäinen maailmansa alkaa värähdellä ja täyttyä.
Rodrigo S.M. keskeyttää kertomuksensa tuon tuosta
sivuhuomautuksilla. Hän pohtii omaa tilannettaan ja kirjoittamistaan sekä
kommentoi kertomuksen tapahtumia lukijalle: ”Olímpico ei tuntunut olevan alkuunkaan tyytyväinen seurusteluunsa Macabèan
kanssa – huomaan sen nyt ”.
Lispector luo tasoja limittämällä kokonaisuuden, joka laajenee
osiensa summaa suuremmaksi pohdinnaksi olemassaolon mysteeristä. Niinpä Tähden hetki ei tyhjene kertalukemalla. Siihen
palatessani uudet oivallukset ja ajatukset suorastaan tuuppivat toisiaan.
Macabéan kompastelevia askelia kohti itsetuntemusta säestää
musiikki: viulunsoitto, rummun päristys, Caruson hypnoottinen ääni. Itse
tekstikin soljuu kuin musiikki, hengityksen tahtiin. Lispector onkin omistanut
kirjansa säveltäjille.
Carmen Marinin maalaus Emergence (osa). |
Kun koittaa tähden hetki, vähäpätöinen Macabéa tulee vihdoin näkyväksi, ja hänet huomataan. Silloin ”kirskuva ja terävä viulunsoitto vetää kultaisen viivan pimenevän kadun mysteerin alle”.
Kuten Rodrigo S. M. ennusti, hänkään ei finaalissa ole
enää entisensä: ”Tämän tarinan
tapahtumien seurauksena kirkastun joksikin toiseksi ja aineellistun viimein
objektiksi. Kyllä, ja ehkä minä tavoitan lempeän huilun jonka ympärille
kietoudun kuin pehmeä liaani ”.
Kyllä, Clarice Lispectorille. Kyllä, Tarja Härköselle. Kyllä, Elämälle.
Clarice
Lispector: Tähden hetki (A hora de estrela).
Suomennos ja jälkisanat: Tarja Härkönen. Teos. 2020. 107 s.
Vau! Kuulostaa aika haastavalta, mutta olisi kiva kokeilla lukea tämä. Minulle ihan uusi tuttavuus.
VastaaPoista